Keräheinän tarinat

14.9.2018

Nuoren naaraan uni oli kevyttä kuin tuulessa leijaileva lehti, mutta silti se riitti tuomaan Kerätassulle tarpeeksi voimia koitoksia täynnä olevaan päivään. Vielä naaras kuitenkin makasi pedillään sammaleiden pehmeydessä. Tummat korvat liikahtivat jokaisesta rapinasta, ja saivat häiriöllään naaraan hieromaan leukaansa valkeita tassujaan vasten, joille leuka oli laskettu. Myös tumma häntä liikahti ja vetäytyi lähemmäs lämmintä kehoa. Kerätassu ei nähnyt unia, tai jos näki, ei naaras niitä muistaisi herätessään.

Äkkiä Kerätassu avasi silmänsä, ja niiden vaaleankeltainen katse kiilui pesän hämärässä. Oppilas liikutteli keskittyneesti korviaan. Askelia. Kerätassu kuuli askelia. Mestari oli varmaan tulossa. Tulenhenkäys oli viimeaikoina valittanut paljon siitä, ettei Kerätassu ollut tarpeeksi valpas huomaamaan nukkuessaan, että kissa oli lähestymässä. Mestari ei ollut kertonut miten sellaista voisi muka huomata. Siitä syystä Kerätassu oli pitänyt sitä tehtävää mahdottomana. Kuiden ajan naaras oli yrittänyt, toivonut että heräisi mestarinsa tuloon, mutta niin ei ollut käynyt. Kuin vasta nyt. Kerätassu tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään onnistumisen tunteesta, ja pikaisesti naaras nousi istumaan, kietoi häntänsä pikaisesti tassujensa ympärille ja yritti saada vastaheränneen ilmettä pois kasvoiltaan. Kerätassu oli viimein onnistunut. Jos Tulenhenkäyksellä oli jotain valittamista, naaras kynsisi kollilta silmät päästä. Kokemuksen karttuessa Kerätassu oli myös miettinyt, mihin ihmeeseen moista harjoitusta edes tarvitsi? Tulenhenkäyksellä oli aina ollut kovin omalaatuiset ja vaativat tavat kouluttaa oppilaitaan, mutta tämä oli Kerätassusta jo naurettavaa. Okei, kyllä moisen miettiminen saattoi kehittää valppautta, mutta jos joku oikeasti oli hiipimässä tappoaikeissa kohti, ei sitä kuulisi mitenkään.

Kerätassu kohensi ryhtiään, kissan selän jäädessä sorjalle kaarelle. Kerätassu ei ollut onnekseen kierinyt unissaan, joten sen turkissa ei ollut ihan hirveästi kuivan sammalen hippuja, tai oksien neulasia. Kerätassu räpäytti väsymyksen painamia silmiään, ja loi kasvoilleen tylyn ilmeen, ja suuntasi kasvonsa ottamaan mestarin vastaan pesän sisäänkäynnillä. Kohta Kerätassu näki jonkun jalat pienen kolon luona, ja siellähän Tulenhenkäys kyyristyi katsomaan pesään.
”Tervehdys, Tulenhenkäys”, Kerätassu naukui rauhallisesti ja nyökkäsi kunnioittavasti mestarilleen. Tulenhenkäys tuhahti.
”Olet viimein oppinut heräämään ajoissa”, kolli naukui tympääntyneenä. Kerätassu tukahdutti hymynkaaren nousemasta kasvoilleen. Tulenhenkäys vetäytyi pois pesän suulta, pois tieltä, jolloin Kerätassu nousi ja pujahti kaikessa rauhassa, arvokkain liikkein ulos viileään aamuun.
”Mitä teemme tänään?” Naaras kysyi rauhallisesti. Yllättäin Kerätassu tunsi hännänkosketuksen kyljellään.
”En sanoisi, että olet paras oppilaani, mutta tuosta sinusta pidän”, Tulenhenkäys naukui. Sen ääni oli kollin henkilökohtaisella tasolla hilpeä.
”Mistä niin?”
”Siitä, ettet ole ikinä käyttäytynyt kuin älytön pentu. Et ryntäile kaikkialle pää viidentenä jalkana”, kolli vastasi.

”Arviointisi lähestyy. Tänään kertaamme kaiken mitä olet oppinut taistelusta. Tiedän ainakin muutaman kohdan jossa tarvitset hiomista. Lisäksi haluan opettaa sinulle vielä muutaman uuden liikkeen. Jos ehdimme, kertaamme saalistusta, tai sitten jatkamme sitä huomenna”, Tulenhenkäys naukui. Hmh, Kerätassu luimisti korviaan lähtiessään kävelemään mestarinsa perään. Tulenhenkäys ei muusta höpissyt kuin arviointiin valmistautumisesta ja siitä kuinka se lähestyisi. Kerätassu kuitenkin tiesi, ettei pääsisi soturiksi vielä hetkeen. Omastaankaan mielestä naaras ei ollut vielä sisäistänyt kaikkia asioita tarpeeksi hyvin. Ja kuten Tulenhenkäys oli ohimennen maininnutkin, opittavaa oli vielä. Ja Kerätassu uskoi että opittavaa olisi paljon.

Tulenhenkäys oli ollut ankara, mutta tehokas opettaja, joka ei paljoa ollut kehunut ainakaan Kerätassun alkuaikoina. Nyt, kun naaras osasi edes joitain perusasioita, oli Tulenhenkäys alkanut olla naarasta kohtaan vähän tuttavallisempi ja kohteliaampi. Joka aamu Kerätassu kuitenkin heräsi kipeisiin lihaksiin ja särkeviin mustelmiin. Tulenhenkäys oli aina painottanut taistelua enemmän, kuin metsästystä. Kerätassu tunsi kaipaavansa enemmän tukea metsästyksen opettelemiseen, vaikka toki Tulenhenkäys oli siihenkin taktiikoita näyttänyt. Kissat kulkivat hiljaisuudessa metsän siimekseen, kauemmas leiristä. Erään suuren kuusen juurella Tulenhenkäys pysähtyi.
”Ensin harjoittelemme puusta hyökkäämistä”, kolli naukui. Kerätassu nyökkäsi napakasti, kiinnitti katseensa puuhun ja kyyristi valmiina loikkaan.
”Mene”, Tulenhenkäys antoi luvan lähteä liikkeelle, ja Kerätassu loikkasi niin ylös kuin tiheiltä oksilta kykeni. Kynnet upposivat hyvin pehmeään kaarnaan, mutta jo nyt Kerätassu tunsi iljettävän pihkan tahmaisuuden valkeissa tassuissaan. Tämän kiipeilyn päätteeksi naaraalla olisi oranssit, ei valkoiset tassut. Kuusissa oli kuitenkin hyvä piilotella niiden tuuheiden oksien vuoksi. Puusta hyökkääminen, ja kiipeileminen ylipäätänsä olivat olleet ensimmäisiä taisteluun liittyviä asioita joita Tulenhenkäys oli Kerätassulle opettanut. Naaras oli aluksi ollut korkeuksista hieman peloissaan, mutta Tulenhenkäys oli ’lempeällä’ tavallaan pakottanut Kerätassun kiipeämään puita niin pitkään, että naaras pääsisi vaivattomasti lähelle latvaa. Voi sitä lapojen särkyä ja kynsien vihlontaa niiden harjoitusten jälkeen! Kerätassu muisti pelkäävänsä putoamista aivan suunnattomasti, mutta Tulenhenkäys ei ollut asialle edes korvaansa lotkauttanut. Kuulemma kolli vain hommaisi uuden, pätevämmän oppilaan, jos Kerätassu pudota tupsahtaisi ja taittaisi niskansa.

Edelleen putoamisen pelko kummitteli Kerätassun mielessä, mutta voimakkain etutassujen nykäisyin naaras kiipesi ensimmäiselle paksulle okselle, ja lähti loikkimaan usean hännänmitan korkeuteen. Tarpeeksi korkealle, että piilottelu onnistuisi, mutta tarpeeksi matalalle, että välimatka olisi turvallinen hutihyökkäykselle. Niitä Kerätassu oli saanut kokea paljon, ja jokainen kerta oli sattunut kunnolla. Juuret ja kivinen metsämaa eivät olleet pehmeimpiä laskeutumisalustoja.
Päästyään tarpeeksi korkealle Kerätassu lähti hivuttautumaan varovasti kohti oksan päätä. Neulaset pistivät vaaleanpunaisia polkuanturoita vasten, mutta enää niiden kipu ei ollut niin hirveä. Oksa huojahti kissan painon alla, mutta Kerätassu onnistui pitämään tasapainonsa. Ei liian lähelle oksan päätä, muutoin Kerätassu luisuisi kuusenoksalta alas ja putoaisi. Varovasti Kerätassu kurotti päätään, jotta näkisi kuusen juurella ympäriinsä kävelevän mestarinsa. Hiirenpapanat, he eivät olleet harjoitelleet tätä hetkeen, ja heti Tulenhenkäys teki itsestään liikkuvan kohteen? Sentään kolli käveli, eikä juossut. Kerätassu luimisti korviaan. Joskus sekin pitäisi opetella, hyökkäyksen piti onnistua juoksevaankin viholliseen.
*Muista vetää kyntesi piiloon, tai hän repii sinut riekaleiksi*, Kerätassu muistutti itseään, arvioidessaan sopivaa etäisyyttä ja kohtaa. Sitten naaras ponnisti varovasti, ja lähti putoamaan etukäpälät edellä kohti mestariaan. Hyvä, Kerätassu osuisi aivan varmasti, ja naaras ei ollut omasta mielestään kuullut oksan katkeavan tai kahahtavan liian kovaa.

Kerätassu jysähti Tulenhenkäyksen kellanpunaiselle selälle sellaisella voimalla, että naaraan omiinkin käpäliin sattui. Kollia pienikokoisempana Kerätassu ei jäänyt roikkumaan toisen kissan selkään, vaan ponnisti oitis kauemmas, jättäen Tulenhenkäyksen kaatumaan rähmälleen maahan. Lyhytkarvaisen turkkinsa pörhistäen Kerätassu sähisi mestarinsa suuntaan ja loikkasi uudelleen kollia kohti. Tulenhenkäys oli kuitenkin valmistautunut ja potkaisi oppilaansa kevyesti syrjään. Kerätassu kieri kyljellään kauemmas. Kerätassun veri kiehahti suonissa, kun naaras tunsi kipua osumakohdassa. Kerätassu oli valmis kunnon tappeluun.
”Riittää”, Tulenhenkäys keskeytti orastavan taistelun heti alkuunsa. Kerätassu silotti turkkinsa vastahakoisesti.
”Tuo hyökkäys meni hyvin. Mutta entä jos juoksen?” Siitä alkoi pitkä harjoittelupäivä, joka ei suinkaan rajoittunut vain puissa kiipeilyyn. Mestari yritti kerrata Kerätassun kanssa niin monia asioita kun ehti, ja muisti. Kerätassu sai pitää vain pieniä hengähdystaukoja ja jo auringonhuipun lähestyessä, naaraan kehoa särki sietämättömästi, ja nälkä kiljui vatsassa. Tulenhenkäykselle ei kuitenkaan kannattanut valittaa. Tuntui kuluneen ikuisuus, kun kolli viimein keskeytti sen hetkisen väistelyharjoituksen ja kohotti toista oranssinpunaista tassuaan.
”Ja nyt… Minä opetan sinulle yhden pätevän tappoliikkeen”, kolli naukui. Kerätassun korvat nousivat innosta pystyyn. Oikeastiko? Naaras ei ollut ollut edes varma opettivatko mestarit tappamaan. Ehkä kaikki eivät opettaneet, mutta Kerätassu ei yllättyisi jos Tulenhenkäys vähän sooloilisi omilla tyyleillään. Kerätassu siristi keskittyneesti silmiään ja kuunteli mitä mestarilla oli sanottavanaan.

Liike oli yksinkertaisesti kurkun auki viiltäminen. Kissat harjoittelivat miten sen voisi toteuttaa selästä käsin, vastustajan edestä tai vastustajan alle jääneenä. Hankalia asioita olivatkin sitten voima, nopeus ja oikea etäisyys. Kerätassu sai harjoitella liikkeitä mestariinsa, tietenkin kynnet piilossa. Kerätassun mielestä harjoitukset menivät hyvin. Kun aurinko alkoi olla yli auringonhuipun, Tulenhenkäys antoi luvan lähteä takaisin leiriin. Viimeinkin, Kerätassu ei malttanut että pääsisi syömään jotain. Naaras ravasi kiireesti mestarinsa edellä leiriin, mutta pysähtyi kuin seinään nähdessään ruumiin aukion keskellä. Se oli Kukkaiskynsi.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kerätassu naukui tuohtuneena ääneen, ja vilkaisi mestariaan. Tulenhenkäys murisi hiljaa ja tuijotti ruumista. Eräs soturi tuli kertomaan Kerätassulle ja Tulenhenkäykselle mitä Susihampaan ja muiden kanssa oli sattunut.
”..Nyt oppilaat ovat parantajan luona”, soturi naukui. Kerätassu lähti astelemaan parantajan pesälle, ja kurkisti sisään. Naaraan katse osui haavoittuneeseen Saniaistassuun.
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Kerätassu kysyi vakavana, ja asteli lähemmäs pesätoveriaan.

22.9.2018

Naaras asteli pesätoverinsa luokse, Saniaistassu oli juuri tullut takaisin harjoituksista Susihampaan kanssa.
”Hei! Mitä on tapahtunut?” Kerätassu kysyi, itseasiassa aitoa huolta äänessään pesätoverin vuoksi. Viime aikoina Kerätassu oli olltu paljon Saniaistassun kanssa, ja oli itseasiassa alkanut pitää toisesta naaraasta. Enimmäkseen heillä kummallakaan ei ollut aikaa muuhun kuin yhdessä syömiseen, toistensa sukimiseen ja nukkumiseen, mutta Kerätassu tunsi kiintyvänsä tuohon naaraaseen. Kaipa he olivat ystäviä tai jotain.
”Ei mitään”, Saniaistassu naukaisi ja laski katseensa puluun, josta kullanruskea naaras oli jo puraissut palasen. Kerätassu luimisti tummia korviaan, Saniaistassu kuulosti Kerätassun korvaan välttelevältä.
”Älä valehtele minulle”, Kerätassu naukaisi tarkoitustaan tiukemmin, mutta ei ollut suorastaan vihainen toverilleen.
”Jotain on sattunut, mitä?” Kerätassu jatkoi lempeämmin, kun Saniaistassu ei nostanut katsettaan pulun harmaasta sulkapeitteestä.
”Minä vain kävin harjoittelemassa Susihampaan kanssa”, Saniaistassu sanoi. Ainakin tuo lausahdus oli alku. Kerätassun teki mieli tuhahtaa. Jos Saniaistassu ei halunnut puhua, naaras saisi sanoa sen suoraan. Niin kauan Kerätassu ei jättäisi Saniaistassua rauhaan.
”Hän oli taas niin hirveän ilkeä”, Saniaistassu jatkoi yhä pulua tuijotellen.
”Satuttiko hän sinua?” Kerätassu kysyi. Saniaistassu kohautti lapojaan.
”Tönäisi ja sellaista.”
Kerätassu väänsi häntänsä päätä ja siristi keltaisia silmiään.
”Miksi sinun pitäisi sietää sellaista?” Maskinaamainen Kerätassu kysyi.
”Hän on minun mestarini”, Saniaistassu naukui.
”Mutta eipä ole kovin hyvä sellainen. Joo joo, hän opettaa ja sellaista, mutta hän on murhannut sinun emosi. Aiotko jättää sellaisen teon rangaistuksetta?” Kerätassu madalsi ääntään, mutta kaksikon lähellä ei muutenkaan ollut muita kissoja.
”Minä olen vasta oppilas. Ja ei se olisi oikein”, Saniaistassu takerteli.
”Jaa, minusta sinulla olisi todella hyvä syy kostamiseen. Eikä siinä ole mitään väärää, jos et jää kiinni. Olet kohta soturi, ja sen jälkeen et tarvitse Susihammasta mihinkään. Tapa hänet. Jos tarvitset apua, niin minä autan. Mutta sanotaanko, että jäät minulle velkaa”, Kerätassu naukui hiljaa, kylmästi. Sitten valkeatassuinen naaras puski Saniastassun arpista naamaa.
”Minä haluan auttaa sinua, mutta haluan myös, että autat minua jos joskus tarvitsen apua. Eivätkö ystävät tee niin?” Kerätassu naukui lempeästi.

24.9.2018

Kyllä Kerätassu kuuli mitä pesätoveri sanoi. Mustat korvat värähtivät eteenpäin, ja vain vaivoin Kerätassu sai pidettyä korvansa eteenpäin osoitettuna, kun nuoren naaraan aivot rekisteröivät mitä Saniastassu oli vastannut. Kerätassun teki kovasti mieli luimia korviaan sen takia, että Saniaistassu ei kuulostanut hurjan vakuuttuneelta, tai varmalta vastauksensa suhteen. Ainakin toinen naaras oli luvannut harkitsevansa asiaa, olihan sekin jotain. Kerätassu nyökkäsi ja kääntyi pois, ennen kuin sen ilme ehtisi paljastaa pettymystä. Huh, juuri ajoissa, sillä naaraan korvat taittuivat päälakea vasten heti, kun keltaiset silmät saivat oppilaiden pesän näkökenttäänsä.
Kerätassulla oli sanonnan mukaan ketunhäntä kainalossa, eikä se ollut aivan hyvää hyvyyttään Saniaistassua auttamassa. Joo, totta maskinaamaisen kissan tunteet olivat aitoja kullankeltaista Saniaistassua kohtaan. Kerätassu piti Saniaistassusta, luotti Saniaistassuun, eikä kokenut halua satuttaa pesätoveriaan. Mutta Kerätassu halusi kokeilla, saisiko kierrettyä Saniaistassun häntänsä ympärille, taipumaan sellaiseenkin tekoon kuin murhaan. Saniaistassu vaikutti kiltiltä, jopa hyväuskoiselta, siksi Kerätassu oli edes uskaltanut ehdottaa sellaista. Susihampaasta ei pitänyt kukaan. Klaani olisi tosissaan vahvempi jos ärhäkkä, murhanhimoinen kolli olisi poissa pelistä. Kostotähti ei hurjasti katsonut klaanilaistensa perään, mutta kaksi kuolemaa jo parissa kuussa? Kerätassu ei tiennyt miten voimakas päällikkö sietäisi sellaista. Siksi Susihampaan kuolema piti saada salattua mahdollisimman hyvin.
Ohutturkkinen niskavilla mietteistä pörhistellen Kerätassu asteli oppilaiden pesään, ja käpertyi siroon kasaan sammalpedilleen. Kerätassu ei ollut ehtinyt vaihtaa makuualusiaan pitkään aikaan, joten peti oli jo vähän niin kuin nuupahtanut ja painunut kuopalle, mutta oli se ihan mukavan pehmeä edelleen. Likaiset makuuset eivät olleet, mutta männyn ja kuusen neulasia pisti vähän joka puolelta esiin, ja tökki Kerätassun ohuen turkin läpi. Kerätassu kierähti selälleen ja kiehnäsi hoikkaa, voimakasta kehoaan petiään vasten saadakseen neulaset joko taittumaan tai vaihtamaan asentoaan niin, etteivät ne enää tökkisi Kerätassua täyteen reikiä. Kun peti tuntui vähän paremmalta, Kerätassu kierähti takaisin vatsalleen ja aloitti perinpohjaisen sukimisen. Tällaiset vapaaillat olivat mestarin, Tulenhenkäyksen kanssa harvinaisia, mutta tuntui, että mitä lähempänä Kerätassun arviointi oli, sitä vähemmän Tulenhenkäys oli juoksuttamassa oppilastaan ympäri reviiriä. Ei sillä, juoksutetuksi joutuminen oli ihan mukavaa, varsinkin kun Kerätassu tiesi tasan tarkkaan, että haluaisi tulevaisuudessa muut juoksemaan maskinaamaisen pillin mukaan.

Kerätassu oli saanut putsattua valkeat tassunsa, toisen kylkensä ja kankkunsa, ja oli juuri ojentanut mustan häntänsä kuononsa eteen, kun joku tuli pesään. Kehräyksensä lomassa Kerätassu raotti hämärässä välähtäviä silmiään, ja naaraan keltainen katse tunnisti Saniaistassun. Kerätassu sulki silmänsä uudelleen, ja kuunteli vaivihkaa, kuinka Saniaistassu kiipesi omalle pedilleen ja asettui siihen Kerätassun viereen. Ulkona oli alkanut satamaan melko rankasti, mutta pesän sisäpuoli pysyi mukavan kuivana tarkasti punotun katon ansioista. Tuuli ulvoi puiden latvoissa, ja sai ne narisemaan kuin ne valittaisivat tuulelle. Kerätassu oli vielä Saniaistassun kanssa pesässä kahden. Sade pitäisi kuitenkin huolta siitä, ettei kahdenkeskeistä rauhaa riittäisi loputtomiin.
”…Aion suunnitella sitä”, Saniaistassun nauku sai Kerätassun kehräyksen loppumaan ja katseen siirtymään mustasta hännästä kullankeltaiseen naarastoveriin. Kerätassun silmät syttyivät mielihyvästä, ja maskinaamainen katsoi pesätoveriaan kuin haukka maukasta lihapalaa.
”Mahtavaa”, Kerätassu naukui pehmeästi. Saniaistassu pyysi vielä kaiken lisäksi Kerätassun apua. Totta kai Kerätassu auttaisi, kuten oli jo luvannutkin. Sopimus oli sopimus. Kerätassun naamalle kapusi hivenen pahaaenteilevä virne. Tai no, hymyksi naaraan ilmettä ei ainakaan voinut sanoa.
”Ensin menemme kävelylle”, Kerätassu naukui, ja nousi pediltään.
”Nytkö? Siellähän hukkuu”, Saniaistassu ihmetteli ääneen. Kerätassu pysähtyi ja vilkaisi lapansa yli taakseen toiseen naaraaseen.
”Niin, mutta tällä säällä meitä ei varmasti seurata”, Kerätassu naukui. Maskinaamaista naarasta itseäänkään ei hurjasti kiinnostanut mennä sateeseen kastumaan, varsinkin kun Kerätassun turkki ei ollut kaikista vedenpitävin. Saniaistassu käänteli korviaan mutta nousi sitten. Kerätassu tunkeutui aukiolle ja loikki mutaiseksi muuttuvan leirin poikki, ulos metsään.
”Minne me menemme?” Saniaistassu kysyi sateen ropinan ja tuulenhuminan ylitse Kerätassulta.
”Suunnittelemaan. Kun hyökkäyksen aika tulee, emme voi kysellä suunnitelmasta toisiltamme. Tule, tarvitsemme vettä”, Kerätassu kiihdytti askeliaan. Saniaistassu pysyi leikiten siamilaisen vauhdissa.
”Et taida tarkoittaa sadetta”, Saniaistassu naukui kuivasti, siinä samalla juostessaan. Kullankeltainen naaras oli painanut korvansa luimuun ja siristeli silmiään alati kiihtyvässä rankkasateessa.
”Hahah, en! Tarvitsemme jokea, selitän suunnitelmani siellä”, Kerätassu naukui. Siamilainen kuuli Saniaistassun hymähtävän vastaukseksi ja kaksikko jatkoi juoksemista toistaiseksi vaiti.

”Tule tänne kuusen alle, täällä ei ole niin märkää”, Kerätassu naukui. Kaksikko oli reviirin pohjoispuolella, melko lähellä kaksijalan mökkiä. Tästä ei kuitenkaan nähnyt kaksijalan mökille, sillä puusto oli liian sakeaa. Naaraiden itäisellä puolella vyörysi napakka virtainen joki, ja sen toisella puolella alkoi pienen metsäkaistaleen jälkeen Vesiklaanin reviiri. Saniaistassu kyyristyi tuuheaoksaisen kuusen alle, aivan Kerätassuun kiinni, mistä Kerätassu oli kiitollinen. Siamilainen tunsi vapisevansa kylmästä. Vesi oli kauan sitten tunkeutunut ohuen turkin läpi ihoon asti.
”Minun ehdotukseni Susihampaan hoitelemiseen on tämä;” Kerätassu aloitti naukumaan hiljaa. Siinä lähekkäin ei tarvinnut puhua kovin kovaa, vaikka joki ja sade pauhasivatkin kilpaa tuulen kanssa.
”Houkuttelemme Susihampaan tänne. Meidän täytyy saada hänet jokeen jollain konstilla. Väitämme vaikka että joen toisella puolella on pulskia metsälintuja. Susihammas on niin ahne, ettei voi olla käymättä lintujen kimppuun tai tönäisemme hänet veteen. Joka tapauksessa, tapon täytyy tapahtua vedessä. Jos tapamme hänet kuivalla maalla, maastoon jää verta ja ruumiiseen satavarmasti meidän hajumme. Vedessä virta vie ison osan verestä mennessään, ja huuhtoo hajua. Verisenä hän ei saa päästä rannalle jättämään jälkiä. Hukutetaan tai viilletään kurkku auki, ihan sama, mutta kun hän on kuollut, meidän täytyy varmistaa, että ruumis lähtee virran mukana kauemmas. Meidän hajuamme ei saa olla samoilla rannoilla ruumiin löytöpaikan kanssa. Kun palaamme leiriin, voimme väittää, että Susihammas jäi yksinään saalistamaan ja emme tiedä ollenkaan, missä päin reviiriä hän on. Toivon mukaan joki kuljettaa hänet ukkospolkujen tuolle puolen, mutta jos ei, olemme vain kaksi surevaa oppilasta”, Kerätassun keltainen katse oli tiukasti kuohuvassa virrassa, kun oppilas selitti suunnitelmaansa. Haha, voisiko tätä luokitella jo soturin ajatteluksi? No, Kerätassu oli jo hieman yli vuoden, eli ihan pian soturi. Puhuttuaan Kerätassu oli hetken vaiti ja tuijotti vettä jonkin matkan päässä silmiään siristäen.
”Miltä kuulostaa?” Kerätassu naukui ja käänsi katseensa mukavasti lämmittävään Saniaistassuun. Kullankeltainen naaras tuijotti Kerätassua pyörein silmin.
”Tuo voisi toimia”, Saniaistassu myönsi.
”Se toimii. Yllätys on meidän etumme, taistelu voi olla ohi parissa hengenvedossa”, Kerätassu naukui itsevarmana.

26.9.2018

Saniaistassu ei avannut mietteitään Kerätassulle sen kummemmin, mutta siamilaisen katse pysyi tarkkaavaisena toverissa, kun he palasivat suunnitelmailtana kotia kohti. Olisiko Saniaistassusta tappamaan toinen kissa? Saniaistassu oli kuitenkin luonteensa puolesta melko kiltti. Jännittikö Saniaistassua huominen? Jänistäisikö toinen oppilas? Kerätassu siristi silmiään. Siamilaista itseään ei edes hätkähdyttänyt ajatus toisen kissan tappamisesta, sehän oli varmaan sama kuin tappaisi hiiren. Tai siis, tuntuisi samalta kuin saaliin listiminen. Sen näkisi huomenna, Kerätassu hoitaisi homman jos Saniaistassu alkaisi epäröimään.

Seuraavana aamuna suunnitelma eteni miten sen oli pitänytkin. Susihammas ei epäillyt mitään kun nuoret naaraat johdattivat sen joen partaalle. Kerätassu pysyi tapahtumista sivummalla, mutta kaarteli lähellä valmiina auttamaan, kun huomasi Saniaistassun valmistautuvan iskuun. Loikka, sivallus ja tönäisy. Se oli ohi. Kerätassu heilautti häntäänsä ja seisahtui joen viereiselle kalliolle katsomaan vaahtopäiden sekaan katoavaa ruumista. Ainakin täältä katsottuna Susihampaan keho näytti hervottomalta, eikä kolli yrittänyt uida. Susihammas oli kuollut.

Saniaistassu loikki Kerätassun luo kalliolle aivan joen partaalle.
”Sinä teit sen”, Kerätassu kehaisi kullankeltaista naarasta ja katsoi itsekin jokea. Sade ropisi taustalla, eikä Susihampaan avunhuudosta kuulunut enää edes kaikua.
”Palataan lei-”, Kerätassu alkoi puhumaan, ja samalla naukuessaan otti askelia kääntyäkseen ympäri. Kuitenkin kesken lauseen naaraan toinen etutassu lipesi niljakkaalla kalliolla, ja toisen kylkensä kautta Kerätassu putosi kiven sivustaa pitkin kohti pauhaavaa jokea. Kerätassu mourusi säikähdyksestä matkalla, ja vaistomaisesti hapuili seinämää kynnet paljaina. Kuin ihmeen kaupalla yksi naaraan valkeaista käpälistä sai otteen kallion halkeamasta, ja pudotus pysähtyi. Tosin, Kerätassun takapää solahti veteen, niin lähellä loppua pudotus oli jo ollut.
”Kerätassu!” Saniaistassu huusi ylhäältä ja katsoi alas.
”Älä seiso siellä! Tee jotain!” Kerätassu rääkäisi, ja kaapi ohuita valkeita viiruja kallioon, yrittäessään saada toisenkin etukäpälänsä kiinni karkeaan kiveen.
”Odota, vedän sinut ylös”, Saniaistassu naukui ja hivuttautui varovasti alemmas kalliolla. Oppilastoveri ojensi kullankeltaista tassuaan kohti Kerätassua, ja kynnet paljaina Kerätassu kurotti valkoista käpäläänsä kohti Saniaistassua. Kerätassu näki kivun Saniaistassun silmissä, kun Kerätassun kynnet upposivat Saniaistassun käpälään. Kullankeltainen naaras ei kuitenkaan valittanut ja vaan varmisteli muiden tassujensa pitävyyttä, ennen kuin alkaisi edes vetää Kerätassua ylös.
”Älä vain päästä irti”, Saniaistassu sihisi.
”En ajatellut sellaista”, Kerätassu huusi vastaukseksi, ja yritti keventää Saniaistassun taakkaa vetämällä itseään ylöspäin. Takatassuillaan Kerätassu ei saanut juuri mistään otetta, joten ponnistaminen ei tullut kyseeseen. Saniaistassu irvisti rasituksesta, mutta Kerätassu huomasi liikkuvansa vähävähältä ylemmäs. Hyvä, enää vähän ja takajalat yltäisivät kallionkoloon…
Kerätassu vilkaisi sivulleen yläjuoksun suuntaan ja keltaiset silmät levisivät järkytyksestä, kun Kerätassu ehti nähdä puunrungon poukkoilevan siamilaista kohti. Sitten Kerätassu tunsi kivun takajalkojensa luona, ja käpälä kiinni käpälässä, puunrungon vetäisemänä Kerätassu veti myös Saniaistassun mukanaan veteen. Kaksikko oli joen armoilla.

Advertisement