Hopearoihun tarinat

13.7.2018

Hopeapentu herää pentutarhan ulkopuolelta kuuluvaan rapinaan. Hän nousee sammalilta ja hiipii pesän suuaukolle varoen herättämästä emoa ja Hiekkapentua. Hopeapentu livahtaa ulos raikkaaseen aamuilmaan, hiirenkorvan ensimmäiset auringonsäteet valaisevat avaran leirin. Hän huomaa parin ketunmitan päässä puun juurella kipittävän hiiren. Hopeapentu hiipii hiljaa sen lähelle ja loikkaa sen päälle. Hän puree sen niskan poikki samalla tavalla, kuin oli nähnyt soturien tekevän. Laikkujalka istui leirin toisella reunalla ja lähti nyt tassuttamaan häntä kohti. ”Hienosti napattu Hopeapentu,” Laikkujalka kehuu häntä nuolaistessaan hänen korviaan. ”Saanko minä nyt syödä sen?” Hopeapentu kysyy toiveikkaana. ”Yösydän imettää teitä vielä, entä jos veisit sen hänelle?” Laikkujalka ehdottaa. ”Selvä,” Hopeapentu vingahtaa nappaa saaliin ja kipittää pesään. ”Yösydän katso mitä nappasin,” hän naukuu. Yösydän kutsuu Hopeapennun luokseen hännän näpäytyksellä ja kehuu häntä pontevien nuolaisujen välissä. Hopeapentu asettuu Hiekkapennun viereen syömään ja nukahtaa emon kylkeä vasten. Hän näkee unta, kuinka jahtaa peltomyyriä avarassa laaksossa.

5.8.2018

Juoksin ulos pentutarhasta Hiekkapennun perässä. ”Minä haluan olla saalistaja, sinä saat olla hiiri”, Hiekkapentu sanoo. ”Sinä sait olla viimeksikin on minun vuoroni!” Kiljaisen ja hyppään Hiekkatassun päälle. Kaadan Hiekkapennun maahan ja huomaan hänen valahtavan veltoksi ”Voitin!” Kiljaisen mielissäni onnistumisesta. Hiekkapentu kuitenkin yhtäkkiä heittää minut päältään ja litistää maata vasten ”Tämä hiiri osaa myös taistella”, hän sanoo hilpeästi. ”Saalistajaa ei kuitenkaan mikään hiiri voita”, sanon ja tönäisen hänen takatassuaan kaataakseni hänet. Hiekkatassu kaatuu ja alamme painimaan pentutarhan edessä. Huomaan Yösydämen tulevan ulos pesästä. Työnnän Hiekkatassun pois päältäni ja huomaan vatsani murisevan. ”Minulla on nälkä!” Valitan Yösydämelle kipittäessäni hänen luokseen. ”Käyn hakemassa jotain tuoresaaliskasasta, voitte sitten syödä”, Yösydän vastaa lempeästi ja sipaisee hännällään kylkeäni. Nyökkään ja katselen leiriä, huomaan maassa lähellä parantajan pesää pienen tertun kirkkaanpunaisia marjoja. Juoksin tertun luo, minun hampaani olivat vielä pienet, mutta pystyisin silti maistamaan sitä. Marja näytti herkulliselta, kumarruin ottamaan yhden marjan irti tertusta. Nuolaisin marjan suuhuni, se maistui kamalalta. Kaaduin maahan, kiemurtelin tuskissani. Silmissäni sumeni, kuulin jonkun huutavan nimeäni. Tunsin vain kipua, kunnes silmissäni pimeni.

6.8.2018

Heräsin ja raotin silmiäni, nopea vilkaisu ympärilleni kertoi minun makaavan sammalilla Aurinkoturkin pesässä. Ihmettelin miten olin päätynyt sinne. Ruumiini tuntui veltolta ja väsyneeltä, tunsin myös hiljaista särkyä. Kuulin pesän toiselta laidalta hiljaista kuisketta,
”Hopeapentu söi pesäni eteen jääneitä kuolonmarjoja, annoin hänelle siankärsämöä saadakseni hänet oksentamaan. Luulen saaneeni kaiken myrkyn pois, mutta tiedämme enemmän hänen herätessään”, kuulin Aurinkoturkin sanovan.
”Miten voit unohtaa pesäsi eteen kuolonmarjoja? Varsinkin, kun leirissä on pieniä pentuja”, Yösydän sähähti. Tiesin ettei Yösydän tarkoittanut sitä ilkeäksi, hän oli vain huolissaan. Muistin nyt nähneeni tertun kirkkaanpunaisia marjoja ja maistaneeni yhtä, olin kaatunut maahan tuskissani ja kuullut nimeäni huudettavan, muistikuva oli sumea.
”Yösydän”, kutsuin heikosti. Näin pesän toisella puolen olevan emoni kääntyvän ja tulevan luokseni.
”Mitä pikkuiseni?” Hän kysyi lempeästi painaessaan kuononsa hellästi hopeanharmaaseen turkkiini.
”Minulla on jano”, valitin hiljaa. Huomasin Aurinkoturkin tulevan luokseni.
”Miltä sinusta tuntuu Hopeapentu?” Hän kysyi lempeästi.
”Heikolta ja väsyttää, minulla on myös jano ja nälkä”, vikisin.
”Et saa maitoa ennen aurinkohuippua, mutta voit juoda vettä. Se on hyvä merkki se tarkoittaa, että myrkky on poistunut ruumiistasi. Annan sinulle katajaa se antaa sinulle voimia”, Aurinkoturkki sanoo helpottuneella äänellä.
”Yösydän voi antaa sinulle vettä”, hän jatkaa. Huomaan Yösydämen tulevan takaisin hampaissaan vettä valuva sammal. Join vettä ahneesti ja tunsin sen viilentävän ja helpottavan oloani. Kuulin emon kuiskaavan lohduttavasti jotain sen tapaista, kuin
”Kyllä sinä tästä vielä paranet”. Käperryin vasten Yösydämen kylkeä ja nukahdin.

12.8.2018

Makasin sammalista kasatulla pehmeällä vuoteellani, oli niin tylsää! Olin jo terve, pääsisin onneksi tänään takaisin pentutarhaan. Repäisin vuoteestani sammaltukon ja heittelin sitä ilmaan. Pilvitassu oli tippunut kalliolta ja tuotu parantajanpesään. Minua hävetti, olin melkein oppilas ja mennyt tyhmästi omine lupineni syömään kuolonmarjan. Pilvitassu taas oli leikkinyt pentujen kanssa ja tippunut vahingossa ja voisi kuolla! Kyllästyin leikkimään ja kuuntelin mitä pesän toisella puolella puhuttiin.
”… mutta en usko, että Pilvitassu voi enää liikkua. Ainakaan takajalkojen avulla, jos hän selviää. Jos hän selviää, hänen elämänsä muuttuu täysin. Hän ei rampana voi täyttää oppilaan velvollisuuksia, joka tarkoittaa ettei hänestä voi tulla parantajaa”, kuulen Aurinkoturkin kuiskaavan Usvajalalle.
”E-etkö voi tehdä mitään?” Usvajalka kuiskaa värisevällä äänellä.
”En, en voi, olen jo tehnyt kaiken voitavani. Olen jo sitonut murtumat poikki menneet kohdat hämähäkinseitillä. Voisin antaa hänelle rohtoja, muuta hän ei ole tajuissaan”, Aurinkoturkki vastaa anteeksipyytävällä äänellä. Tietääköhän Tammitassu tuon? Tassutin miettiessäni pesän ulkopuolelle. Näin Tammitassun ja sanoin sen enempää ajattelematta,
”Tammitassu, kun Pilvitassusta tulee rampa, jos hän siis selviää. Autatko sinä häntä koko ajan? Tuleeko hänestä taakka klaanille? Eihän hän edes pystyisi leikkimään pentujen kanssa?” Sanottuani sen ja nähdessäni hänen ilmeensä tiesin, että olin tehnyt hirveän väärin. Katsoin hänen naamaansa silmät pyöreinä, kun hänen ilmeensä vaihteli hämmästyneestä järkyttyneeseen ja siitä vihaiseen.

13.8.2018

Kuuntelin vain puolella korvalla mitä toisella puolella pesää puhuttiin. Pääsisin nyt takaisin pentutarhaan. Aurinkoturkki oli jo tarkistanut minut. Olin terve, kuin pukki! Pääsisin kuitenkin vain sillä ehdolla, että en söisi enää ikinä mitään mitä en tunnista. Juoksin pentutarhalle niin kovaa, kuin lyhyillä jaloillani pystyin. Pysähtyessäni kompastuin keppiin ja muksahdin maahan tassujeni päälle.
”Hopeapentu”, kuulin Yösydämen lempeän äänen. Hän nosti minut hellästi niskanahasta tassuilleni.
”Sinun pitäisi vähän hillitä vauhtiasi, vastahan sinä pääsit Aurinkoturkin hoidosta. Haluatko sinne heti takaisin?” hän kysyy.
”En tietenkään minä vain kaaduin. Ethän laita minua sinne takaisin? Minä ihan totta vain kaaduin”, selitän huolestuneella äänellä. En huomannut pilkettä Yösydämen silmäkulmassa.
”Muutenkin minkä minä sille voin, että minulla on niin lyhyet jalat?” Kysyn silmät harmista pyöreinä ja katson emoon.
”Ne kasvavat kultapieni ja sinä joutuisit hankaluuksiin pitkilläkin jaloilla”, Yösydän vastaa lempeästi. Minä nyökkäsin uneliaasti en ollut huomannutkaan väsymistäni.
”Minua väsyttää”, sanon haukotellen.
”Mennäänpäs nukkumaan”, hän sanoo pyöritellen päätään. Huojun käpälilläni, Yösydänkin ilmeisesti huomaa sen ja ottaa hellästi kiinni niskanahastani ja kantaa minut pesään. Hän asettuu makaamaan sammalille joille Hiekkapentu on jo käpertynyt kerälle. Yösydän kiertää vartalonsa hänen ympärille ja laskee minut Hiekkapennun viereen. Painaudun häntä vasten tiukasti ja sanon unisesti,
”Minä olen kohta oppilas sitten en mokaile”.
”Kaikille sattuu virheitä ja vahinkoja niitä tulee läpi elämän”, Yösydän sanoo lempeästi.

17.9.2018

Istuin aukion laidassa ja katsoin maahan. Tuntui epäreilulta, että Kuurapentu oli jo oppilas. Itse sain vain leikkiä sammalpallolla, en pääsisi koskaan oppilaaksi saati sitten soturiksi. Kuurapentu sai jo tehdä parantajan oppilaan töitä ja olla hyödyksi klaanille. Muutenkin nuoremmat pennut Valkopentu, Kuusipentu ja Kirsikkapentu riehuivat koko ajan tai ainakin Kuusipentu ja Kirsikkapentu, Valkopentu oli rauhallisempi. Tosin, en minä haluaisi missään parantajanpesässä lehtiä ja marjoja järjestellä, ajattelin. Tiesin kuitenkin sisimmässäni, että olin vain kateellinen ja järjestelisin jopa niitä lehtiä mieluummin, kuin istuisin tässä. Juoksin pentutarhan luo jonka edessä Yösydän lekotteli Apilahännän kanssa. Hiekkapentu leikki Kuusipennun, Kirsikkapennun ja Valkopennun kanssa vähän matkan päässä.
”Mikäs kiire sinulla on pikkuinen?” emo kysyi lempeästi.
”En ole enää pieni. Milloin minusta tulee oppilas?” kysyin kärsimättömänä. Miten minusta voisi tulla oppilas, jos oma emonikin ajattelee, että olen kovin pieni?, kysyin itseltäni. Kuulin Apilahännän kehräävän sanoilleni ja sisälläni kipristeli kiukku, korviani poltti. Inhosin sitä, että minulle naurettiin.
”Sinä olet aina minun pikkuinen, luulen kuitenkin, että Suutähti ei pidä sinua enää kovin pienenä ja pääset hyvin pian oppilaaksi”, Yösydän sanoi hellästi.
”Kyllä minäkin vielä muistan tuon huuman, kun haluaa oppilaaksi ja sitten alkoi heti odottamaan soturiksi pääsyä…”, kuulin Apilahännän kertovan ja lähdin sipsuttamaan mieli huomattavasti mieli kevyempänä kohti muita pentuja.
”Pääsenkö mukaan leikkiin?” kysyin Valkopennulta.
”Tule vain, Kuusipentu ja Hiekkapentu ovat tuolla puolen ja heidän pitää päästä meidän ohitse hakemaan tuo peltomyyrä kasasta”, Valkopentu selitti. ”Kummanpuolelle sinä haluat mennä?”, hän kysyi.
”Voin jäädä teidän puolelle”, vastasin mietittyäni nopeasti.
”Selvä, voimme sitten aloittaa!” Valkopentu hihkaisi ja hänen siniset silmänsä loistivat innosta.
”Epäreilua! Meillä on alivoima, jos Hopeapentu pelaa teidän kanssa…!” Hiekkapentu huusi, mutta vaikeni Kuusipennun kuiskattua jotain hänen korvaansa. Kävelin rajamme oikeaan laitaan, odottamaan siskoni ja Kuusipennun hyökkäystä. Hiekkapentu lähti juoksemaan minua kohti Kuusipennun kaartaessa toiseen suuntaan. Loikkasin sisareni kimppuun ja painoin hänet maahan, Hiekkapentu kuitenkin tönäisi minua tassullaan ja kaaduin pehmeällä ruohikolle. Hän sai minut pidettyä siinä, mutta silmäkulmastani näin valkoisen turkin vilahduksen ja Valkopennun tyrkkäävän Hiekkapennun päältäni.
Loikkasin hänen avukseen,
”Koitapa päästä siitä pois”, kiljaisin. Kuulin kuitenkin takaamme riemun kiljahduksen ja se ei ollut Kirsikkapennun vaan Kuusipennun suusta.
”Hiekkapentu! Me voitimme!”, hän sirkutti iloisesti. Huomasin Kirsikkapennun myrtyneen ilmeen hänen veljensä heilutellessa iloisena peltomyyrää.
”Me voitamme ensikerralla kuitenkin!” kiljaisin ja Kirsikkapennun ilme kirkastui.
”Niin, valmistukaa häviämään!” hän huusi ja loikkasi Kuusipennun päälle ottamaan myyrän. Katselin sitä hetken, mutta lähdin sitten tuoresaaliskasaa kohti.

Advertisement