Kultamyrskyn tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Tähtikissa…

4.8.2018

Heräsin emoni viereen painautuneena. Villisielu heräsi vieressäni. Katselin ympärilleni pentutarhassa. Siellä ei ollut ketään muita kuin minä ja Toivepentu. Nousin seisomaan hieman horjahdellen. Emoni Villisielu nyökkäsi rohkaisevasti. Kävelin pentutarhan suulle mennäkseni ulos.
”Hei, Kultapentu! Oletpa aikaisin jalkeilla!” Synkkäsielu naukaisi minulle. Olin hieman yllättynyt varapäällikön tervehdyksestä. ”Mutta voisithan palata jo pentutarhaan! Emosi on varmasti huolissaan!” hän jatkoi ivallisesti. Nyökkäsin varapäällikölle alistuvasti ja tassutin pettyneenä takaisin pentutarhaan.

5.8.2018

Pentutarhassa Villisielu tassutti luokseni.
”Mikä hätänä, pikkuiseni, kun olet noin allapäin?” hän kysyi. Painauduin häntä vasten, kun kerroin:
”Synkkäsielu. Hän käski palata tänne, olisit muka jo huolissasi!” sanoin hänelle vihaisena. Emoni nuoli minua lohduttavasti.
”Kyllä sinä voit mennä. Älä välitä Synkkäsielusta”, Villisielu vain maukaisi. Näin naaraan silmissä leikkisän pilkkeen. Ehkä hänkään ei pitänyt Synkkäsielusta. En sanonut kuitenkaan enää mitään, vaan tassutin ulos.

6.8.2018

Kävelin takaisin aukiolle. Huomasin lähes heti Synkkäsielun hämmentyneen katseen, mutta en kääntynyt pois, vaan vastasin siihen. Enkä mitenkään pehmeästi, vain kovasti ja kylmästi. Varapäällikkö hämmentyi vielä enemmän. Käänsin kuitenkin katseeni pois ja keskityin kaikkeen ympärilläni olevaan. Näinkin heti Vapaatassun vaihtamassa kieliä Lampitassun kanssa.

12.8.2018

”Hei, Vapaatassu ja Lampitassu! Mitä te puhutte?” huudahdin kysymykseni iloisena kävellessäni siskojeni luo. He nyökkäsivät ilahtuneina minun astuessani oppilaiden pesän edustalle.
”Mietimme vain, mitä näimme rajapartiossa”, Vapaatassu vastasi, mutta huomasin hänen valehtelevan. Hän katsoi vähän kaikkialle, mutta ei ainakaan minuun. Olin hieman vihastunut sisaruksilleni. Ovat olevinaan parempia, koska ovat muutaman kuun vanhempia! Pian minustakin tulisi oppilas… Yhtäkkiä kuulin veljeni äänen takaani.
”Älä huoli, Kultapentu. He ovat vain aina tuollaisia”, Toivepentu sanoi. Nyökkäsin veljelleni kiitollisena. ”Palataanko pentutarhaan?” hän kysyi. Pudistin päätäni.

14.8.2018

Astelin paikasta, jossa veljeni oli ollut, kohti parantajan pesää. Näin sen edustalla nuoren parantajaoppilaan Vihmatassun. Astuin kollin eteen reippaasti.
”Hei!” huudahdin iloisena.

30.8.2018

Kuuntelin hyökkäyspartion kissoja puolella korvalla. Mitä väliä, ketkä sinne lähtevät. Minä herättäisin Toivepennun ja lähtisimme mukaan! Ryhdyin tuumasta toimeen ja astelin pentutarhaan. Hiivin nukkuvan Toivepennun luo.
”Hei herää, lähdetään mukaan hyökkäykseen!” kuiskutin innoissani. Toivepentu höristi korvansa, nousi ja nyökkäsi.
”Tiedän hyvän reitin”, veljeni vastasi.

2.9.2018

Kohdistin murhanhimoisen katseen Laaksoklaanin reviirillä oleviin parantajiin ja vahingoittuneisiin oppilaisiin. Tapan nuo helposti, ajattelin. Pikku kynsäisy, ja neljä vihollista vähemmän. Toivepentu yritti estää minua katseellaan. Tapan nuo, vaikka veljeni sanoisi mitä! Lähdin sitten juoksuun kohti Laaksoklaanin reviiriä. Katseeni sumentui ja näin pelkkää punaista. Ja sisimmässäni pieni ääni sanoi:
”Tapa, tapa.”

Vihmavarjo oli tarrannut minuun kiinni. Yritin räpiköidä irti. Yhä se pieni ääni sisälläni sanoi ”Tapa, tapa” ja näin kollin vain hämärästi punaisen usvan läpi.
”En tiedä… vihani vain otti minut valtaani”, yritin selittää.

3.9.2018

”Lopeta!” kuulin veljeni äänen. ”Voit satuttaa häntä! Hän on vasta pentu!” kolli sanoi pelokkaana. Vilkaisin häntä hetken ja murahdin:
”Kiitos vaan, mutta olisin selvinnyt itsekin. Älä sinä työnnä kuonoasi minun asioihini.”
”Tuostahan voisi vaikka loukkaantua”, Vihmavarjo tuhahti ja pyöritteli silmiään. Valkeansävyinen kolli laski minut maahan Toivepennun viereen. Astuin pienen askeleen sivuun. ”Minulla ei ole tapana satuttaa pentuja, ettäs tiedät. Tämä nuori neiti aikoi juuri käydä haavoittuneiden kimppuun, ja se jos mikä kielii soturin ala-arvoisuudesta.”
”Kiitos.” Vihmavarjo katsoi Lehtilampeen ja lähti ajamaan meitä kohti Metsäklaanin reviiriä. Toivepennun ruskea turkki hehkui valossa. Vihmavarjo näytti vihaiselta.
”No niin, nyt palataan kotiin”, likaisenvalkea parantaja sanoi. Katsoin häntä kuin sanoen ”nyt jo?”. ”Eikä sitten mitään temppuja”, Vihmavarjo jatkoi minulle. Nyökkäsin kuuliaisena. Ei temppuja.

”Vihmavarjo, eikös hierakka autakin halkeilleisiin polkuanturoihin?” veljeni kysyi. Mitä väliä, mitä hierakka tekee. Ei se auta soturin elämässä. Tahdoin olla suurin päällikkö, mitä metsässä oli koskaan ollut! Lähdin juoksemaan leiriä kohti. Haluan olla siellä ennen Vihmavarjoa ja Toivepentua!

14.9.2018

”Kultatassu! Kultatassu!” Toivetassu tuli luokseni onnittelemaan. Hieroin päätäni kollin omaan.
”Onnea”, sanoin ja käännyin koskettamaan kuonoja Synkkäsielun kanssa. Tuijotin naarasta murhaavasti. Mestari-oppilassuhteemme ei tulisi olemaan kovin ruusuinen.
”Tule nyt. Mennään katsomaan reviiriä”, Synkkäsielu sanoi kovasti. Nyökkäsin haparoiden ja Synkkäsielu kääntyi ja lähti astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Seurasin häntä ulos leiristä. Reviiri oli valtava.
”Vau…” kuiskasin hiljaa. Synkkäsielu pysyi vakavana. Häntä varmasti harmitti hävitty taistelu, mutta Vesiklaanihan oli ollut auttamassa Laaksoklaania! Myönsin itsekin, että emme olisi voineet voittaa. Synkkäsielu kääntyi kostealta tuoksuvaan suuntaan. Arvelin, että olimme menossa Vesiklaanin rajalle. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä Synkkäsielu avasi suunsa ensimmäisen kerran matkan aikana ja sanoi:
”Tämä on Vesiklaanin raja. Haistele sen tuoksua ja hajusta sitten raja omalla tuoksullasi”, naaras sanoi viimeisen sanan ivallisesti. Haistelin hieman ilmaa. Vettä… ja kissoja. Kävelin sitten rajalle ja hieroin turkkiani pieneen pensaaseen. Synkkäsielu nyökkäsi hyväksyvästi ja meni jättämään omaa merkkiään.

Olimme kiertäneet kaikki rajat ja olin aivan uuvuksissa. Kävelin Synkkämielen vierellä leiriin. Yritin näyttää reippaalta.
”Voinko jäädä vielä tutkimaan reviiriä?” kysyin yrittäen kuulostaa innokkaalta.

16.9.2018

”Ihan vapaasti”, Synkkäsielu tokaisi pilkallisesti.
”Kunhan tulet takaisin nukkumaanmenoaikaan mennessä”, hän lisäsi ivallisesti. Nyökäytin naaraan perään ja tassutin kohti Vesiklaanin rajaa. Tulinkin pian hajulinjan kohdalle. Astuin sen yli hieman vaivalloisesti, ja kaaduin maahan. Esitin, että minua sattuisi mahaan.

Minun ei tarvinnut kauaa esittää, kun paikalle saapui minulle tuttu Vesiklaanin parantajaoppilas. Tuon kimppuun olin yrittänyt hyökätä. Naaras tuli luokseni ja kysyi:
”Mikä on?” Ihmettelin naaraan auttavaa käytöstä.
”Vatsaan sattuu, ja minulla on nälkä. Olen muuten Kultatassu Metsäklaanista. Anteeksi aiempi, silloin olin vielä pentu”, vastasin naaraalle. ”Mikä sinun nimesi on?” jatkoin.

18.9.2018

”Olen Piikkitassu, Vesiklaanin parantajaoppilas. Voisitko ystävällisesti lähteä pois reviiriltäni?” naaras vastasi. Hän näytti vihaiselta. Kiusaannuin tunnelmasta.
”Emmekö voisi ensin vähän leikkiä?” kysyin varovasti. Piikkitassu on sisimmässään vesiklaanimaisen lempeä. Jos ystävystyisin Piikkitassun kanssa, hän voisi saalistaa minulle.

23.9.2018

”Selvä”, Piikkitassu vastasi pitkän ajan jälkeen. Kasvoilleni tuli väkisin omahyväinen ilme. Sain sen kuitenkin pian pois kasvoiltani.
”Ota kiinni, jos saat!” huusin. Juoksin Vesiklaanin ja Metsäklaanin rajaa pitkin.

28.9.2018

Tunsin, kuinka Piikkitassu jahtasi minua. Kuulin hänen askeleensa. Ja sitten, aivan yllättäen, naaras hyppäsi selkääni. Hän ei upottanut kynsiään turkkiini. Se oli minulle suuri yllätys. Lyyhistyin maahan isomman naaraan painon alla.
”Selvä, sovitaanko nyt, että voitit?” kysyin.

29.9.2018

Piikkitassu nousi päältäni. Hän meni joen äärelle. Nousin katselemaan Piikkitassua sateen kastellessa meidän molempien turkkeja. Naaras kastoi tassunsa veteen ja vesi veti hänet mukaansa.
”Apua!” hän huusi. Jäin seisomaan jähmettyneenä, kun joku kermanvärinen naaras juoksi pensaan takaa joen penkalle. Piikkitassu oli vain harmaa turkki kaukana alavirrassa. Käänsin katseeni hetkeksi kermanväriseen naaraaseen ja juoksin — kaukana joesta — rajalle.
”Kuka sinä olet?” uskalsin avata suuni vasta rajalla.

6.10.2018

”Omenatassu. Mutta sinä et kuulu tänne. Häivy, sillä en voi auttaa sinua”, Omenatassu sanoi lopun pahoittelevasti. Lähdin juoksemaan leiriä kohti kuultuani vastauksen. Sain päälleni vettä rankassa sateessa. Kiihdytin vauhtiani. Kun menin leiriin, näin kaikkien häärivän leirissä tulvaveden kanssa.
”Kultatassu, mene auttamaan kuningattaria!” Synkkäsielu käski. Nyökkäsin ja lähdin kohti pentutarhaa. Arpisydän paimensi pentujaan kohti uloskäyntiä Pimeänkuiskaus perässään. Kuolopentu ja Kalmapentu tärisivät kylmästä ja Tillipentu painautui tiukemmin Pimeänkuiskausta vasten. Orkideapentu yritti näyttää rohkealta. Lampitassu ja Vapaatassu auttoivat Arpisydäntä Rottatassun kanssa. Pihlajatassu ja Kynsitassu auttoivat Pimeänkuiskausta. Menin heidän avukseen.

14.10.2018

Veimme pennut ja kuningattaret erään kuusen suojaan. Yhden pienen hetken ajan katseeni kohtasi Pihlajatassun katseen. Tunsin jotakin polttelevan voimakasta sydämessäni. Tahdoin olla tuon kollin kanssa. Yritin kuitenkin keskittyä koulutukseen ja katsoa sitten soturinimityksen jälkeen. Se oli kuitenkin mahdotonta. Kun katsoin seuraavan kerran siihen paikkaan, jossa Pihlajatassu oli ollut, hän oli jo kadonnut. Jäin tuijottamaan sitä kohtaa pää pilvissä. Minun oli vahvistuttava, jotta saisin Pihlajatassun katsomaan juuri minuun, eikä keneenkään toiseen. Päätin mennä nukkumaan, sillä päivä oli ollut melko raskas. Löysinkin pian mukavan suojaisan puunjuuren ja käperryin siihen nukkumaan.

Heräsin jostakin synkästä, metsää muistuttavasta paikasta. Katselin ympärilleni, ja näin haamumaisen kissan edessäni.
”Tervetuloa Synkkään Metsään. Tämä on Tähtiklaanin rinnakkaismaailma, jossa vaeltavat kaikki Metsäklaanin kissat. Minä olen Roihusota, sinun isäsi emo. Minä opetan sinua paremmaksi soturiksi”, kissa sanoi. Tunsin, kuinka lihaksiini alkoi virrata voima.
”Tapa, tapa, tapa”, sanoi pieni ääni sisälläni. *Kyllä*, vastasin, *kunhan saan jonkun, kenet tappaa.*

”Herätys Kultatassu, Haamukorva käski meidät metsästämään”, Pihlajatassun ääni tunkeutui uneeni.
”Selvä”, sain mutistua unisena. Avasin silmäni. Näin Pihlajatassun komean, lihaksikkaan tummanruskean kehon. Hänen jäänsiniset silmänsä katsoivat minua odottavasti. Havahduin. ”Öh joo. Mennään”, mutisin. Pihlajatassu vastasi nyökkäyksellä ja lähdimme kävelemään leiristä — tai siitä tulvivasta alueesta, jossa leiri oli ollut. Katsoin Pihlajatassua ujosti sivusilmällä. Muistin uneni. Oliko Pihlajatassukin siinä metsässä?
”Pihlajatassu”, sopersin.
”Niin?” kolli kysyi kärsimättömänä.
”Mistä näit unta viime yönä?” jatkoin haparoiden.

”En pidä kiertelystä, näytät selvästi miettivän jotain. Kysy suoraan, mitä haluat tietää?” Pihlajatassu sanoi ääni astetta aiempaa kylmempänä. Tunsin kuitenkin hieman hyvin peiteltyä hämmennystä.
”Olin viime yönä — mikä se nyt olikaan? Ai niin, — Synkässä Metsässä, jossa isänemoni Roihusota selitti minulle perusasioita”, kuiskasin hiljaa. Toivoin, että Pihlajatassu ei nauraisi minulle.

”Ja miten se mahtaa minuun liittyä?” Pihlajatassu kysyi tyynellä, hieman ivallisella äänellä. Hätäännys luikerteli sisälläni kuin käärme. En halunnut kollin loukkaantuvan. En keksinyt, mitä sanoisin, joten lähdin juoksemaan.

”Kultatassu! Pysähdy!” kuulin Pihlajatassun vihaisen huudon. Kiristin tahtiani. Mikä minulla oli? Tunsin, kuinka Pihlajatassu kuroi välimatkaa askel askeleelta umpeen ja lopulta hyppäsi päälleni. Hän piti minua tassullaan maassa. En meinannut saada sanaa suustani. Hän oli samaan aikaan niin komea, mutta niin vihainen.
”Sano se suoraan, mitä sinä haluat?” Pihlajatassu kysyi. Tuijotin kollin jäänsinisiä silmiä.
”Haluan olla kumppanisi”, kuiskasin.

Näin Pihlajatassun järkyttyvän suuresti. Hän irrotti otteensa ja kävi istumaan viereeni. Kolli näytti yhtäkkiä hyvin heikolta.
”Tarkoitin sitä, että miksi sinä haluat tietää unistani, ja voisitko nyt vastata rehellisesti?” Pihlajatassu kysyi ja yritti selvästi palata aiheeseen.
”Jos sen nyt haluat tietää, omien unieni takia. Metsästetäänkö tänään vai kuunkierron päästä?” kysyin kärsimättömänä.

”Sinä taidat haluta tietää käynkö minä Synkässä metsässä? Kyllä, minä käyn Synkässä Metsässä joka kerta kun nukahdan. Tapaan isäni, Harmaahännän. Minä tiedän sinun käyvän siellä, näin sinut siellä. Voimme lähteä metsästämäänkin, jos sinulla ei muuta ollut. Tietysti voimme jäädä tähän istumaan ja metsästää myöhemmin, ei kukaan siellä meitä muutenkaan kaipaa”, Pihlajatassu sanoi hieman kiusoittelua äänessään. Tuijotin häntä hetken ennen vastaustani. Lihaksikasta, komeaa tummanruskeaa kehoa, mustia raitoja, ja jäänsinisiä silmiä. Niin mahtavan kylmää katsetta, joka tuntui jäädyttävältä. Se oli kuitenkin ihanaa.
”Metsästetään nyt”, vastasin lopulta. Pihlajatassu nyökkäsi. Se ilmeisesti kävi hänelle. Lähdin juoksemaan kohti metsää yrittäen havaita riistan tuoksuja. Veden tuoksu oli vielä tuoreena ilmassa, ja saaliseläimet olivat varmaankin paenneet tulvaa koloihinsa. Halusin kuitenkin saada jotakin saalista. Haistoin vain heikkoja, vanhoja riistan tuoksuja. Toivotonta, ajattelin.

15.10.2018

Näin, kuinka Pihlajatassu meni runsasoksaisen puun luo ja alkoi kiipeämään sitä pitkin ylös. Hän pysähtyi muutaman ketunmitan päähän oksalle tähystäämään, ilmeisesti riistan toivossa. Päätin tehdä samaa kuin hän ja valitsin hieman harvaoksaisemman puun. Kiipesin siihen ihastellen samalla hiirenkorvan ajan silmuja. Pahin vuodenaika oli jo ohitse, ja uutta kasvua alkoi puskemaan maastaa, puista ja kaikkialta, mihin on mahdollista kasvaa jotain. Riistakin oli palannut koloistaan ja klaani saisi taas kunnolla syödäkseen. Jos siis tulva ei häiritsisi saalistamista kovinkaan kauaa. Katsoin hetken Pihlajatassua, joka liukui alemmas kohti rastasta. Näin hänen vahvojen lihastensa jännittyvän, kun hän tähtäsi hyppyään. Kolli hyppäsi rastaan päälle, mutta juuri, kun hän oli saanut napattua rastaan, hän liukastui oksalta. Minun oli pakko hieman huvittua Pihlajatassun epäonnistuneesta esityksestä. Tummanruskea karvamöykky putosi muutaman oksan alemmas ennen kuin sai otteen alemmasta oksasta. Hän oli jo melko lähellä maata, joten kolli pudottautui maahan rastas mukanaan. Itse terästin katseeni täysikasvuiseen varikseen, joka oli hyppyetäisyydellä omasta oksastani. Loikkasin sen päälle ajattelemattomana ja tarrasin kiinni kolmella tassulla oksaan ja yhdellä lintuun. Katkaisin sen niskan ennen kuin se ehti karata. Olin saanut yllätettyä sen. Lähdin hivuttautumaan varovaisesti alas varis hampaissani.

”Hyvin napattu!” Pihlajatassu kehui minun laskeuduttua puusta. Kollin silmistä näki hänen oman hämmennyksensä. Arvelin, että hän ei ollut ikinä kehunut ketään toista.
”Vieläkö jatkamme tätä, vai palataanko leiriin?” tummanruskea kolli kysyi. Katsoimme toisiamme hetken silmiin. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat ihastuttavat.
”Voimme palatakin. Jos siis sinulle sopii”, vastasin. Olisin halunnut olla hänen kanssaan, mutta meillä oli omiakin asioitamme. Hän saisi päättää, jäisimmekö vai lähtisimmekö. Minulle sillä ei ollut niin suuresti väliä. Kunhan saisin olla hänen kanssaan…

”Mentäisiinkö leiriin ja syötäisiin jotain?” Pihlajatassu ehdotti. Mielestäni se olisi hyvä idea. Ei olisi pahitteeksi syödä jotain: en ollut ehtinyt syödä mitään ennen lähtöämme.
”Käy”, vastasin. Tutkailin häntä katseellani ja pyrähdin juoksuun leiriä kohti.

Kuulin Pihlajatassun askeleet takanani. Tuntui, kuin ajatukseni olisivat valuneet hiljalleen ulos päästä Pihlajatassun tieltä. Pääni tuntui olevan täynnä Pihlajatassua. Pääsimme nopeasti leiriin rastas ja varis mukanamme. Huomasin, että Pihlajatassu muuttui äreäksi ja ylimieliseksi heti astuttuaan leiriin. Tuhahdin pienesti.

”Voin käydä viemässä tämän kuningattarille, jos valitset sillä välin jonkun paikan?” Pihjajatassu kysyi, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta. Tuijotin hetken hänen peräänsä ja aloin sitten miettimään sopivaa ruokailupaikkaa. Päädyin pensaikkoon lähellä parantajan pesää. Lähdin astelemaan sinne tuoresaaliskasan kautta, josta otin mukaani kyyhkysen. Ajattelin viedä sen pesään palanneille Toivetassulle ja Vihmavarjolle. Vesi oli jo laskenut melko paljon. Toivetassu olikin jo pesän suuaukolla.
”Kiitos, Kultatassu! Meille ei olekaan tuotu lähiaikoina riistaa”, veljeni sanoi ottaessaan kyyhkysen vastaan.
”Se on sinulle ja Vihmavarjolle. Saalista on niukasti”, sanoin. Toivetassu vastasi nyökkäyksellä.

21.10.2018

”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Suurkannolle klaanikokoukseen!” Kostotähden huusi. Aukiolle alkoi kerääntyä väkeä.
”Mennään”, sanoin Toivetassulle. Veljeni nyökkäsi. Melkein kaikilla oli märät turkit ja väsyneet katseet. Jäimme parantajan pesän edustalle.
”On tullut aika nimittää kaksi uutta oppilasta! Uskomme että myrsky ei ole häviämässä aivan heti, mutta uudet oppilaat ovat merkki selviämisestä!” Kostotähti kailotti. Ketkäköhän he mahtavat olla? ajattelin. ”Kalmapentu ja Kuolopentu?” Kostotähti viittoi pentuja lähemmäs. Aivan! Kuolopentu ja Kalmapentu kävelivät kannon eteen. He molemmat näyttivät olevan jäykkinä jännityksestä. ”Kuolopentu ja Kalmapentu, olette eläneet kuusi kuuta klaanissa ja enemmän kuin valmiita oppilaiksi. Näen teissä jo kuvastuvan emonne rohkeuden ja isänne taistelutaidot. Kuolopentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuolotassuna! Mestarisi on Eloturkki!” Kostotähti ilmoitti. Kuolotassun lavat lysähtivät hiukan.
”Eloturkki oli hyvä valinta Kostotähdeltä”, kuiskasin Toivetassulle.
”Niin. Kuolotassu tulee olemaan vaikea oppilas”, veljeni vastasi kuiskaten. Eloturkki käveli Kuolotassun taakse.
”Eloturkki, olet uskollinen ja kärsivällinen soturi, odotan että välität nämä taidot Kuolotassulle”, Kostotähti sanoi. Kuolotassu kääntyi ja kosketti uuden mestarinsa kanssa neniä. He siirtyivät taaemmas.
”Kalmapentu, tästä hetkestä aina siihen hetkeen kun saat soturinimesi, kutsuttakoot sinua Kalmatassuksi. Mestariksesi tulee Kieloviiksi”, Kostotähti lausui.
”Taas kerran hyvä veto”, Toivetassu sanoi. Nyökkäsin.
”Kuolotassu! Kalmatassu! Kuolotassu! Kalmatassu” kaikki hurrrasivat.
”Saan myös ilokseni ilmoittaa, että olen keskustellut Kastemielen, Tammijalan ja Synkkäsielun kanssa, ja olemme yhdessä päättäneet, että Vapaatassu, Lampitassu ja Kultatassu ovat valmiita sotureiksi.
”Onnea”, Toivetassu kuiskasi. Nyökkäsin.
”Minä, Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän Synkän Metsän kissoja kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Vapaatassu, Lampitassu ja Kultatassu, lupaatteko elää Synkän Metsän kissojen mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkenne uhalla?” Kostotähti aloitti. Olin siirtynyt siskojeni kanssa eteen.
”Lupaan”, Vapaatassu sanoi.
”Lupaan”, Lampitassu sanoi kuuluvasti.
”LUPAAN!!!” sanoin vahingossa liian kovaa.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan teille soturinimenne: Vapaatassu, Lampitassu ja Kultatassu, tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Vapaaloikkana, Lampisydämenä ja Kultamyrskynä”, Kostotähti sanoi. Henkäisin hieman kuullessani nimeni. Kultamyrsky! ”Vapaaloikka, Synkkä Metsä kunnioittaa taistelutaitojasi ja hyväksyy sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi. Lampisydän, Synkkä Metsä kunnioittaa kuuliaisuuttasi ja hyväksyy sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi. Kultamyrsky, Synkkä Metsä kunnioittaa taistelutahtoasi ja hyväksyy sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö lopetti.
”Vapaaloikka! Lampisydän! Kultamyrsky!” klaani hurrasi. Kuulin aina oman nimeni kohdalla Pihlajatassun hiljaisen äänen. Katsoin häneen sekunnin murto-osan ajan.

10.12.2018

Istuin ilkeän näköisenä katsellen Vesiklaanilaisia. He olivat tulleet uusien oppilaiden kanssa. En luottanut Kuolotassuun ja Kalmatassuun. Haluaisin kouluttaa jonkun oppilaan mahdollisimman nopeasti. Sitten tappaisin Synkkäsielun salassa ja minusta tulisi varapäällikkö. Vesiklaanilaiset kyselivät jotain kadonneista kissoista. Oli totta, että Kerätassu ja Saniaistassu olivat kadonneet. Mutta mikä oikeus noilla ketunmielisillä oli se tietää? Ilta oli jo alkanut hämärtää. Vahtivuoroni alkaisi pian. Mutta ennen sitä voisin katsella Vesiklaanilaisia.
”Miksi… Miksi minua kiinnostaisi pätkääkään, minne teidän oppilaanne ovat kadonneet, tai että parantajanne sai hiirenaivoisen enteen?” Kostotähti sihisi raivoissaan, kuin häntä olisi loukattu syvästi. Pöllöviiksi vetäytyi taaksepäin.
”Ei se ole hiirenaivoinen. Parantajien on pidettävä yhtä. Jos teitä ei kiinnosta, menen itse Lehtilammen puheille!” veljeni avasi suunsa. *Jos Vihmavarjo opettaa veljestäni hellimyksen, minun on tapettava hänet!* ajattelin kiukkuisena.
”Et ole parantaja, Toivetassu. Sinun on kysyttävä mestariltasi lupaa”, Synkkäsielu keskeytti maireasti. Vapaaloikka ja Lampisydän kuiskuttelivat kiivaasti keskenään.
”Aivan sama! Tuethan minua, Kultamyrsky?” veljeni toivoi. Hyppäsin alas kiveltä, jolla olin ollut valmis aloittamaan vahtivuoroni.
”Omalla tavallani. Mutta vasta huomenna, veliseni”, kuiskasin parantajaoppilaan korvaan.

14.12.2018

Hyppäsin takaisin kivelle. En halunnut herättää liikaa huomiota — pelkoa? Hiljalleen kaikki kissat alkoivat lipua pois aukiolta, Pimeänkuiskaus pentuineen etunenässä. Vesiklaanilaiset lähtivät kotiinsa. Tuijotin heidän peräänsä murhaavasti. Käänsin katseeni taivaalle. *Huomenna on puolikuu. Toivetassu menee Vihmavarjon kanssa Pimeälammelle kuulemaan Synkkää Metsää. Tai sitten ilman Vihmavarjoa*, ajattelin murhaavasti. *Mutta siinä tapauksessa on vain aurinkohuippuun asti aikaa tappaa Vihmavarjo.* Työnsin ajatuksen heti mielestäni. Tappaisin Vihmavarjon huomenna, heti vahtivuoron päätyttyä. Olimme kolmisin aukiolla, minä, Lampisydän ja Vapaaloikka. Siskoni olivat leirin reunoilla. Naaraat erotti toisistaan lähestulkoon pelkästään silmien väristä. Molemmat olivat siroja, ruskeaturkkisia naaraita. Vapaaloikan silmät olivat sinivihreät ja Lampisydämen vihreät. Leirin ympärillä oli aivan rauhallista. Päätin käyttää yön Vihmavarjon tappamisen suunnittelemiseen. *Kun ei kerran saa nukkua*, ajattelin katkerasti.

Aamu alkoi vihdoin sarastaa. Odotin jo malttamattomana, että joku vanhempi soturi vapauttaisi meidät vahdista. Ensimmäinen ulostullut soturi oli Tammijalka. Kolli tuli luokseni ja sanoi niin kuuluvasti, että myös siskoni kuulivat:
”Vahtivuoronne päättyi. Synkkäsielu antoi teille vapaata aamusta.” *Hyvä.* Lähdin heti kohti parantajan pesää. Tiesin, että veljeni olisi siellä. Kun katsoin aukiolle, näin, että Vihmavarjo keskusteli Toivetassun kanssa.
”Tänään on puolikuu”, likaisenvalkea kolli aloitti. Veljeni nyökkäsi. ”Tänään esittelen sinut Synkälle Metsälle. Jos kaikki menee hyvin, saat seuraavana puolikuuna parantajanimesi”, parantaja jatkoi. Toivetassu nyökkäsi uudestaan. Astuin sisään.
”Vihmavarjo, tulisitko kävelylle?” kysyin. Toivetassu näytti lamaantuneen kauhusta.
”No miksi ei?” Vihmavarjo vastasi. Lähdin pesästä. Kuulin askeleet perässäni. Menin suorinta tietä pois leiristä. Kun olin päässyt hylätylle kaksijalanmökille, käännyin katsomaan taakseni. Vihmavarjo seurasi minua yhä. Kiersin pesän taakse.
”Mitä asiaa sinulla oli?” parantaja kysyi. Työnsin kynteni ulos. Hyppäsin mitään sanomatta Vihmavarjon niskaan. Sain hämmennyksestä yliotteen ja puraisin häntä kaulasta. Se oli tappopuraisu. Metsäklaanin nuori parantaja oli kuollut. Laskin hänen verta vuotavan ruumiinsa maahan. Siihen se saisi jäädä. Lähdin nopeasti juoksemaan metsään. Haistelin ilmaa riistan varalta. Jos toisin saalista mukanani, minua ei epäiltäisi mistään. Havaitsin melko pian kyyhkysen puussa. Lähdin varoen kiipeämään lähintä puunrunkoa pitkin. Siitä pääsisin hyppäämään kyyhkyn niskaan. Kiipesin runkoa pitkin hiukan kyyhkyä korkeammalle. Hyppäsin sieltä siististi tähdätyllä hypyllä linnun niskaan. Tapoin sen yhdellä puraisulla. Laskeuduin kyyhky suussani puunrunkoa pitkin maahan. Tassutin leiriin. Aurinko oli vielä melko matalalla. Synkkäsielu istui aukiolla, kannon vieressä.
”Hei Synkkäsielu. Toin kyyhkyn”, sanoin hieman epäselvästi kyyhky suussani. Entinen mestarini nyökkäsi hyväksyvästi. Laskin kyyhkyn tuoresaaliskasaan ja menin vanhaan tapaan kohti oppilaiden pesää.
”Et nuku enää täällä”, Kynsitassu sanoi. Kolli oli ilmeisesti odottamassa Ruosteturkkia, mestariaan.
”Ai niin joo. Menenkin soturien pesään”, sanoin hieman ivaa äänessäni. Kynsitassu ei tainnut kuitenkaan huomata sitä. Kävelin soturien pesään. Siellä oli vain kolme soturia, Karhuturkki, Lampisydän ja Vapaaloikka, tosin vain Karhuturkki oli hereillä.
”Hei, nuori soturi. Olen tehnyt sinulle sammalpedin tähän Vapaaloikan ja Lampisydämen viereen”, kolli sanoi. Nyökkäsin, koska en keksinyt mitään vastattavaa. Menin nukkumaan omalle sammalpedilleni.

19.12.2018

Olin Synkässä Metsässä. Roihusota, isänemo, istui vieressäni.
”Esittelen sinulle nyt vähän Synkkää Metsää. Jatketaan ensi yönä, jos jotain tärkeää jää välistä”, hän sanoi. Nyökkäsin rauhassa. Roihusota heilautti häntäänsä merkiksi seurata, kun lähti metsän syvyyksiin. Seurasin häntä tarkkaillen kaikkea. ’Tarkkaile vieraassa tai epämiellyttävässä paikassa koko ajan korvillasi ja nenälläsi’, niin Synkkäsielu oli käskenyt. Näin pian edessäni kaksi taistelevaa kissaa.
”Hopeatundra ja Siipikuiske. Kuolivat minun tappaminani vahtivuoroyönään. En pitänyt heistä”, Roihusota esitteli. Nyökkäsin. Minulla oli tappavan hyvä mestari. Jatkoimme matkaa kahden naaraan luota tutunnäköisen kollin luo. Hänen vierellään oli nuori, maskinaamainen naaras.
”Vihmavarjo?” kysyin. Isänemo nyökkäsi.
”Tiesitkö, että tunnistat paljon paremmin tappamasi kissan kuin entisen pesätoverisi? Tuo tuossa on Keräheinä, tunsit hänet Kerätassuna”, hän sanoi. Kun katsoin tarkemmin, tunnistin hänet Kerätassuksi. Tai siis Keräheinäksi, kuten Roihusota häntä kutsui.
”Ei kannata vihoitella Vihmavarjolle. Teillä on ikuinen kuolemanside, niin kuin esimerkiksi minulla ja Hopeatundralla. Tai minulla ja Siipikuiskeella. Kuolemanside merkkaa, että et voi joutua Tähtiklaaniin ja kuolemansiteen kuolleen puolen osapuoli saa lähettää jotakin tappamaan kuolemansiteen elävän puolen osapuolen. Kuolemansiteen saa, jos tappaa toisen”, hän selitti. *Saan siis vielä monta kuolemansidettä.* Jatkoimme taas matkaa. Juoksimme pitkään autiossa metsässä, kunnes Roihusota pysähtyi. Edessämme istui yksi kolli.
”Anteeksi?” isänemo sanoi. Se havahdutti kollin.
”Niin?” hän vastasi.
”Haluaisin tuoda eteesi uuden oppilaani. Sinullakin on oppilas, ja oppilaamme tuntevat valvemaailmassa”, Roihusota vastasi kellertävät silmät hehkuen.
”Hei, olen Harmaahäntä, Sadetassun ja Pihlajatassun isä. Koulutan Pihlajatassua täällä”, kolli esittäytyi, ”olet tervetullut.” Nyökkäsin. *Pihlajatassu kertoi Harmaahännästä.*
”Nyt sinun pitäisi palata valvemaailmaan”, Roihusota sanoi. Nyökkäsin, käperryin maahan häntä kuonon päälle ja heräsin.

Nousin nopeasti pediltäni ja juoksin ulos pesästä. Aukiolla oli Vihmavarjon ruumis. Toivetassu käveli kohti parantajan pesää. Hyppäsin hänen eteensä.
”Olet nyt parantaja. Miltä tuntuu?” kysyin. Katsoin veljeäni polttavasti. Hän vältteli katsomasta minua silmiin.
”Olen menossa hakemaan vesiminttua ja rosmariinia kuoleman hajun peittämiseen”, Toivetassu vastasi. Päästin hänet menemään. Menin kohti oppilaiden pesää. Sen suulla kurkistin sisään…

5.1.2019

Pesässä ei ollut ketään. Vedin pääni tylsistyneenä pois. *Mitä tekisin?*
”Kultamyrsky. Kuolotassu ja Kalmatassu ovat kadonneet. Lähtisitkö etsimään heitä?” Synkkäsielu ehdotti Suurkannolta. Murahdin vastaukseksi ”Selvä” ja lähdin tassuttamaan hiljaa leiristä. Huomasin hetken päästä oppilaiden melko tuoreen tuoksun, joka johti kohti Laaksoklaania. *Hiirenaivot!* Lähdin seuraamaan heidän tuoksuaan, joka johti suoraan kohti rajaa. Huomasin oppilaat aivan rajan tuntumassa, Kuolotassu oli mennyt jo sen yli ja Kalmatassu oli selvästi menossa. Astuin kollien näkyville.
”Mitä Synkän Metsän tähden teette täällä? Teidän pitäisi olla leirissä!” ulvoin nuorille kissoille. Kuin sanojeni vahvistukseksi vilautin kynsiäni.

6.1.2019

Kalmatassu kääntyi hätääntyneenä puoleeni ja Kuolotassu hyppäsi veljensä viereen.
”Katoamisenne huomattiin ja minut lähetettiin etsimään teitä. Voitte joko mennä Laaksoklaaniin asumaan tai tulla mukaani. NYT”, sanoin kolleille. He tuijottivat minua yhä. ”Nyt”, toistin katsoen ensin Kalmatassua, sitten Kuolotassua. ”Nyt”, sanoin vielä kerran.

9.1.2019

”Minua ei kiinnosta, mitä sinä haluat minun tekevän! Etkä sinä ole paras kissa puhumaan!” Kuolotassu tiuskaisi. Kynteni työntyivät ulos, kuten seuraavaksi Kuolotassun.
”Mitä sinä sanoit?” sähisin kollille.
”Sanoin, että sinä et ole paras kissa puhumaan”, oppilas totesi rohkeasti, mutta tyhmästi.
”Mitä kautta Synkän Metsän tarkoitat tuolla?” sähisin.
”Olen kuullut, että sinä karkasit pentu- tai oppilasaikanasi sotaan Laaksoklaania vastaan, vaikka et olisi saanut!” Kuolotassu naureskeli. Jähmettyin, kun muistot tyhmänrohkeasta taistelusta palasivat mieleeni. ”Mitä? Loukkasinko sinua?” Kuolotassu ärsytti. En kuitenkaan enää välittänyt hänestä.
”Tuletteko mukaan vai ette?” kysyin kiukkuisena. Kalmatassu nyökkäsi ja lähti kohti leiriä, mutta Kuolotassu seisoi paikallaan.
”Et tule mukaan?” hymähdin ja lähdin Kalmatassun perään. Kuolotassu pisti pian päänsä puskasta. ”Tulit kuitenkin. Toivoin, etten näkisi sinua enään”, tuhahdin. Kuolotassu mulkaisi minua rumasti. ”Voisin tappaa sinut, jos haluaisin”, murahdin pienellä äänellä.

”Mitä kautta esi-isieni luulitte tekevänne?” Kostotähti raivosi.
”Yritimme päästä Laaksoklaaniin urkimaan tietoja!” Kuolotassu julisti.
”Onko tämä totta?” kysyi Kostotähti pilkallisesti Kalmatassulta.
”On”, Kalmatassu vastasi rauhallisesti tuijottaen päällikköään värähtämättä silmiin. Kollit tuijottivat toisiaan pitkään. Kostotähteä eivät oppilaat uskaltaneet usein uhmata, sen tiesi jokainen klaanin jäsen pennusta klaaninvanhimpaan. Katselin tilanteesta nauttien kollien välistä keskustelua, kun Kostotähti avasi suunsa:
”En halua edes tietää hiirenaivoisen suunnitelmanne yksityiskohtia, mutta vakuutan, että jos tämä toistuu, ette pääse yhtä helpolla kuin nyt!” Kostotähti sihisi. Päällikkö viittasi Väärämielelle hännällään.
”Näille oppilaille voit valittaa, jos makuualusenne pitää vaihtaa. He siivoavat ja vaihtavat makuualuset pentutarhasta sekä klaaninvanhimpien pesästä kuun ajan”, päällikkö ilmoitti. Tämän sanottuaan Kostotähti vetäytyi pesäänsä. Olin iloinen rangaistuksesta. Jos saisin oppilaan, pitäisin sen kurissa, toisin kuin Kieloviiksi ja Eloturkki. Kävellessään mestariensa luokse Kalmatassu pysähtyi kuitenkin kuiskaamaan maireasti minulle:
”Paraskin puhuja.” Juoksin tuoresaaliskasalle heti rankaisun päätyttyä. Otin sen päältä jäniksen, joka tuoksui Laaksoklaanilta, ja etsin hyvää syömispaikkaa katseellani. Menin syömään Villisielun ja Pähkinäturkin, emoni ja isäni luo.
”Hei!” Villisielu tervehti iloisena. Pähkinäturkki oli syventynyt tuijottamaan parantajan pesää. Laskin jäniksen maahan ja kysyin:
”Voinko syödä kanssanne? En varmaan ole tarpeeksi arvokas syömään näin isoa saalista yksin näin lehtikadon aikaan.” Pähkinäturkki tuijotti edelleen parantajan pesää. Käänsin itsekin hetkeksi katseeni sinne, ja näin veljeni tulevan ulos pesästä. Kolli asteli luoksemme.
”Hei! Anteeksi siis, Metsäklaanin parantaja Toivetuulahdus palveluksessanne!” veljeni sanoi. Nyökkäsin ja sanoin hieman kiusoittelevalla äänellä:
”Sinusta on tullut parantaja. Nyt et tee muuta kuin parannat sairaita!”
”Sinulla ei ole yhteyttä Synkkään Metsään, mehiläispää!” Toivetuulahdus ulvoi takaisin.
”Ketunläjä!” vastasin veljelleni. Ruskea kolli sanoi:
”Ketunmielinen hiirenaivo!”
”Synkkä Metsä sinut kirotkoon!” jatkoin. Minusta tuohon olisi vaikea keksiä enää pahempaa. En kuitenkaan saanut tietää sitä, sillä riitamme loppui emon toimesta.
”Syö kanssamme, Toivetuulahdus”, emo keskeytti solvauksemme. Veli myöntyi ja haukkasi pienen palan jänistä. Lähdin heidän luotaan syömään pentutarhan eteen. Pimeänkuiskaus oli siinä pentujensa kanssa.
”Hei”, maukaisin Surupennulle, joka istui siinä Orkideapennun ja Tillipennun kanssa. Liekkisiipi oli ilmeisesti sisällä pentutarhassa.

”Hei!” Surupentu vastasi urheasti takaisin ja ryhdistäytyi istumaan suorana ja ”edustavan” näköisenä. Pidätin naurahduksen.
”Mitäs sinulle kuuluu, pieni?” kysyin tarkkaillen Surupentua silmät kapeina.
”Hyvää! Tahdon jo oppilaaksi!” pentu kertoi innoissaan. Tämän silmät sähdehtivät hänen katsellessa minua. Tunsin vienoista ylpeyttä, kun näin Surupennun ihailevan katseen.
”Ketä toivoisit mestariksesi? Voisin vinkata Toivetuulahdukselle, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Hän sitten voi vinkata Kostotähdelle, ja hyvällä onnella saat hänet mestariksesi”, naukaisin vastaukseksi. Tämä olisi pennun kohtalon hetki. Jos hän valitsisi nyhverön, tappaisin hänet heti tilaisuuden tullen.

10.1.2019

Surupentu mietti vastausta pitkään. *Hyvä miettiä. Jos hän haluaa parantajaksi, voin kyllä antaa hänen kouluttautua, jotta voin sitten tappaa… Toivetuulahduksen. Hän on liian kiltti.* Hetken päästä naaras avasi suunsa sanoakseen jotakin.
”Toivoisin mestarikseni Lampisydäntä, Pähkinäturkkia ja sinua!” Surupentu maukaisi painottaen sanaa ’sinua’. Surupentu katseli minua kiilto silmissään, kun vastasin yksitoikkoisesti:
”Selvä.” Mietin kuitenkin hetken, ja sitten jatkoin vielä: ”Mutta siis, haluatko tehdä jotain kanssani nyt?” Jäin odottamaan vastausta. *Eihän minulla olisi mitään tekemistäkään, joten voisin ihan hyvin viihdyttää pentua. Ja jos saisin Surupennusta oppilaan, olisin lähempänä päälliköksi pääsemistä.*

”Joo! Katso, mitä olen harjoitellut!” pikkuinen pentu kimitti iloisesti. Surupentu juoksi taakseni. Olisin voinut väistää hänet helposti, mutta soin hänelle onnistumisen ilon. Hopeanharmaa naaraspentu otti vauhdin ja hyppäsi selkääni tarrautuen karvaani tiukasti kiinni. Kuitenkin liikahtaessani Surupentu mätkähti maahan ja lumi pöllähti hänen ympärillään.
”Sinun pitää vain pitää tiukemmin kiinni. Tuo oli jo hyvä pennulta”, maukaisin painottaen viimeistä sanaa ivallisesti. *Tuosta pikkuisesta voi tulla vielä hyvä ja armoton taistelija. Jos siis saan kouluttaa häntä.*

27.1.2019

”Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Suurkannolle klaanikokoukseen!” Kostotähti ulvahti ja hyppäsi suurkannolle. Havaitsin kissojen joukossa Kirkastähden, Lumiturkin ja Lehtilammen. En kuitenkaan maininnut siitä Surupennulle, sillä vaikutti siltä, että Kostotähti oli hyväksynyt vieraat. Kissat kerääntyivät Kostotöhden ympärille, Kirkastähti, Lumiturkki ja Lehtilampi mukaan lukien. ”Kirkastähti, tulisitko tänne?” musta metsäklaanilainen kysyi. Hopeanvärinen päällikkö astui eteen. ”Olemme yhdessä Kirkastähden kanssa päättäneet, että käymme Laaksoklaania, riistavarasklaania, vastaan Tuhoklaanina! Ne, jotka kannattavat tätä, tulevat meidän luoksemme. Ne, jotka eivät, menköön parantajan pesän eteen”, Kostotähti maukaisi. Selvä enemmistö, minä mukaan lukien, meni päälliköiden luo. ”Joten olkaamme tästedes Tuhoklaani! Jos haluat mennä Laaksoklaaniin, mene aivan vapaasti! Minulla on muutakin asiaa; Kynsitassu”, Kostotähti maukaisi. Kynsitassu astui eteen. ”Minä Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kynsitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Kostotähti aloitti soturinimitysmenot.
”Lupaan”, Kynsitassu vastasi varmasti.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kynsitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kynnenvarjona. Synkkä Metsä kunnioittaa taistelutaitojasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi”, Kostotähti maukaisi juhlallisesti.
”Kynnenvarjo! Kynnenvarjo! Kynnenvarjo!” koko Metsäklaani huusi. Kynnenvarjo katseli leiriä ylpeänä ja asettui vahtimaan sitä. Katsoin häneen pitkään ja tutkivasti.
”Hei, voidaanko tehdä vielä jotain?” Surupentu kysyi. Pudistin päätäni.
”On jo myöhä. Sinun on mentävä nukkumaan”, sanoin tylysti ja tassutin soturien pesän eteen. Jäin siihen katsomaan, jos joku luikkisi pakoon häviäjien puolelle, luikkisi kuolemaan. Nimittäin petturit saisivat maistaa kynsiäni.

15.2.2018

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä tänne Suurkannolle klaanikokoukseen!” kuulin Kostotähden huudon. Astelin hiljaa ulos soturien pesästä. ”Minulla on ilo ilmoittaa, että on aika saada uusi soturi riveihimme”, Kostotähti tokaisi vinosti hymyillen. *Ei kai ketään ärsyttävää mahtailijaa?* ”Kalmatassu, tulisitko tänne”, päällikkö enemmänkin käski kuin kysyi. *Eih! Onneksi olen häntä vanhempi ja saan varmasti pian oppilaan!* ”Kalmatassu, puhuin mestarisi Kieloviiksen kanssa ja hänen mielestään olet valmis soturiksi. Minä Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän Synkän Metsän kissoja kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kalmatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti puollustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Kostotähti kysyi. Jännitin lihakseni kuin valmistautuessani hyökkäämään Kalmaärsykkeen kimppuun.
”Lupaan”, Kalmatassu vastasi vakaalla äänellä. *Ja mitä! Minä lupaan tappaa sinut!*
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kalmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kalmasydämenä. Synkkä Metsä kunnioittaa ahkeruuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi”, Kostotähti lausui.
”Kalmasydän! Kalmasydän! Kalmasydän!” leirissä raikui. Pidin kuitenkin suuni kiinni ja keltaisen katseeni kylmänä. Kalmasydän heitti minulle omahyväisen katseen.
”Minulla on muutakin asiaa!” Kostotähti huusi vielä, kun yleisö oli alkanut jo hajaantua. ”Vihapentu?” *Vihapentu?* Pieni pentu asteli eteen. ”Vihapentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Vihatassuksi. Mestariksesi tulee Kultamyrsky. Odotan, että Kultamyrsky välittää kaiken tietonsa sinulle”, Kostotähti aloitti. Astelin itsevarmana eteen heittäen ensin Kalmaärsykkeelle omahyväisen katseen. ”Kultamyrsky, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Synkkäsielulta, ja olet osoittanut olevasi mahtava taistelija. Odotan, että siirrät kaiken tietosi nuorelle Vihatassulle”, musta päällikkö naukui. Kosketin varoen Vihatassun kuonoa klaanin hurratessa Vihatassun nimeä ympärillämme. *Minua heidän pitäisi hurrata eikä häntä!* Astelimme sivuun, kun Vihatassun sisarukset nimitettiin. ”Tänään saamme paljon uusia sotureita. Sadetassu. Minä Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sadetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi.
”Lupaan.” Sadetassun valkoinen turkki oli pörhössä tämän vastatessa.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Sadetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sadesydämenä. Synkkä Metsä kunnioittaa saalistustaitojasi, ja hyväksymme sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi. Pihlajatassu”, musta päällikkö maukui. Komea, ruskea raidallinen kolli asteli eteen. ”Minä Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pihlajatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Kostotähti kysyi.
”Lupaan”, Pihalajatassu vastasi kylmänä.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Pihlajatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pihlajakyntenä. Synkkä Metsä kunnioittaa suorapuheisuuttasi, ja hyväksymme sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö sanoi. ”Minä Kostotähti, Metsäklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Rottatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Kostotähti kysyi kylmänviileänä.
”Lupaan”, Rottatassu vastasi siniset silmät kiiluen.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Rottatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rottahäntänä. Synkkä Metsä kunnioittaa taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Metsäklaanin täydeksi soturiksi”, Kostotähti lopetti juhlallisesti.
”Sadesydän! Pihlajakynsi! Rottahäntä!” kaikki juhlistivat, tällä kertaa minäkin mukana.
”No, Vihatassu, tutustu tänään Orkideatassuun, Tillitassuun, Kidetassuun ja Kuolotassuun. Aloitetaan huomenna rajojen kiertämisellä”, sanoin kylmällä äänensävyllä Vihatassulle. Lähdin sitten Pihlajakynnen luo. ”Olen ylpeä sinusta”, kuiskasin ja painoin kuononi hänen tummanruskeaan turkkiinsa. Kolli näytti kiusaantuneelta, joten vedin kuononi pois ja astelin soturien pesälle.

16.2.2019

Soturien pesässä käperryin kerälle sammalpedilläni ja antauduin unien maailmaan. Herätessäni huomasin pesän olevan melko täynnä, itse asiassa jokaisella pedillä nukkui joku, jos ei otettu huomioon neljää uutta petiä. Astelin ulos pesästä nousevan aamuauringon valossa hehkuvaan leiriin. Kalmasydän, Rottahäntä, Sadesydän ja Pihlajakynsi istuivat keskellä kauneutta vartioimassa muiden unta.
”Vahtivuoronne on päättynyt. Saatte aurinkohuippuun asti lepoa”, maukaisin ylväänä. Tuntui hyvältä sanoa tuo. Näin ilmiselvän helpotuksen heijastuvan nuorien soturien silmistä. Jätin heidät siihen ja astelin oppilaiden pesään. Kaikki nukkuivat vielä yhtenä kellanpunaisen, mustan, punaisen ja harmaan värisenä sekamelskana. Astelin punertavan osan — Vihatassun — luo ja läimäytin tätä pehmeästi selkään. ”Herätys, unikeko. Aika kiertää rajat”, maukaisin kylmänä. Odotin oppilaani heräämistä.

Vihatassu oli salamana pystyssä.
”Olen hereillä!” hän mumisi haukotusten lomasta.
”Tule. Voimme jättää puhumiset myöhemmäksi”, sanoin tylysti kävellessäsi ulos. Vihatassu tuli hetken päästä perässäni ja pysähdyin. ”Jos näet laaksoklaanilaisia, pysähdy ja kysy minulta neuvoa”, ohjeistin oppilasta.
”Kultamyrsky! Ottakaa varmuuden vuoksi mukaanne Kynnenvarjo”, Synkkäsielu käski siniset silmät omahyväisesti kiiluen. Hän istui Suurkannon päällä kuin olisi jo päällikkö. *Hän ei luota minuun!* ajattelin vihaisena. *Näytän sinulle vielä, senkin kapinen ketunmielinen syyhyturkki!* Paljastelin kynsiäni ja nyhdin niillä jäistä maata odottaen minua nuorempaa soturia. *Hän luottaa jopa Kynnenvarjoon enemmän kuin minuun!* ajattelin vielä raivoisana. Kynnenvarjo saapui pian paikalle.
”Hei! Kultamyrsky, minäkin odotan niin paljon omaa oppilasta!” hän maukui innoissaan. *Ja nyt minä odotan sitä hetkeä, kun saan kynsiä sinulta korvat päästä!*

Kävelimme ulos leiristä, Kynnenvarjo ja Vihatassu perässäni. *Olemme kaikki melko kokemattomia*, ajattelin. Pakotin itseni kuitenkin pysymään aloillani ja keskityin ympäristöön. En haistanut mitään vierasta, Metsäklaanin tuoksuja vain. Yritin erottaa kissoja, ja vahvana tuntui Toivetuulahduksen tuoksu, jossa oli hiukan Laaksoklaanin tuoksua.
”Mitä se ketunmielinen oikein aikoo?” mumisin itsekseni. Mietteeni keskeytti Vihatassun tunteeton ääni.
”Minne me menemme?” hän kysyi.
”Laaksoklaanin rajalle. Minähän sanoi, että jos näet laaksoklanilaisia, pysähdy ja kysy minulta neuvoa”, vastasin tylysti. En halunnut olla yhtään tunteellisempi kuin oppilaani.
”Pysähdymmekö harjoitusareenalla?” Kynnenvarjo kysyi. Musta kolli oli pysynyt tähän asti niin hiljaa, että olin unohtanut hänen olevan paikalla.
”Tietty”, vastasin lyhyesti. Sisällytin siihen myös kuitenkin ”älä kysele enää mitään” ja ”kuono kiinni”. *Ei Kynnenvarjo minua määrää!*

17.2.2019

Johdatin joukkoa harjoitusareenalle. Ärsyttävä lits-läts kuului aina, kun painoin uuden tassun maahan.
”Ja tämä on harjoitusareena”, kuului Kynnenvarjon ääni Vihatassun vierestä. *Kuka tässä on Vihatassun mestari?*
”No nyt se on nähty. Jatketaan matkaa Laaksoklaanin reviirin rajalle”, sanoin määrätietoisesti. *En voi antaa Kynnenvarjon määräillä!* Astelin alkavan hiirenkorvan — tai päättyvän lehtikadon, nyt se oli vähän molempia — metsikössä, jossa oli pääasiassa vetistä, märkää loskaa ja liukasta jäätä. Astelin määrätietoisena eteenpäin, kunnes saavuimme rajalle. ”Haista. Tämä on Laaksoklaanin haju”, käskin. ”Seuraamme rajaa pitkin Vesiklaanin rajalle, seuraamme sitä ja lähdemme hylätyn kaksijalanpesän kautta kotiin”, kerroin suunnitelmani.

22.2.2019

”Haisee hirveältä!” Vihatassu huudahti nyrpistäen nenäänsä.
”No, ainakin tiedämme, missä raja kulkee”, sanoi Kynnenvarjo hieman leikkisästi. Minä vain murahdin ja lähdin johtamaan joukkoani rajaa pitkin kohti Vesiklaanin rajaa. Haistelin ilmaa varautuneena tunkeilijoiden varalta. Haistoin pian kaikkien klaanien sekaisia tuoksuja — Metsäklaanista ainakin Synkkäsielun, Karhuturkin, Kalmasydämen ja Tillitassun, Vesiklaanista Kirkastähden, Ratamoturkin, Takiaisturkin, Limesilmän ja Saukkosydämen sekä Laaksoklaanista noin puolet sotureista ja oppilaista.
”Vihatassu. Hae lisäjoukkoja”, kuiskasin oppilaani korvaan. ”Hyökkäykseen!” ulvahdin Kynnenvarjolle ja juoksin kohti kissoja. Sain vastaani Pikkupilven, jota raapaisin vatsaan. Hän yritti kumauttaa minua päähän, mutta väistin iskun.
”Kultamyrsky! Onko Vihatassu taistelussa?” Synkkäsielu kysyi ärtyneenä.
”Ei! Hän hakemassa lisäjoukkoja!” ulvoin takaisin. Olin saanut ilkeän loven korvaani keskittyessäni puhumiseen. Syöksyin alaspäin ja viilsin Pikkupilveä vatsaan. Hän lähti juoksemaan kohti omaa reviiriään. *Hyvä*, ajattelin. Pysähdyin, katselin ympärilleni ja näin Tillitassun, joka oli alakynnessä Laikkujalkaa vastaan. He eivät olleet kaukana, joten lähdin vaanimaan Laikkujalkaa. Kun olin mielestäni tarpeeksi lähellä, hyppäsin hänen selkäänsä ja sanoin:
”Tillitassu! Etsi oman kokoisesi vastustaja!” Musta oppilas nyökkäsi säikähtäneenä ja lähti juoksuun. Tarrasin hampaillani kiinni Laikkujalan korvasta ja kynsin takakäpälilläni hänen selkäänsä.
”Auh! Lopeta!” Tillitassun iskuista jo hieman haavoittunut Laikkujalka ulvoi.
”Selvä, jos viet viestin Sumutähdelle: JOKAINEN Tuhoklaania vastustava tapetaan. Tämä oli poikkeustapaus”, sanoin kylmästi väläytellen kynsiäni. Laikkujalka nyökkäsi ja lähti kohti leiriä. Katsellessani hänen peräänsä selkääni hyppäsi Voikukkajalka.
”Et voi selvi-” hänen huutonsa katkesi siihen, että raapaisin häntä hieman tassun päälle. Siitä kellanpunainen naaras kimpaantui ja raapaisi minua lapaan. Herpaannuin ja esitin kuollutta. ”Ahaa. Yhtä petturia puhtaampi metsä”, hän maukaisi. *Ei ymmärrä tappamisesta mitään*, ajattelin. Tarkistin, että hän katsoi muualle ja hyppäsin ylös niin, että lennätin Voikukkajalan ilmaan.
”Häivy”, sihahdin. Voikukkajalka ei vastannut. Hän kynsi minua vimmatusti. Jossain välissä Vihatassun hakemat lisäjoukot saapuivat taisteluun, mutta myös Laaksoklaanin puolelta oli tullut lisäjoukkoja.
”Kiitos ilmoituksesta. Olet yltä päältä veressä. Minä hoidan Voikukkajalan, mene sinä leiriin lepäämään”, kuului Liekkisiiven ääni. *En mene leiriin, mutta ota Voikukkajalka*, ajattelin. Orkideatassu ja Soratassu taistelivat Heinätassua ja Koivutassua vastaan. *He pärjäävät hyvin*, ajattelin. Keskellä kissoja seisoi epätoivoinen Pilvitassu. Hyppäsin hänen selkäänsä ja näykkäisin hänen korvaansa. Käännyin nopeasti oikealle puolelle jättäen oppilaan seisomaan hämmentyneenä. Kääntäessään päänsä kohti minua hän syöksyi eteenpäin ja kynsäisi minua mahaan. Aloin painia hänen kanssaan käyttäen kokoani ja painoani apuna.

5.3.2019

Painoin valkoisen oppilaan maata vasten. Hän alistui allani ja paljasti kaulansa. Hellitin otettani hieman, ihan vain testatakseni, harhauttiko oppilas. Arvaukseni osui oikeaan, kun Pilvitassu ponnisti loikkaan. Väistin oppilaan hyökkäyksen leikiten. Ympäriltämme kuului taistelun ääniä ja liukas maa oli aivan veressä. Tuijotin Pilvitassua murhaavasti.
”Huti meni, oppilas”, sanoin maireasti. Hän hyppäsi kimpaantuneena vielä kerran kääntäen liu-un alleni.

6.3.2019

”Tiedätkö edes, kuka olen?” kysyin. Pilvitassu pudisti päätään.
”Olen Kultamyrsky”, sanoin. Pilvitassu huomasi vasta vähän liian myöhään, että olin harhauttanut. Kaappasin nuoren laaksoklaanilaisen kynsillääni ja työnsin tämän eteeni.
”Aika kuolla, kani!” sihisisin raivoissaani. Näin sivusilmällä, Kuutamotassu juoksi kauhuissaan kohti meitä. *Hiirenpapanat!* Hän hyppäsi ilmaan ja tarrautui niskaani hampaillaan. Musta naaras asetti kyntensä painamaan lapojani rikkoen ihon. Yritin kierähtää selälleni unohtaen Pilvitassun tappamisen hetkeksi.

Nuori naaras hyppäsi pois selästäni salamannopeasti. Hyppy ei ollut parasta laatua, joten pudotessaan maahan Kuutamotassu tekikin ikävän mahalaskun. Nousin jaloilleni.
”Uf”, pakeni naaraan keuhkoista ilma. Noistessaan seisomaan, Kuutamotassu huomasi, että olin jaloillani ja tuijotin häneen. Hyppäsin hänen kimppuunsa raivoissani kynnet esillä yrittäen tallata hänet.

14.3.2019

Kuutamotassu ei ehtinyt tehdä mitään, kun olin jo hänen kimpussaan. Pyörimme pari askelta kauemmas purren ja kynsien toisiamme. Hän raapaisi rintaani, mutta purin hänen etujalkaansa. Kuutamotassu yritti lyödä minua päähän, kun kasvoni lähestyivät hänen kasvojaan. Laaksoklaanilaisen lyönti meni huti ja heitin hänet kauemmas ottaen kiinni naaraan niskasta ja riuhtaisemalla. Pilvitassu rynnisti Kuutamotassun viereen, kun hän kömpi jo toistamiseen pystyyn. Valkoinen naaras kuiskasi jotain mustalle.
”Saako liittyä hauskanpitoon?” kuului ääni takaani. Käänsin pääni ja huomasin komean ja lihaksikkaan suuren ruskean kollin, jonka jäänsiniset silmät olivat viiruina.
”Pihlajakynsi”, maukaisin kylmästi. ”Käy, mutta olisin pärjännyt itsekin.”

22.3.2019

Pihlajakynsi astui pari askelta eteenpäin ja asettui taisteluasentoon. Huomasin Kuutamotassun silmissä häivähdyksen pelkoa, kun tämä kuiskasi jotain vieressään olevalla lumenvalkealle naaralle.
”Juokse!” musta naaras kuiskasi kovempaa niin, että jopa minä kuulin. Kumpikaan meistä ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen, kun oppilaat ampaisivat liikkeelle.
”Tarvitseekohan joku apua?” kysyin. Heilautin häntääni välinpitämättömästi. Katselin ympärilleni korvat hörössä. Vesiklaanilainen Unitassu taisteli lähistöllä Laaksoklaanin Kettutassua vastaan. Kuolotassulla ja Kalmasydämellä oli meneillään sanaharkka. Omenanlehti Vesiklaanista taisteli Laikkujalkaa vastaan. ”Laikkujalka on ylivoimainen. Menen auttamaan Omenanlehteä”, sanoin ja lähdin juoksemaan kohti taistelevia kissoja. Laikkujalka oli Omenanlehden päällä. Hyppäsin mustavalkoisen kollin päälle huutaen ”Yllätys!” ja kynsin tätä lapoihin. Laaksoklaanilaisen huomio kiinnittyi hetkeksi minuun ja hän höllensi otettaan vesiklaanilaiseen.

4.4.2019

Synkkämieli saapui luoksemme ja hyppäsi kimppuuni. Laikkujalka juoksi jonnekin pois. Kierähdin selälleni Synkkämielen hypätessä viime hetkellä pois tieltä. Jatkoin kierähdystä, jotta pääsin takaisin pystyyn. Liu’uin varapäällikön vatsan alle viiltäen sitä kynsilläni. Synkkämieli pudottautui alas ja pääsin pois tieltä vain silmänräpäystä ennen varmaa rusentumista. Synkkämieli juoksi eteeni ja kynsi naamaani, kun hypin taakse päin. Näin kaiken punaisen sumun läpi. Lähdin juoksemaan vastustajani ympäri. Kun sain kollin tarpeeksi sekaisin, pysähdyin, kyyristyin ja hyppäsin hänen lavoilleen. *On aika*, ajattelin. Synkkämielen ravistellessa itseään puristin kynsilläni yhä tiukemmin kollin lapoihin. Siirsin hampaani hänen kurkulleen ja puraisin. Loikkasin kuolevan varapäällikön selästä pois.
”Tämä… ei… jää… tähän…” Symkkämieli pihisi viimeisillä voimillaan. Laaksoklaanin kissoja allkoi kerääntyä kuolevan varapäällikönsä ympärille. Haistoin Roihusodan tuoksun.
”Hyvä, hyvä!” hän sanoi. Kuunnellessani Synkän Metsän kissaa en huomannut Kynnenvarjon saapuneen viereeni.
”No, kuuletko nyt? Synkkäsielu käski meidän lähteä vähän kerrallaan pois. Tule. Olet yltä päältä veressä: anna Toivetuulahduksen tarkastaa sinut. Ole kiltti!” kolli sanoi. Ihailu kollin äänessä sai minut melkein vastaamaan jotain pilkkaava, mutta saamani haavat veivät voiton. Huokaisin.
”Kai sitten pitää mennä”, maukaisin ja lähdin nilkuttamaan Kynnenvarjo vierelläni kohti veljeäni ja hänen oppilastaan. Sydämeni hypähti nähdessäni Pihlajakynnen maassa. Toivetuulahdus hääräsi hänen vieressään. Erkaannuin Kynnenvarjosta heti. *Pihlajakynsi on haavoittunut!* ajattelin. Veljeni kuitenkin havahtui saapuessani paikalle.
”Kultamyrsky! Olet haavoittunut!” hän huudahti huolissaan.
”Joo, niin olen, sen nyt tietää sokea kanikin”, mutisin. En muistanut enempää, koska lysähdin maahan.

22.4.2019

Näin, kun Kalmasydän kömpi käpälilleen maasta. Laaksoklaanilaiset alkoivat kerääntyä keskelle aukiota. Kollin kasvoille levisi kysyvä ilme.
”Tapoin Synkkämielen”, kuiskasin. Makasin maassa Pihlajakynnen vieressä.
”No jotain hyotyä kai sinustakin on”, Kalmasydän sihahti. *No paljon enemmän kuin sinusta!*
”Kalmasydän, veisitkö Liljatassun klaanilleen?” Toivetuulahdus kysyi ennen kuin ehdin vastata mitään. Kalmasydän katsoi maassa makaavaa karvamyttyä ja noukki Liljatassun maasta. Naaras inahti, mutta ei päästänyt muita ääniä. Kömmin pystyyn kivun tykyttäessä lavoissani ja jalassani.
”Lähdetäänkö jo?” kysyin Toivetuulahdukselta kärsimättömänä. Hän kohautti lapojaan:
”Käyhän se.” Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Vähemmän haavoittuneet kissat auttoivat enemmän haavoittuneita.
”Lähdetään!” Toivetuulahdus korotti ääntään. Kissat ympärillämme alkoivat liikehtiä kohti leiriä.

Kun olimme kävelleet vähän aikaa, Kivivirta juoksi luoksemme. Aloin sähistä.
”Mitä sinä täällä teet? Älä oleta, että Vesiklaanin kissat voisivat tulla tänne edes Tuhoklaanin aikana!” sähisin Vesiklaanin kollille.
”Haluan liittyä teihin. Kalmasydän käski tulla auttamaan sinua”, Kivivirta maukui.
”En tarvitse apua!” sähähdin ja kiihdytin tahtiani.

Leirissä kissat istuivat Liekkisiiven ruumiin äärellä. *Mitä hyötyä Toivetuulahduksesta ja Jäätassusta on, jos he eivät pystyneet pelastamaan Liekkisiipeä?* En kuitenkaan mennyt kuolleen naaraan ruumiin äärelle, vaan jäin leirin reunalle seisomaan. *Taistelua ei hävitty. Annoimme Vesiklaanin ja Laaksoklaanin taistella toisiaan vastaan ja heikentyä. Minähän tapoin vastustajien varapäällikön!* Kiersin katseellani leiriä. Katseeni pysähtyi Pihlajakynteen, joka hänkin istui sivussa. Astelin hänen luokseen.
”Me emme hävinneet. Heikensimme muita klaaneja. Me emme hävinneet. Heikensimme muita klaaneja”, toistelin mutisten.

5.5.2019

”Kuinka taistelu meni niiden parin oppilaan jälkeen?” Pihlajakynsi kysyi. Kollin tummanruskea turkki oli kuivuneessa veressä. ”Tämä haju ei tule varmaan koskaan lähtemään turkistani”, hän totesi inhoten. Naurahdin pienesti.
”Kyllä se lähtee”, sanoin. ”Eihän mikään elä ikuisesti. Ja hyvin meni, hoitelin Laikkujalan ja tapoin Synkkämielen. Arvelisin, että saamme hetken vapaata taistelusta, kun Laaksoklaani koki näin kovan menetyksen”, jatkoin pahaenteinen sävy äänessäni. Etsin kuitenkin samalla hieman huolissani Vihatassua.

”Hyvä, minulla meni heikommin. En malta odottaa, että pääsen näyttämään sille Laaksoklaanin ketunläjälle”, Pihlajakynsi sanoi happamalla äänellä.
”No, toivottavasti pääsemmekin pian taas taistelemaan”, sanoin innoissani. Jatkoin hiljempaa, niin, että vain Pihlajakynsi kuuli: ”Tekisi mieli kynsiä Synkkäsielulta korvat päästä. Miksiköhän hän käski meidän paeta?” Nyhdin kynsilläni maasta kuivuneita ruohotuppoja.

”En tiedä, mutta olisi varmaan parempi levätä nyt, kun on aikaa”, Pihlajakynsi sanoi ärtynyt sävy äänessään. Nyökkäsin lyhyesti.
”Tavataanko Synkässä Metsässä?” kysyin kuiskaten. En ollut varma, oliko hyvä kailottaa koko leirille Synkästä Metsästä.

20.5.2019

Pihlajakynsi nyökkäsi.
”No, asia on sitten sillä selvä. Menen nukkumaan”, sanoin. Käännyin kohti soturien pesää ja astelin sinne ylväänä.
”Hei! Kultamyrsky! Kuulin, että tapoit Synkkämielen! Vau!” kuului Tillitassun ihaileva ääni takaani. Pieni musta kolli juoksi eteeni. ”Olet varmaan klaanin paras taistelija! Voitit varapällikön!”
”Kyllä muutkin kissat ovat varapäälliköitä voittaneet!” ulvahdin turhautuneena ja puskin oppilaan sivuun päästäkseni pesään. Astelin omalle pedilleni ja nukahdin heti.

”Kultamyrsky!” kuului ääni, joka halkoi uneni hiljaisuuden. Avatessani silmäni huomasin Roihusodan edessäni. ”Sinä tolvana päästit Omenanlehden pakoon Laaksoklaaniin!” isänemoni huusi minulle raivoissaan. Punertava naaras tuijotti minua keltaisilla silmillään kylmästi.
”Mitä? Omenanlehti on Vesiklaanissa!” vastasin hämmentyneenä ja vihaisena samaan aikaan.
”Niin oli, mutta ei enää. Hän lähti Laaksoklaaniin, niin kuin myös puolet Vesiklaanista. Heidät kaikki pitää tuhota. Näin”, Roihusota hyppäsi pienen, limaisen risun kimppuun ja puraisi sen kahtia.
”Selvä, mutta enhän minä kokonaista klaania vastaan voi yksin taistella!” vastustin.
”Et voikaan, mutta voit saada klaanin taistelemaan puolellasi. Mene puhumaan Kostotähdelle, mutta sitä ennen harjoitellaan Harmaahännän ja Pihlajakynnen kanssa”, punertava naaras käski. Hänen turkkinsa muuttui silmissäni yhä verisemmäksi. Seurasin häntä Synkän Metsän poikki kohti Pihlajakynttä ja hänen unimestariaan.

3.6.2019

Näin Harmaahännän ja Pihlajakynnen taistelevan.
”Hyökätkää ennen kuuhuippua, niin Sumutähti ei ehdi nimittää uutta varapäällikköä. He saavat Tähtiklaanin ja Synkän Metsän vihan niskaansa”, Roihusota kuiskasi vielä ja pujahti varjoihin. Harmaahäntä irrotti otteensa Pihlajakynnestä huomatessaan minut.
”Tervehdys. Roihusota käski minun harjoitella tänä yönä kanssanne”, tervehdin.

Advertisement