Kuurapolun tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Nala

3.9.2018

Heräsin emoni vieressä kun tunsin Hopeapennun kääntävän kylkeä.
”Vielä ei ole aamu”, mumisin hiljaa itsekseni. Vaihdoin asentoa ja laitoin silmäni kiinni. En tiedä kuinka kauan siinä makasin, mutta unta en saanut. Ajatukset myllersivät päässäni; mitä taistelussa tällä hetkellä tapahtui, oliko se kohta loppu, saimmeko häädettyä Metsäklaanin hiirenaivoiset kirppusäkit reviiriltämme? Niin… metsäklaanilaiset, he olisivat yllättäneet meidät, ellei Vesiklaani olisi saanut heidän suunnitelmiaan selville ja varoittanut laaksoklaanilaisia. Sekaisten ajatusten pyöriessä päässäni tunsi luomieni painuvan kiinni ja vajoavani unten maille.

4.9.2018

Juoksin sotureita vastaan kun he palasivat taistelusta. Etsin katseella isääni. Kun viimein näin hänet olisin halunnut kääntää pääni pois. Hän kulki Myskytassun tukemana kaulassaan pahan näköiset viillot. Näin hopeisen turkin vilahtavan ohitseni. Hopeapentu! Sisareni juoksi isää vastaan. Minä olin kuin liimattu maahan tassuistani. Laikkujalan henki rohisi kurkussa ja hän haparoi pahasti kävellessään. Lopulta tajusin kävellä hänen luokseen. Hopeapentu kyseli pitkän litannian kysymyksiä taistelusta ja haavasta ja Laikkujalka vastasi minkä pystyi.
”Hopeapentu, Laikkujalan pitäisi varmaan päästää Aurinkoturkin luokse”, sanoin.
”Tietenkin!” Ja Laikkujalalle hän sanoi: ”Tulen myöhemmin katsomaan sinua!” Hopeapennun kiertäessä muita sotureita ja kyselemässä heiltä taistelusta. Myrskytassu jatkoi matkaa isääni tukien. Ohi mennessään isäni väläytti minulle kiitollisen katseen. Jäin latsomaan muita taistelusta tulleita repeilleitä turkkeja, haavoja ja puremia. Äkkiä minulle tuli kumma tunne, aivan kuin joku olisi vetänyt minua haavoittuneita kohti ja käskenyt auttaa. Aurinkoturkki pujahti pesästään ulos. Hänellä on varmaan tassut täynnä työtä nyt kun Pilvitassu on rampa, ajattelin. Sain loistava idean. Kävelin hänen luokseen ja kysyin:
”Saanko auttaa?”

5.9.2018

”Tottakai!” Aurinkoturkki naurahti. ”Hakisitko hämähäkinseittiä, kehäkukkaa ja kultapiiskua?” hän kysyi minulta. Ryntäsin parantajan pesään ja hain yrttivarastosta paljon hämähäkinseittiä sekä kehäkukkaa. Yritin löytää myös kultapiiskun mutta en nähnyt sitä. *En minä kyllä sitä saisi kannettuakaan*, ajattelin. Juoksin ulos parantajan pesästä. Ulkona näin Aurinkoturkin jo odottavan Laikkujalan vierellä.
”Tulithan sinä sieltä!” hän huudahti, otti hämähäkinseitin ja rupesi painelemaan sitä isäni kurkulle.
”Olen pahoillani, mutta en löytänyt kultapiiskua”, kerroin Aurinkoturkille hieman nolostuneena.
”Ei se mitään, olet niin pieni, että sinun on vaikea nähdä niitä, etkä varmaan muista kunnolla miltä se näyttää, tuntuu ja haisee. Voin käydä hakemassa sitä, jos painat tätä hämähäkinseittiä Laikkujalan kaulalle”, hän totesi.
”Minäkö!? Siis ihan yksin ilman sinua!?” minä huudahdin.
”Kyllä sinä sen osaat. Se on helppoa. Vain painelet sitä pikkuisen. Tulenhan minä kohta takaisin”, hän sanoi. Nyökkäsin ja siirryin vapisten Aurinkoturkin vierelle. Painoin tassuni verisen hämähäkinseittitupon päälle. Tunsin Aurinkoturkin rauhoittavan lämmön kaikkoavan viereltäni ja kun käänsin päätäni näin hänen kullertavan turkkinsa katoavan pesäänsä.
”Kurl”, kuulin ja tajusin painaneeni Lakkujalan kaulaa kovaa taissuillani, löysäsin otetta ja keskitin kaiken siihen yhteen hetkeen. *Tätä en munaa*.

”Minä voin jatkaa tästä”, Aurinkoturkki sanoi lempeästi siirtyen paikalle jossa olin hetki sitten istunut.
”Voisitko antaa minulle vähän kultapiiskua?” hän kysyi.
”Eikös kultapiisku auttanut haavojen hoitoon?” kysyin.
”Kyllä auttoi. Hyvin muistettu!” Aurikoturkki kehaisi. Annoin Aurinkoturkille kultapiiskua ja kysyin veisinkö hämähäkinseittiä muille sitä tarvitsevile.
”Vie ihmeessä!” Aurinkoturkki huudahti.

Kun hämähäkinseitit oli jaettu lähdin viemään ylimääräisiä parantajan pesään. Kuulin jo ulos, että siellä puhuttiin. Yhtäkkiä Sinitassu ryntäsi pesästä ulos. Hyppäsin säikähtäneenä sivuun. Hän ei huomannut minua. Jostain kumman syystä hän oli todella tohkeissaan. Joskus en vain voinut ymmärtää vanhempia kissoja. Olin astumassa taas parantajan pesään kun sieltä tuli ulos Myrskytassu. Odotin vähän aikaa ja kuten arvasinkin Tammisydän tuli viimein ulos ja voin astua turvallisin mielin sisälle. Kuisketassu oli makaamassa sammalvuoteella, puikahdin hänen ohitseen mennessäni viemään seittejä varastoon takaisin. Kun olin niin lähellä yrttejä ja haistoin niiden tuoksut ja hajut mieleeni juolahti eräs asia, asia jota en ollut koskaan ennen ajatellut.

Aurinkoturkki ilmestyi hetken päästä.
”Ai hei Kuurapentu! Onko sinulla jotain asiaa?” hän kysyi huomatessaan, että näytin kärsimättömältä.
”Niin…minä..tuota…tuota…” en löytänyt oikeita sanoja, kunnes sanat vain purskahtavat suustani. ”Kun minä saan oppilasnimeni, haluan sinun oppilaaksesi!!!”

6.9.2018

”Niin arvelinkin”, hän hymyili. ”Kyllä se sopii, autathan minua ensin muutavana päivänä? Haluan varmistaa innostuksesi ja taitosi”, hän jatkoi. Nyökkäsin innoissani. En kyllä ollut varmaa näkikö hän sitä, hän oli nimittäin juuri kääntänyt katseensa toisaalle.
”Mitä sinä oi…”, jätin lauseeni kesken, sillä ontossa puunrungossa kajahti huuto:
”Au!”
”Mitä oikein tapahtui?” kysyin Aurinkoturkilta, kun olimme Pilvitassun vierellä.
”Hän sai vartalonsa huonoon asentoon. Selkään osui kipu ja hän pyörtyi sen voimasta. Se on ainakin mitä minä oletan”, hän naukaisi huolissaan. Tuijotin elotonta naarasta sammalvuoteellaan. Ainoa mikä kertoi hänen elävän oli kylkien kohoilu. *Mutta entä jos sekin loppuu?*

8.9.2018

Seisoin Pilvitassun vieressä. Äkkiä naaras avasi silmänsä.
”Onko kai…”, Aurinkoturkki aloitti, mutta en kuullut loppua, sillä Pilvitassu keskeytti hänet.
”Myrskytassu ja Tammisydän! Tuo heidät tänne, ja Usvajalka, Sinitassu ja Kuiskevirta!” hän ulvoi. Ryntäsin ontosta puunrungosta Aurinkoturkin perässä.
”Jää Pilvitassun luokse!” Aurinkoturkki huusi. Pysähdyin pesän suulle ja käännyin takaisin päin.
”Miksi kaikkien pitää tulla?” kysyin.
”Kuulet kohta”, Pilvitassu vastasi pakotetun lempeällä äänellä. Kuulin rymistelyä pesän suulta. Kaikki kutsutut kissat ryntäsivät pesään Aurinkoturkin kintereillä. Vetäydyin kauemmaksi, kun he ympäröivät Pilvitassun. Silloin, silloin minä näin sen. Haalean kissan hahmon, joka oli täynnä tähtien loistetta. Naaraan valkea turkki toi mieleen omani, samoin siniset silmät. Hän katsoi minua ja sen jälkeen Pilvitassua. Ihmeissäni ja pelonsekaisin tuntein tajusin mitä oli tapahtumassa.

9.9.2018

Hiivin ulos pesästä. En kestänyt katsoa, kuinka Tähtiklaanin soturi odotti Pilvitassun liittyvän luokseen. Pujahdin raikkaaseen ulkoilmaan. Pesänsä ulkopuolella Sumutähti oli peseytymässä.
”Hei! Mitä siellä parantajan pesässä puuhataan?”
”Ei mitään erityistä”, mumisin ja suuntasin pentutarhaan. Laikkujalka oli kertomassa taistelusta Hiekkapennulle ja Hopeapennulle.
”Kuurapentu, tule sinäkin kuuntelemaan”, Hopeapentu hihkaisi. Pudistin päätäni. Tassutin Yösydämen viereen.
”Mikä on, pikku pentuni?” Yösydän kysyi. Käperrin kerälle ja rupesin nyyhkyttämään emoni kylkeen.
”Pilvitassu kuolee”, nyyhkytin.

”Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurpuulle klaanikokoukseen!” kuulin ulkoa huudon. Tassutin ulos pesästä Hopeapentu, Hiekkapentu, Yösydän, Laikkujalka ja Apilahäntä pentuineen perässäni. Aurinkoturkki istui Suurpuulla. Siinä vaiheessa tietoisuus siitä, mitä on tapahtumassa, nosti päätään sisälläni. Aloin sukia itseäni kiivain vedoin. Yösydän taisi arvata, mitä oli tapahtumassa ja rupesi auttamaan minua.
”Laaksoklaanin kissat, te tiedätte että en voi olla luonanne ikuisesti. Pilvisydän menehtyi juuri, ja auttoi minua ymmärtämään, että minun on aika ottaa uusi oppilas”, hän aloitti hengästyneenä. Kissat alkoivat mumista keskenään Pilvisydämestä. Minä istuin vain paikallani, sillä turkkini oli suittu. ”Olen valinnut oppilaakseni kissan, joka on osoittanut olevansa taitava, avulias, lempeä ja etenkin halukas ottamaan vastaan parantajaoppilaan paikan”, Aurinkoturkki jatkoi. Aukiolle laskeutui hiljaisuus. ”Uusi oppilaani on Kuurapentu”, hän kuulutti. Tunsin perheeni kysyvät katseet turkillani, kaikkien paitsi Yösydämen.
”Kuurapentu, otatko vastaan paikan Aurinkoturkin uutena oppilaana?” Sumutähti kysyi viitaten minut luokseen.
”Tietenkin! Tai sii kyllä”, hihkaisin saapuessani Suurpuun juureen.
”Siinä tapauksessa, puolikuun aikana matkaat kanssani Tähtilammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi”, Aurinkoturkki sanoi hymyillen.
”Tästä hetkestä aina siihen hetkeen asti, jolloin saat parantajanimesi, sinut tunnetaan Kuuratassuna! Laaksoklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi!” Sumutähti lopetti. Aurinkoturkki tuli eteeni ja kosketimme toistemme neniä.
”Kuuratassu, Kuuratassu!” kaikki onnittelivat minua. Yösydän ja Laikkujalka tulivat nuolemaan minua ja kehräsivät minkä kerkesivät. Sisareni kiehnäsivät turkkejamme yhteen.
”Miksi et kertonut, että halusit parantajaksi?” Hiekkapentu tivasi.
”No nyt te sen kuulitte”, naukaisin. Kun onnittelut oli onniteltu ja kaikki palanneet peteihinsä (tai niin kuin Kuiskevirta) vartioon, olin kasaamassa petiä parantajan aukion laidalle. *Minä olen nyt parantajaoppilas!*

16.9.2018

”Hei Ratamojalka ja Kirkashäntä!” tervehdin vanhimpia astuessani heidän pesäänsä hiirensappea mukanani.
”Tulit näköjään poistamaan punkit”, Kirkashäntä sanoi.
”Minulla on yksi ikävä selässäni ja Ratamojalalla hännän tyvessä. Loput saamme itse irti”, hän jatkoi. *Huh, selviän täältä nopeasti*, ajattelin. Kävin Kirkashännän selän kimppuun ja löysinkin punkin nopeasti ja töpöttelin siihen hiirensappea. Siirryin Ratamojalan viereen eikä sekään punkki tuottanut vaikeuksia.
”Tässä on loput sapet. Lähettäkää vaikka joku oppilaista tuomaan se kun olette valmiita”, huikkasin helle ja pujahdin ulos pesästä. Oli vasta aamu ja näin Kuiskevirran ja Tammisydämmen lähtevän ulos. *Menevät varmaan metsästämään. Hmmm…Kuiskevirta… kyllä on kaunis nimi. Sumutähti valitsi hyvin*, ajattelin. *Mikäköhän tulee olemaan minun parantajanimeni, Kuuraturkki ehkä, se sopisi valkoiseen turkkiini. Entä Kuikevirran sisar Sinitassu? Missä Sinitassu muuten edes on?!*
”Sinitassu?” naukaisin kovaan ääneen. *Ei vastausta!* Yritin etsiä Sinitassun hajua, mutta en löytänyt sitä. *Kyllä hän jostain ilmestyy, hänhän on Sinitassu!* Löntystin parantajan pesään. Päätin kuitenkin käydä tuoresaaliskasalla sitä ennen. Valitsin itselleni pienen hiiren ja käperryin syömään sitä. Muu leiri alkoi jo heräillä ympärilläni. Sisareni juoksivat pentutarhasta ulos ja alkoivat leikkiä sammalpallolla, soturit tassuttivat pesästään kuulemaan partiot ja oppilaat juoksivat mestariensa luokse. *Kaikki muut paitsi Sinitassu.* Yhtäkkiä leirin ulkopuoleleta kuului ryskettä. Kaikki kääntyivät katsomaan sisäänkäynnille. Väkijoukossa kohahti, kun esiin tupsahti Sinitassu. *Mutta kuka tuo toinen on!?*

23.9.2018

”Hei”, Sinitassu aloitti hiukan vaivaantuneena. ”Tuota, hän on Ruska”, hän jatkoi. Kaikkien aukiolla olijoiden silmät levisivät lautasiksi. Tutkin Ruskaa. *Hän on selvästi erakko. Hänessä ei ole kotikisun pyöreyttä tai hajua ja hän ei ole mistään klaanista*. Näin Sinitassun katseen osuvan johonkin katsojajoukossa. En nähnyt, mihin hän tuijotti, mutta hetken päästä Myrskytassu käveli oppilaiden pesälle. Sinitassun häntä valahti veltoksi. Ensimmäisenä hiljaisuuden rikkoi Sumutähti.
”Sinitassu, mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi.

”Tuota, minä, minä karkasin, ja sitten eksyin ja myrsky yllätti minut. Silloin tapasin Ruskan ja hän auttoi minua selviämään myrskystä ja sitten hän auttoi minua löytämään tieni takaisin tänne ja kutsuin hänet mukaani tänne”, Sinitassu vastasi nopeasti.
”Sinä siis otit apua täysin vieraalta kissalta, ja vielä kutsuit hänet tänne klaaniimme? Et edes tiedä voiko häneen luottaa!” Sumutähti raivostui.
”Miksi hän olisi auttanut minua, jos häneen ei voisi luottaa?” Sinitassu tivasi, vaikka varmasti tiesi vastauksen itsekin.
”Niinpä”, Sumutähti sanoi kylmästi.
”Mene syömään. Haluan vielä puhua tästä Aurinkoturkin ja Ruskan kanssa”, Sumutähti sanoi ääni pettymystä ja kylmyyttä tihkuen. Sinitassu painoi päänsä ja käveli tuoresaaliskasalle. Kuiskevirta lähti hänen perässään. Sumutähti viittasi Aurinkoturkin ja Ruskan luokseen. Arvelin, että minunkin pitäisi mennä, joten lähdin sipsuttamaan Suurpuuta kohti.
”Mistä sinä tulet, Ruska?” Sumutähti kysyi, ei enää niin kylmästi.
”Sieltä ja täältä. Olen kierrellyt aika kauan omillani”, Ruska vastasi hilpeästi.
”Miten päädyit Sinitassun luokse?” Aurinkoturkki kysyi.
”Me törmäsimme kauempana teidän rajastanne, kun mursky yllätti meidät”, Ruska kertoi arastelematta. En jaksanut kuunnella, joten livahdin Sinitassun luokse.
”Kyllä emo antaa anteeksi”, kuulin Kuiskevirran lohduttavan Sinitassua.
”Joudun kuitenkin jämään todennäköisesti kuuksi leiriin”, Sinitassu vastasi katkerana.
”Et joudu! Sumutähti on jo leppynyt”, lohdutin oppilasta.
”Ai hei Kuurapentu”, Sinitassu tervehti minua.
”KuuraTASSU. Minusta tuli Aurinkoturkin oppilas”, oikaisin.
”Onneksi olkoon sitten!” Sinitassu sanoi jo vähän iloisemmin. ”Toivottavasti olet oikeassa”, hän vielä jatkoi.

24.9.2018

Heräsin parantajan pesässä ja nousin seisomaan. Aloin puihdistaa turkkiani, kun kauhukseni huomasin ruumiini makaavan vielä sammalilla. Hypähdin jaloilleni kauhusta ja juoksin ulos pesästä sekä leiristä. *Mi-mi-mitä ihmettä tuo oli?* mietin.
”Rauhoitu nuori oppilas. Kaikki on kunnossa”, sanoi ääni aivan vierestäni. Käännyin katsomaan ja näin kissan vieressäni. Otin pari askelta taaksepäin. Katsoessani tätä… kollia kauempaa näin hänen turkkinsa olevan korpinmusta. Hänen silmänsä olivat kellertävät, lapansa leveät ja jalkansa lihaksikkaat.
”Kuka sinä olet? Missä minä olen!?” kysiyn vähän rauhoittuneempana.
”Minä olen Loimusilmä, emosi emon isän isä. Ja sinä olet unimaailmassa”, Loimusilmä vastasi.
”Oletko sinä Tähtiklaanin kissa?” kysyin hämmästyneenä.
”Olen. Kävelisitkö kanssani vähän matkaa?” Loimusilmä kysyi.
”Voinhan minä”, vastasin. Kävelimme vähän matkaa kohti vuorta. Katselin ympärilleni. En ollut koskaan ollut näin kaukana leiristä. Yhtäkkiä Loimusilmä pysähtyi.
”On tulossa suuri hävitys. Klaanit kokevat kovia eivätkä leiritkään tarjoa enää suojaa, päälliköt joutuvat tekemään monia valintoja. Olet tuleva parantaja mutta silti vielä nuori. Kuuntele mestariasi, tulevaisuutta ei voi hoputtaa vaikka sitä kuinka haluaisitkin”, Loimusilmä käänsi kellertävät silmänsää suoraan minun silmiini. Olin aivan ymmälläni.
”Mikä suuri hävitys sinun täytyy kertaa luvata?!” huusin, sillä tuuli oli alkanut pauhuta kovaa. Tunsin maan katoavan altani ja putoavani loputtomiin kauhun huutoihin ja tuulen pauhuun. Viimeinen asia, jonka havaitsin, oli liekki Loimusilmän keltaisissa silmissä.

25.9.2018

Huomasin mestarini nousevan sammalvuoteellaan.
”Kuuratassu, onko kaikki hyvin?” Aurinkoturkki kysyi minulta.
”Se oli aivan hirveää!” kuiskasin juuri ja juuri kuuluvasti. Aloin täristä, sillä kuulin yhä kissojen kauhunhuudot korvissani.
”Mikä? Kuuratassu mikä oli hirveää?” Aurinkoturkki kysyi jo hiukan painostusta äänessään. Juoksin mestarini luokse ja hautasin kasvoni hänen turkkiinsa. Se tuntui lämpimältä ja rauhoittavalta.
”Mitä se ikinä olikin, olet turvassa leirissä”, Aurinkoturkki lohdutti. Vetäydyin hänen turkistaan ja jäin istumaan häntä vastapäätä.
”En ole! Niin se Tähtiklaanin kissa, se… Loimusilmä sanoi. Jotain siitä, että suuri hävitys on tulossa, eivätkä leiritkään tarjoa enää suojaa! Klaanipäälliköt joutuvat tekemään monia valintoja ja jotain siitä, että olen tuleva parantaja, ja että tulevaisuutta ei voi hoputtaa!” huusin ja vedin henkeä syvään. Aurinkoturkin karvat olivat alkaneet pörhistyä, ja nyt hän joutui siloittelemaan niitä.
”Sait siis viestin Tähtiklaanilta. ”Suuresta hävityksestä”, niin kuin sen esitit?” hän kysyi minulta hiukan terävyyttä äänessään.
”Kyllä”, sanoin jo hiukan rauhoittuneempana.
”Sain itse samanlaisen viestin”, Aurinkoturkki totesi yllätyksekseni.
”Mutta mitä se voisi tarkoittaa?” kysyin.
”En tiedä, mutta ehkä saamme tänään vastauksia”, mestarini sanoi. Käänsin kysyvästi päätäni.
”Esittelen sinut tänään Tähtiklaanille. Olitko jo unohtanut?” Aurinkoturkki kysyi hieman hilpeyttä äänessään.
”Jihuu!” huudahdin ja rynnistin ulos. Kastuin tietysti hepi läpimäräksi. Tassutin sisään nyrpeänä typeryydestäni. Katsahdin ujosti Aurinkoturkkiin, hänen naamallaan oli leveä hymy.

26.9.2018

”Sinun pitää olla valmis kohta. Tähtilammelle on pitkä matka”, Aurinkoturkki huomautti, kun olin jo alkanut sukimaan turkkiani. *Äh! Turha minun siinä tapauksessa on turkkia sukia! Se kastuu kuitenkin!* päättelin ja tyydyin vain ravistelemaan sen.
”Selvä!” huikkasin mestarilleni. Menin parantajan pesän suuaukolle. Sade rummutti maata. Näin rankkasatessa juuri ja juuri tuoresaaliskasan. Jännitin lihakseni valmiina juoksemaan. *Nyt!* huusin mielessäni ja pinkaisin juoksuun. Rankkasade rummutti selkääni ja olin parissa silmänräpäyksessä litimärkä. Pääsin tuoresaaliskasalle ja otin sieltä suurimman jäniksen, mitä löysin. Käännyin salamana takaisin ja olin hetkessä parantajanpesällä.
”Sepä oli nopeaa”, Aurinkoturkki tokaisi.
”Samaa reissua en tee ennen lähtöämme! Otin pulskimman jäniksen mitä löysin. Siitä riittää molemmille!” lisäsin vielä, ettei Aurinkoturkki ajattelisi minun olevan ahne.
”Kiitos!” Aurinkoturkki kiitti ja tuli syömään viereeni. Syötyämme Aurinkoturkki sanoi minulle: ”Nyt pitää lähteä.” En pitänyt ajatuksesta, mutta halusin päästä virallisesti parantajaoppilaaksi, joten lähden kuuliaisesti rankkasateeseen.

”Onko tuo Tähtilampi!” huusin rankkasateen ja tuulen pauhun yli.
”On!” Aurinkkoturkki huusi takaisin.
”Se on valtava!” huusin. Näin mestarini nyökkäävän. Ymmärsin, miksi hän ei vastaa. *Tuuli alkaa olla sietämättömän kova jopa Laaksoklaanin kissalle, mehän elämme nummilla!* ajattelin. Näin Aurinkoturkin alkavan kiertää järveä. Hän viittoi hännällään minua seuraamaan. Vesi loiskui iljettävän lähellä tassujani. *Se on varmasti petollisen syvää*, ajattelin veden tummaa pintaa katsoen. *Hiirenaivo! Ihan kuin tällä säällä näkisi mitään, puhumattakaan veden syvyyden arvioinnista!* manasin omaa tyhmyyttäni. Näin Aurinkoturkin hidastavan askeleitaan.
”Mitä si…” lauseeni jäi kesken, koska tunsin anturoissani sammaleisen kallion. Yritin hidastaa vauhtiani, mutta liian myöhään. Jalkani lipesivät altani, pääni kolahti kiveen ja tunsin putoavani laineita kohti. Vesi räiskähti ympärilläni. Yritin potkia, mutta aallot painoivat minut veden alle. Vajosin selkä edellä yhä syvemmälle keuhkoissani kuristava tunne. *Ylöspäin!* huusivat keuhkoni ja mieleni, mutta muu ruumiini haluasi vain jäädä ajelehtimaan mustaan veteen ikiajoiksi. Pyörtymisen partaalla näin heikkoa kuun hohdetta vasten piirtyvän hahmon. Se tuli minua kohti kovaa vauhtia. *Aurinkoturkki!* Pieni toivon kipinä syttyi sisälläni nähdessäni mestarini uivan minua kohti. Tunsin hänen hampaidensa pureutuvan niskanahkaani. Sitten vajosin pimeyteen.

”Kuuratassu, herää!” kuulin Aurinkoturkin hätääntyneen äänen virestäni. Rupesin kakomaan. Oksennettuani monen monta suullista vettä raotin silmiäni. Kesti hetken, että näkökenttäni selkiytyi. Näin järven pienen matkan päässä itsestäni. Olin makaamassa kuolleen pensaan alla Aurinkoturkki vieressäni.
”Säikäytit minut hengiltä! Olisit voinut kuolla! En halua menettää toistakin oppilasta tai ylipäätänsä ketään klaanilaistani enää!” hän huudahti.
”Ki-ki-kiitos e-että pe-pelastit minut”, sain takellettua.
”Totta kai pelastin sinut”, Aurinkoturkki sanoi jo rauhallisemmin. ”Tule. Kävellään vierekkäin vähän kauempana järvestä. Meillä ei ole enään pitkä matka”, mestarini kehotti. Nousin huterin jaloin seisomaan. Aurinkoturkki painautui minuun kiinni tukeakseen minua kävellessäni. Loppumatka sujui kommelluksitta, ottamatta huomioon jomotusta päässäni kohdasta, josta löin sen. Kun viimein pysähdyimme, edessäni aukesi jonkinlainen luolan suu. Astuimme sisään luolaan. Luolan katossa olevasta reiästä satoi sisälle vettä. Sieltä siivilöityi myös hiukan kuun valoa, joka sai luolan katossa olevat kivet hohtamaan himmeästi. Istahdin märälle lattialle. Aurinkoturkki asettui eteeni ja alkoi puhua.
”Tähtiklaaniin henget, minä Aurinkoturkki Laaksoklaanin parantaja tuon eteenne tämän oppilaan. Hän on valinnut kulkea parantajan polkua ja pyydän teitä suomaan hänelle samat taidot jotka soitte minulle”, Aurinkoturkki kääntyi katsomaan minua ja kuiskasi vielä: ”Lupaan kouluttaa sinua yhtä hyvin kuin koulutin Pilvisydämen.” Kosketimme kuonoja. Aurinkoturkki käpertyi nukkumaan luolan lattialle. Noudatin esimerkkiä ja vaivuin uneen.

Olin samassa pimeydessä, kuin mihin viimekerralla putosin. Kuulin kauhunhuutoja sekä tuulen pauhun. Keskellä mustuutta erotin Loimusilmän kiiltävän keltaiset silmät.
”Se on jo alkanut! Hävitys on tulossa! Vesi on tappavaa! Ilma tuhoavaa!” kuului ympäriltäni monia kissoja hokemassa samaa. ”Ole varovainen! Se on alkanut! Vesi on tappavaa! Ilma tuhoavaa!”

2.10.2018

Heräsin hätkähtäen. Olin yhä Tähtiluolassa (niin minä sitä kutsun) Aurinkoturkin kanssa.
”Kuuratassu!” Aurinkoturkki sihahti.
”Mäoöä?” yritin muodostaa sanoja unenpöpperössä, peloissani ja kylmissäni.
”Meidän pitää lähteä” Aurinkoturkki suhahti korvaani. Olin varma, että hän oli vielä aikeissa sanoa jotain, mutta muutti mielensä. Huomasin hännänpään nykimisestä, että hän oli hermostunut. En kuitenkaan jaksanut muuta kuin nyökätä ja nousta huterille jaloilleni. *Et sinä mikään pentu ole!* mietin ja purin hampaat yhteen. Pään jomotus oli laskenut, mutta henkeni rohisi kurkussa. *Hyvä Tähtiklaani, älä anna minun saada flunssaa!* huusin mielessäni. En tiennyt, oliko normaalia, että valkoyskä iski hiirenkorvana, mutta ei se mahdotontakaan ollut.
”Kuuratassu! Tule jo!” Aurinkoturkki huusi. Huomasin hänen siirtyneen luolan suulle.
”Ulkona sataa aivan kaatamalla, eikä tuulikaan ole hellittäny!” huusin Aurinkoturkille kauhuissani.
”Tiedän, mutta meidän on pakko lähteä!” Aurinkoturkki joutui korottamaan ääntään, vaikka olin nyt hänen vieressään. ”Nyt aiomme juosta! Pysy vieressäni poispäin järvestä!” hän huusi ja pinkaisi juoksuun. Pinkaisin hänen peräänsä ja otin hänet kiinni. Anturoihini alkoi särkeä terävillä kivillä melkein heti. *Hyvä Tähiklaani, anna meidän olla leirissä nopeasti!* rukoilin hiljaa mielessäni.

Makasin parantajan pesässä. Aurinkoturkki oli laittanut polkuanturoihini hierakkaa.
”Hierakka auttaa kipeisiin polkuanturoihin. Se pureskellaan tahnaksi, mutta sitä ei saa niellä”, hän oli opastanut.
”Miksi sitä ei saa niellä?” olin kysynyt.
”Koska jotkin hierakkalajit ovat myrkyllisiä”, hän oli vastannut. Nyt en saanut muuta kuin maata. Koko leiri oli ollut aivan märkä kun olimme tulleet. Olin saanut kuulla, että sisaristani Hopeapennusta ja Hiekkapennusta oli tullut Hopeatassu ja Hiekkatassu. Olin ylpeä sisaristani, mutta en jaksanut mennä onnitelemaan. Olin juuri sulkemassa silmäni, kun yhtäkkiä kuului närkästynyt rääkäisy:
”Leirihän aivan lainehtii!”

6.10.2018

”Kuuratassu, onko teillä tarpeeksi yrttejä?” Sumutähti ulvoi. Juoksin kipeistä tassuistani piittaamatta pesälle. *Kultapiskua, hämähäkinseittiä, hierakkaa… kaikkea näyttä olevan*, mietin.
”Minttu puuttuu!” Aurinkoturkki ulvahti vieressäni. Otimme mahdollisimman monta yrttitukkoa mukaamme. Vein omani Myrskytassulle ja lähdin hakemaan lisää. Näin Aurinkoturkin raportoimassa Sumutähdelle.
”Voinko auttaa?” kuulen vierestäni naukaisun. Käänsin katseeni ja näin vieressäni sisareni Hopeatassun.
”Voit! Vie tämä nyytti jollekulle oppilaalle. He voivat kantaa niitä, vaikka auttavatkin kuningattaria”, lisäsin huomattuani siskoni hieman yllättyneen katseen.
”Selvä!” hän vastasi itsevarmasti ja topakasti. Juuri kun hän oli lähdössä kosketan hänen kanssaan neniä ja kuiskasin:
”Hopeatassu, Hopeatassu, Hopeatassu!” Hopeatassun silmät loistivat, kun hän ryntäsi pesästä ulos. Käännyin takaisin yrttien puoleen. *Unikonsiemeniä on tärkeä ottaa mukaan tämän jälkeen. Hunaja auttaa kurkkukipuun. Ehkä…* en saa ajateltua loppuun, sillä kuulin aukiolta kivuliaan huudon. Samassa mestarini ryntäsi pesään ja kauhaisi vadelman lehtiä mukaansa. *Eikös vadelman ledet auta synnyttävää kuningatarta?!* Juoksei ulos. Kauhuissani näin Aurinkoturkin leirin keskellä karvamytyn yllä. *Sumutähti!*

7.10.2018

Lähdin juoksemaan Aurinkoturkkia kohti. Kuiskevirta ilmestyi mestarini viereen. Kuiskevirta lähti kävelemään, mutta huomattuaan, että Aurinkoturkki ei lähtenyt seuraamaan hän tuli takaisin. Ehdin heidän luokseen.
”Meidän pitää kantaa Sumutähteä”, mestarini totesi.
”Yritä nousta seisomaan”, Kuiskevirta sanoi hellästi ja lempeästi. Sumutähti pääsi jollain tavalla ylemmäs kivun saattelemana. Kuiskevirta ja mestarini painautuivat hänen kylkiinsä ja lähtivät kuljettamaan häntä Kuiskevirran osoittamaan suuntaan.
”Kuuratassu, voitko ottaa nuo yrtit?” mestarini puuskutti minulle. Keräsin yrtit mitään sanomatta ja lähden perään.

Kuiskevirta oli löytänyt rykelmän lommoja kalliossa, jonne klaaninvanhimmat ainakin oli tuotu. Sumutähti makasi yhden ”luolan” kivisellä pinnalla ja voihki. Aurinkoturkki oli koko ajan hänen vieressään ja piteli sisarensa vatsaa.
”Laita tassusi tähän. Tunnetko, kuinka hänen kehonsa yrittää työntää pentuja ulos?” hän kysyi ja ohjasi tassuni Sumutähden pyöreälle vatsalle.
”Tunnen!” hihkaisin. Liikutin tassuani. ”Minusta tuntuu, että täällä on neljä pentua tulossa. Olenko oikeassa?” kysyn. Aurinkoturkki laittoi tassunsa Sumutähden vatsalle.
”Olet oikeassa! Hyvin huomattu!” hän kehui minua. Sumutähti ulvahti niin, että säikähdin. ”Ensimmäinen pentu tulee!” Aurinkoturkki huudahti. Se tuli minulle aivan yllätyksenä. Hetken ajan kuulin vain humuna, miten Sumutähteä käskettiinn ponnistamaan.
”Kuuratassu!” Aurinkoturkin ääni havahdutti minut ajatuksistani. ”Ensimmäinen tulee!” hän sanoi. Tajusin, että jos se putoaisi luolan kovalle lattialle, se saattaisi loukkaantua. Siirryin Sumutähden takamuksen luokse. Sieltä alkoi pilkoittaa jotain. Se putosi tassuilleni. *Se on pieni pentu!* tajusi. ”Näykkäise kalvo auki ja rupea nuolemaan sitä. Pentu pitää saada hengittämään”, mestarini ohjeisti. Tiesin, että sieltä oli tulossa lisää, joten tyrkkäsin pennun Kuiskevirralle. Kuiskevirta teki työtä käskettyä ja alkoi nuolemaan. Pentu paljastui valkoiseksi naaraaksi punaoransseilla pilkuilla. ”Seuraava tulee!” Aurinkoturkki varoitti. Pentu oli tällä kertaa vaaleanruskea naaras vihreillä silmillä. Pennut kerääntyivät emonsa vatsan ympärille ja alkoivat imemään. Seuraava pentu meinasi pudota käpälistäni. Näykkäisin sen kalvon irti ja aloin nuolemaan. Ensin pelästyin, että se oli kuollut, mutta sitten tunsin sen rinnan kohoilevan. Tämä pentu oli kolli, kellertävänruskea ja vihreäsilmäinen.
”Onko se kohta ohi!?” Sumutähti ärähti kärttyisästi.
”Vielä viimeinen työntö”, Aurinkoturkki vastasi lempeästi. Sumutähti ulvahti kivusta viimeisen pennun pudottua käpälilleni. Valkea ja sinisilmäinen naaraspentu toi mieleen itseni. ”Sen toinen silmä on sokea”, Aurinkoturkki totesi.
”Mitä!?” Sumutähti huusi kauhistuneena ja sieppasi pentunsa. Jo imemässä olleet kolme muuta vinkuivat vastalauseita emon siiryttyä. Sumutähti nuoli pentujaan ja käpertyi suojelevasti heidän ympärilleen. Sateesta kuului juoksu askelia. Vaahterahäntä ryntäsi ”luolaan”. Nähdessään pennut hän pysähtyi.
”He ovat kauniita!” hän kuiskasi ja kävi kehräten Sumutähden viereen.
”Mitkä ovat heidän nimensä?” Kuiskevirta kysyi.
”Valkoinen punaisilla laikuilla on Marjapentu. Vaaleanruskea naaras on Koivupentu. Kellertävän ruskea pn Koivupentu ja viimeinen Pilvipentu”, Sumutähti luetteli. Aurinkoturkki jännittyi vierelläni hiukan kuullessaan Pilvipennun nimen.
”Kauniita nimiä”, Kuiskevirta kuiskaa. Kaikki jäivät katselemaan pieniä karvakeriä, jotka nukkuvat makeasti.

8.10.2018

”Sumutähti, sinä vuodat verta, eikä sinun kuuluisi vuotaa näin paljoa. Kuuratassu, hae hämähäkinseittiä”, Aurinkoturkki sanoi kireänä. Käännyin ”luolassa” ja huomasin vettä olevan vatsakarvoihini. Pulahdin hyiseen veteen ja tuuleen. Suunnistin kohti parantajan pesää. Yrtit ja kaikki muu oli levinnyt täydellisesti. Otin mukaan kaiken mikä oli kuivaa, mukaan lukien hämähäkinseitin. Kahlasin takaisin ”luolaan”.
”Kiitos!” Aurinkoturkki kiitti ja rupesi hommiin.
”Sait kauniit siskot ja veljen”, tokaisin vieressäni istuvalle Kuiskevirralle.
”Niin sain. Toivon että omanikin syntyvät ilman kommelluksia”, hän vastaa niin hiljaa, että kukaan muu ei kuullut.
”Oletko raskaana!?” vastasin aidosti hämmästyneenä.

15.10.2018

”Kuuratassu, kävisitkö hakemassa lisää hämähäkinseittiä? Jos sitä siis on”, Aurinkoturkki sanoi minulle. Nyökkäsin ja ryntäsin ulos. Sumutähti oli menettämässä hengen! Hyppäsin veteen. Ulvahdin säikähdyksestä. Vesi ulottui jo kylkiin. Nostin päätä ylös ja lähdin uimaan parantajanpesälle. Sade kätki puolet leiristä näkyvistäni, mutta erotin sotureita työssään. Pesä oli märkä ja siellä lainehti yrttejä, sammalia ja satunnaisia kasvien varsia. Hämähäkinseitti kellui vedessä pienenmatkan päässää minusta. Se oli aivan märkä, mutta sai luvan kelvata. Seitti hampaissani olin pesän ulkopuolella, kun yhtäkkiä pysähdyin. Tunsin kehoni joka ikisen karvan sojottavan pystyssä.

En ollut enää leirissä, vaan Tähtilammen luolassa. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani ja toi mukanaan kissan hajun.
”Pilvisydän”, kuiskasin tuntiessani naaraan asettuvan vierelleni. En tiennyt mitä tein luolassa, mutta olin varma siitä, että olin siellä hyvästä syystä.
”Ennustus kävi toteen: hävitys ja kuolema ovat saapuneet”, hän totesi apeasti.
”Mitä, onko joku kuollut!? Ei ennustuksessa puhuttu siitä!” huusin Pilvisydämelle. Sitten ujous ja katumus iskivät minuun.
”Tähtiklaanikaan ei tiedä kaikkea”, Pilvisydän sanoi lohduttavasti ja asetti häntänsä selkäni päälle.
”Muista pentutarha!” hän huudahti, kun tuuli alkoi pyörteillä ympärilläni. Olin aivan ymmälläni. Naaras katosi vierestäni ja löysin itseni seisomasta parantajanpesän ulkopuolella. Lähdin uimaan kallioita kohti vieläkin ymmälläni.
”Missä Valkopentu on!” kuulin yhtäkkiä Apilahännän kauhistuneen ulvahduksen. Aukiolla alkoi hirmuinen häslinki. Kuulin korvani vierestä kuiskauksen:
”Muista pentutarha!” *Valkopentu on pentutarhassa!* totuus ikään kuin hyppäsi silmieni eteen. Näin kuinka Apilahäntä ja hänen pentunsa lähtivät pentutarhasta. Näin sieluni silmin, kuinka Valkopentu jäi odottamaan Apilahäntää hakemaan hänet. Kun ketään ei tullut, hän yritti lähteä ulos, mutta pesän suuaukko oli tukossa. Pentutarha täyttyi ja Valkopentu jäi veden alle. Pennun jalkoja sekä keuhkoja särki, sitten silmissä musteni.

Heräsin ajatuksistani meteliin.
”Hiljaa!” huusin niin kovaa, että koko aukio hiljeni. ”Valkopentu on jäänyt loukkuun pentutarhaan”, sanoin murheen murtamana Apilahännälle. Apilahäntä kahlasi pentutarhalle. Ilma sähköistyi hänen raivatessaan oksia pois tieltä. Ainoa mikä päästeli ääntä oli kaatosateen ropina. Tuntui kuin tuulikin olisi hiljentynyt odottamaan.
”Ei!” Apilahäntä huusi. Erotin hänen hampaissaan juuri ja juuri pienen karvamytyn. ”Miksi!? Miksi minun pikkupentuni!?” Apilahäntä huusi sateen yli. Aukiolla alkoi supina. Ilmassa leijui säälimystä ja surua. Jäämyrsky juoksi kumppaninsa luokse. He painautuivat yhteen. Pari soturia kantoi Kuusipennun, Kirsikkapennun ja Tiikeripennun emonsa luokse. Kaikki painautuivat Apilahännän ympärille. En kestänyt katsoa sitä enää, joten otin hämähäkinseitin edestäni vedestä ja lähdin syvennykselle.

Saapuessani syvennykselle Sumutähti hengitti enää heiveröisesti.
”Minä voin ottaa sen hämähäkinseitin. Sillä voimme estää häntä menettämästä toista henkeä”, Aurinkoturkki sanoi minulle. Nyökkäsin ja katselin, kuinka Sumutähti lakkasi hengittämästä. *Menetimme tänään kaksi henkeä! Mitä tämä myrsky tuo vielä tullessaan…!?*

16.10.2018

”Miksi noin allapäin? Sumutähdellä on kuitenkin vielä henkiä jäljellä”, kuulin vierestäni Kuiskevirran äänen.
”Valkopentu jäi pentutarhan täytyessä loukkuun ja kuoli…” vastasin hiljaa.
”Sehän on kauheaa!” Kuiskevirta sanoi myötätuntoisesti. Nyökkäsin ja nousin seisomaan. Tarkastelin syvennystä tarkemmin. Sen seinät olivat aika sileät lukuun ottamatta lommoa oikealla puolellani. Istuin selkä suuaukkoa päin. Vastapäätä minua istui Vaahterahäntä ja vieressäni Aurinkoturkki sekä Kuiskevirta. Yhtäkkiä Sumutähti veti henkeä!
”Hän herää! Kuuratssu, auta minua tukkimaan verenvuoto!” Aurinkoturkki käski. Otin hämähäkinseittiä ja rupesin painelemaan sitä vuotaviin kohtiin. Verenvuoto rupesi hiljalleen tyrehtymään. Kun verta ei vuotanut enää ollenkaan, pudotin verestä märän tupon syvennyksen lattialle. Tunsin jonkun pehmoisen osuvan etujalkaani. Katsoin alas ja näin Koivupennun kömpineen jalkani viereen. Koivupentu miukaisi säälittävästi. Kyyristyin alas ja kosketin pientä pentua kuonnollani.
”Se pitää sinusta”, Sumutähti tokaisi. Hymähdin vastaukseksi, jotta en säikäyttäisi pentua. Pieni kellertävä karvamytty ryhtyi kömpimään takaisin maidon tuoksua kohti. Tökkäisin pentua kuonollani.
”Tervetuloa klaaniin”, kuiskasin.

25.10.2018

”Ei!” kuulin Kuiskevirran kuiskaavan. Käänsin katseeni häneen. Naaras hyppäsi veteen ja lähti kahlaamaan kohti jokea. Hyppäsin hänen peräänsä.
”Mitä?” kysyin selvästi kauhistuneelta naaraalta.
”Sinitassu huuhtoutui jokeen!” Kuiskevirta sai kuiskattua. Vasta hetki sitten Sinitassu oli huutanut syvennyksessä siitä, että hänelle ei oltu kerrottu Sumutähden pennuista, ja nyt hän oli jo huuhtoutunut pois! *Ei taas!* vaikersi pieni ääni sisälläni. Työnsin kynnet märkään hiekkaan veden alla. Joki oli vaarallisen lähellä. Se halusi vetää kissat mukaansa ikuisiin syvyyksiinsä.
”Emme voi mennä lähemmäs!” huusin ja aloin puskea Kuiskevirtaa kylkeen.
”Mutta sisareni!” hän huusi.
”Emme voi tehdä enää mitään! Sitä paitsi mieti pentujasi!” huusin.
”Odotatko sinä pentuja?” kysyi ääni takaamme. Käännyin ja näin Tammisydämen parin hännänmitan päässä meistä.

5.11.2018

Hipsin pois paikalta. Kuiskevirta ja Tammisydän jäivät kiusalliseen tilanteeseen. En halunnut sekaantua parin asioihin. Leiri oli kaaoksessa! Ruokoja, heiniä, yrttejä ja kaikkea roskaa ajelehti ympäriinsä. Minua kohti lipui leskenlehden lehtiä. Päätin ottaa ne talteen, koska monella olisi varmasti yskä tämän jälkeen. Kahlasin Sumutähden ja klaaninvanhimpien luokse syvennykselle.
”Mitäs sinä löysit?” Aurinkoturkki kysyi minulta.
”Vähän leskenlehteä”, vastasin.
”Sumutähti ja Vaahterahäntä, Sinitassu huuhtoutui jokeen”, kuiskasin katsoen päällikköäni ja tämän kumppania silmiin.
”Voi ei!” Vaahterahäntä ulvahti. Pienet pennut Sumutähden vatsan vieressä säikähtivät ja aloittivat säälittävän miukumisen. Aurinkoturkki silitti pentuja hännällään ja ne hiljenivät tyytyväisinä.
”Ensin Valkopentu ja nyt Sinitassu!” Sumutähden ääni oli käheä ja silmät lasittuneet.
”Toivon Tähtiklaanin nimeen, että Sinitassu palaa vielä elävänä takaisin”, kuiskasi Ratamojalka Sumutähden läheltä. Päällikkö nyökkäsi pikaisesti ja käpertyi tiukasti pentujensa ympärille. Koivupennun vaaleanruskea turkki oli vielä pörrössä ja sekaisin, hän näytti niin pieneltä. Yhtäkkiä kuulin köhimistä ja käpälänaskelia takaani. Käännyin ympäri ja näin Siementurkin syvennyksen suulla.
”Olisiko teillä mitään tähän yskään?” hän kysyi ja sai yskänpuuskan.
”Onhan meillä! Kuuratassu, mitä yrttiä kuuluu kayttää yskään?” Aurinkoturkki kysyi minulta.
”Leskenlehteä! Se nautitaan pureskelemalla lehdistä mehu, ja sylkäisemällä lehden loput sen jälkeen pois”, muistelin.
”Aivan! Ja mitä sen jälkeen taytyy tehdä?” mestarini esitti jatkokysymyksen.
”Jos yskä on kova, pitää mennä lepäämään, jos pieni, voi jatkaa tehtäviä. Uskon kyllä, että Siementurkin kannattaisi mennä lepäämään, koska hän viettää muuten aikansa tassut vedessä”, arvioin ja viitasin kuonollani lainehtivaan aukioon.
”Olet oikeassa. Sumutähti, arvelen että muidenkin soturien kannattaisi pitää tauko, kunnes vesi on vähän laskenut”, mestarini ehdotti sisarelleen lempeästi.
”Hhhmm… saatat olla oikeassa. Siementurkki, ilmoittaisitko muille, että etsivät tästä kalliosta lepopaikan?” Sumutähti kysyi soturilta. Siementurkki sylki leskenlehden jämät suustaan ja nyökkäsi. Hän käveli ulos syvennyksestä ja kajautti ilmoille huudon:
”Pitäkää kaikki taukoa! Etsikää jotain syötävää ja syvennys jossa kuivatella!” aukio alkoi tyhjetä, kun tuoresaaliskasalta haettiin kaikki, mitä metsästyspartio oli löytänyt. Kävelin Apilahännän luokse.
”Tulkaa Sumutähden ja klaaninvanhimpien kanssa samaan syvennykseen. Sumutähti sai pennut”, kerroin kuningattarelle ja lähdin edeltä takaisin. Kuulin käpälänaskelia takaani.
”Miten parantajana menee?” Hiekkatassu tuli kysymään.
”Hyvin. Otan osaa Valkopennun puolesta”, sanoin niin, että Apilahäntä ei kuullut.
”Mmhhmm”, sisareni hymähti.
”Autoitko sinä Sumutähteä synnyttäämään? Mitkä ovat pentujen nimet?” hän kysyi jo hiukan iloisemmin.
”Autoin mestarini kanssa. Pentujen nimet ovat Marjapentu, Heinäpentu, Koivupentu ja Pilvipentu”, vastasin Hiekkatassulle. Sisareni nyökkäsi ja kävelimme suojaan.

”Ne ovat suloisia!” huudahti Kermakuono katsoessaan Sumutähden pentuja. Kaikki klaanilaiset oli saatu suojaan sateelta, kunnes he alkoivat rampata katsomassa pentuja. Ruoka oli jaettu tasaisesti ja jotkut soturit suunittelivat jo lähtöä saalistamaan. Olin syönyt vain pari vaivaista suullista ja vatsani kurisi. Sade oli laantunut vähän mutta leiri lainehti yhä. Seittijalka, Viiltokuu ja Voikukkajalka olivat saaneet pahan yskän. Toivoin vain että pennut eivät saisi pahaa tartuntaa…

1.12.2018

”Ensimmäisiin kysymyksiisi on minun hankala vastata. Olen parantajaoppilas, joten rakkaus ja kumppanuus ovat rajojeni ulkopuolella. Voin vain sanoa, että Ruskatassun saapuminen oli joko Tähtiklaanin valinta tai kohtalon määräys. Syytä, miksi Sinitassu hylkäsi sinut en osaa edes arvata, mutta sinun on tärkeä tietää, että jotkin asiat vain tapahtuvat, eikä niille ehkä koskaan löydä selitystä”, yritin selittää kollille mahdollisimman rauhallisesti. ”Viimeinen kysymyksesi taas… Sinitassu putosi jokeen ja katosi”, kuiskasin Myrskytassulle tuntien kiven sydämmelläni.

16.12.2018

Heräsin hädissäni. Nousin vuoteeltani ja kävelin mestarini pedin luokse. En nähnyt ketään.
”Aurinkoturkki!?” huusin toiveikkaana miettien, jos näkemäni olikin vain houre. Ei vastausta. Nuuskin pesää löytääkseni mestarini hajun. *Hän lähti ulos leiristä*, ajattelin. Astuin parantajan pesän ulkopuolelle. Kylmä viima oli kaataa minut. Katsoin, että kukaan Sumutähden pennuista ei huomannut lähtöäni. Reitin ollessa selvä kävelin ulos leiristä.

Suuntasin kulkuni metsää kohti. Aurinkoturkin haju oli jokseenkin tuore. Kiihdytin askeliani. Kohta sain näkyviini kaatuneen puun. Aavistus heräsi sisälläni. Ryntäsin puun luokse. Henkeni salpautui, karvani nousivat pystyyn, kehoni jännittyi, kurkustani kohosi tuskan huuto ja suru sumensi katseeni. Aivan edessäni makasi Aurinkoturkin eloton ruumis. Puu, joka oli kaatunut hänen päälleen ei ollut suuri, mutta tarpeeksi painava murskaamaan luut ja tappamaan kissan. Käännyin kannoillani ja ryntäsin takaisin leiriin.

Pikkupilvi ryömi ulos sotureiden pesästä, kun ryntäsin leiriin.
”Mikä on, Kuuratassu?” hän kysyi huomattuaan vauhkon katseeni.
”Aurinkoturkki on jäänyt puun alle ja kuollut!” huudahdin kovempaa kuin olisi pitänyt. Naaras katsoi minua kauhuissaan. Tajusin, että minun pitäisi kohta olla vastailemassa moniin ksymyksiin.
”Ilmoitan asiasta Laikkujalalle. Kokoamme partion ja haemme hänen ruumiinsa. Mene sinä kertomaan Sumutähdelle sekä Kuiskeviralle tapahtuneesta”, naaras käski rauhallisesti. Nyökkäsin täristen ja suuntasin parantajanpesälle.

”Ai se oletkin sinä, Kuuratassu”, Sumutähti sanoi astuessani pesään. ”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiukan jännittyneenä.
”Ööö… tuota. Kun olin nukkumassa, näin Aurinkoturkin unessani. Hän sanoi, että: ”Näin oli pakko tapahtua”. Ja…niin…”, yritin kierellä sanomasta suoraan, että mestarini on kuollut.
”Älä vain sano, että hän on kuollut!” Sumutähti huudahti ääni väristen. Nyökkäsin pienesti.
”Mikä on, emo? Onko kaikki hyvin?” kysyi Heinäpentu puoliksi unessa.
”Kaikki on hyvin”, Sumutähti vastasi ääni väristen. Lehtikadon kylmä tuuli tunkeutui turkin läpi ja iski sisuskaluihin, kuin saalistaja iskisi kyntensä riistaan. Käperryin Sumutähden viereen, sillä en tiennyt miten muuten lohduttaa tätä. Päällikkö tuijotti eteensä sokeasti, eikä edes huomannut Vaahterahäntää, joka astelee pesään.
”Aurinkoturkin ruumis on kannettu leirin keskelle”, hän kuiskasi ja otti paikkani Sumutähden vierestä. Nousin raskain sydämmin ylös ja kävelin ulos. Ohut hanki anturoideni alla tuntui kylmältä, mutta en jaksanut välittää siitä. Kissat olivat kerääntyneet aukion ympärille supattelemaan. Mestarini selkä oli oudosti liiskana ja hänen luunsa turkin alla näyttivät olevan poikki. Kuiskevirta tepsutti Aurinkoturkin luokse, kun olin asettumassa vanhan mestarini viereen makaamaan.
”Hänen olisi kuulunut elää pitempään”, kuiskasin naaralle. Kuiskevirta laski häntänsä lavalleni ja kyyristyi viereeni. Yksitellen laaksoklaanilaiset kävivät hyvästelemässä vanhan parantajansa. Viimeisenä tulivat Sumutähti sekä Viiltokuu. Suljin silmäni ja keskityin Aurinkoturkin hetki hetkeltä haihtuvaan tuoksuun.

”Sinun pitäisi varmaan mennä lämmittelemään”, kuiskasin vieressäni makaavalle Kuiskevirralle.
”Niin sinunkin”, naaras murisi vastaukseski. Huokasin ja astelin pois. Tervehdin Vaahterahäntää, joka oli käpertynyt pentujensa ympärille.
”Otan osaa. Aurinkoturkkia jäädään kaipaaman”, kolli lohdutti surullisesti.
”Niin”, mumisin ja käperryin pedilleni. Mieleeni juolahti eräs asia, jota halusin pyytää kollilta: ”Kertoisitko Sumutähdelle että Sinitassu katosi joen mukana?” kysyin. Vaahterahäntä oli hypätä ylös.
”Voinhan minä”, hän kuiskasi. Tiesin täysin, miltä hänestä tuntui, kun joku josta välitit riistettiin luotasi. ”Eikö sinun pitäisi nukkua Aurinkoturkin pedillä?” Vaahterahäntä kyysyi selvästi yrittäen vaihtaa puheenaihetta. Kummastuin täysin. Sitten asia valkeni minulle tuskaisesti: *Minä olen nyt Laaksoklaanin parantaja!*

22.12.2018

Kävelimme hiljaisuuden vallitessa läpi lumisten maiden. Niityltä pieneen kaksijalkalaan ja kaksijalkalasta metsään. Jalkani alkoivat olla väsyneet. Toivetassu oli jäänyt hiukan jälkeen minusta ja Lehtilammesta. Hidastin vauhtiani, jotta pääsisin ruskean oppilaan vierelle. Hän oli suunnileen minun kokoiseni, vaikka tiesin hänen olevan ehkä kuun minua nuorempi.
”Onko sinua vielä esitelty Tähtiklaanille tai Synkälle metsälle?” kysyin kollilta.
”Ei”, Toivetassu vastasi jännittyneenä. Hipaisin pikaisesti kollin lapaa hännälläni.
”Kyllä se hyvin menee!” rohkaisin. Muistin selvästi ensimmäisen kertani Tähtilammella. ”Tiedätkös, että viime kerralla satoi niin, että liukastuin lammen vieressä ja putosin veteen. Olisin hukkunut, ellei mestarini Aurinkoturkki olisi pelastanut minua!” naurahdin hieman, vaikka mestaristani puhumenen riipaisikin sydäntäni. ”Joten sinulla menee varmasti paljon paremmin, kuin minulla!” rohkaisin vielä kollia.

”Ja tuossa on Tähtilampi!” hihkaisi Lehtilampi saadessamme lammen näkyviin. Sydämeni täyttyi lämmöllä. Kiersimme lammen ripein askelin, sillä kuu oli jo korkealla.
”Onko tuo luola?” kysyi Toivetassu karvat aivan lumisina.
”On. Menemme sinne sisälle!” huusin yhtäkkisen tuiskun alettua. En tiedä, kuuliko ruskea kolli minua, mutta hän seurasi, kun Lehtilampi johdatti meidät luolaan. Kuu oli jo niin korkealla, että heikko valo sai luolan seinillä olevat kivet loistamaan himmeää valoa.
”Vau!” Toivetassu henkäisi vieressäni. Käperryimme kylmälle lattialle nukkumaan.
”Tähtiklaanin kissat, eteenne astelee Toivetassu. Hän on valinnut tulla tänne Pimeälammen sijasta. Ottakaa hänet avosylin vastaan ja opettakaa ja ohjatkaa häntä Synkän Metsän puolesta”, kuiskasin hyvin hiljaa ja vaivuin uneen.

”Aurinkoturkki!” huudahdin iloisesti nähdessäni mestarini kävelevän luokseni. Aurinkoturkki kosketti neniä kanssani. Sitten aivan yhtäkkiä hän alkoi puhua:
”Kuuratassu, sinun on aika saada virallinen parantajanimesi!” Nyökkäsin hämilläni, kun Aurinkoturkki jatkoi: ”Minä, Aurinkoturkki, Laaksoklaanin vanha parantaja, pyydän Tähtiklaanin kissoja kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot tapanne, ja teidän avullaan hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan. Kuuratassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, ja pysyä poissa klaanien välisistä kilpailuista sekä hoitaa jokaista kissaa tasavertaisesti, jopa henkesi uhalla?” Aurinkoturkki kysyi minulta juhlallisesti.
”Lupaan!” huudahdin täysin vakuuttuneesti.
”Siispä, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle parantajanimesi. Kuuratassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuurapolkuna. Tähtiklaani kunnioittaa kiinnostustasi ja lempeyttäsi ja hyväksymme sinut Laaksoklaanin täydeksi parantajaksi”, mestarini lausui sanat. Ympäriltäni kuului parin kissan onnittelut. Olin ratketa ylpeydestä. Pikkuhiljaa uni kuitenkin alkoi haihtua.
”Ei, älä mene”, kuiskasin Aurinkoturkin läpikuultavalle hahmolle.
”Muista, mitä sanoin sinulle pesäsi unessa”, hän vain vastasi ja haihtui pois.

Heräsin kylmään todellisuuteen Tähtilammen luolassa. Olin viimeinen parantaja, joka heräsi. Toivetassu suki turkkiaan ja Lehtilampi katseli ulos.
”Ai Kuuratassu, sinä heräsit” hän sanoi hiukan epävarmuutta äänessään. Nyökkäsin, mutta korjasin kuitenkin:
”En ole enää KuuraTASSU. Nimeni on nyt KuuraPOLKU.”

30.12.2018

”Onnea Toivetuulahdus!” huudahdin iloisena nuoren parantajan puolesta. Toivetuulahdus nyökkäsi pikaisesti.
”Onnea teille molemmille! Meidän kannattaisi lähteä! Lunta alkaa tulla toden teolla!” Lehtilampi huudahti luolan suulta. Kävelin kullanruskean naaraan luo. Lunta oli kirjaimellisesti alkanut pyryttää olessani unessa. Pörhistin karvani suojautuakseni kylmältä viimalta.
”Toivottavasti teiltä löytyy paljon kissanminttua!” huudahdin ja hyppäsin tuiskuun.

Leiriin päästessäni oli vaikea nähdä viiksikarvojaan pidemmälle. Lunta oli kertynyt jo pari viiksenmittaa, ja korvannipukkani olivat tunnottomat. Kävelin suorinta tietä pesälleni. Olisin halunnut kovasti mennä nukkumaan, mutta tiesin kohta olevan aamu. Kävelin yrttivarastolle, joka oli puunrungon koloisessa seinämässä. Tungin tassuni rakoihin sekä koloihin ja pudotin lehdet, varret ja siemenet maahan. *Kultapiiskua, hämähäkinseittiä, hierakka, kamomilla, katajanmarjat, kissanmittu…*
”Mahtavaa! Kissanminttua näyttä olevan riittävästi, ellei viheryskäisiä tule paljoa!” iloitsin. Kun olin pentu ja oppilas kuulin usein tarinoita ajoista, kun parantajilla ei ole ollut tarpeeksi kallisarvoista yrttiä. ”Niin ei käy minulle!” vannoin itselleni. Säikähdin Sumutähden pedistä kuuluvaa yskimistä. Syöksähdin pedille ja näin Koivupennun hereillä yskimässä kovaa. ”Onko kaikki kunnossa?” kysyin pieneltä pennulta hädissäni.
”Kurkku on kuiva ja sitä kutittaa”, pieni pentu vastasi. Huokaisin helpottuneena. Kävelin ulos sammalta suussani. Laskin sammaleen lumelle ja nostin sen taas suuhuni lumen kera. Hengitin syvään ja tunsin lumen alkavan sulaa sammaleeseen. Kävelin sisälle. Pidin sammalta Koivupennun naaman edessä. Pieni pentu joi maltillisesti ja jatkoi unia. Katselin pientä kerää levollisesti, kun aamu alkoi sarastaa.

9.1.2019

”Onko sinulla yhtäkään sammalpalloa?” kuulin jalkani vierestä kysymyksen. Katsoin alas ja näin Koivupennun sekä Heinäpennun vihreiden silmien tuijottavan minua.
”Kyllä minulla on. Tarvitsetteko paljonkin?” kysyin leikkisästi pennuilta.
”Kunhan sen saa viskattua pitkälle”, Koivupentu vastasi. Kävelin sammalvarastolleni halki parantajanpesän, jonka olin juuri siivonnut.
”Oviko uvkonä kyvmä?” kysyin palatessani sammaltuppo suussaani.
”Oli! Minä upposin lumeen selkääni myöten!” huudahti Heinäpentu saaden väristyksen. Naurahdin pennulle. Kun Koivupentu, Heinäpentu ja nyt mukaan tullut Pilvipentu alkoivat leikkiä sammalpallolla, äkkäsin Marjapennun yrittämässä kiivetä parantajan pesän puista seinää ylös. Pentu pääsi ylös jonkun matkaa, kunnes mätkähti alas.
”Sinä et taida olla luovuttajatyyppiä?” kysäisin Marjapennulta.
”En”, Marjapentu sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi. Huokaisin, kun punaoranssilaikkuinen naaras liukui taas alas.
”Kuurapolku, voitko heittää sen sammaleen tänne?” Heinäpennun huuto kuului ontossa puunrungossa. Viskasin viereeni vierineen sammalpallon kohti kolmea innokasta pentua. Pennut hihkuivat ja jatkoivat leikejään.

”Täällähän te olette! Ehdimme jo luulla teidän hukkuneen lumeen!” kuului pesän suulta Vaahterahännän helpottunut naukaisu.
”Pitääkö nyt mennä takaisin pentutarhaan?” Pilvipentu kysyi haukotellen.
”Pääsette taas sen jälkeen leikkimään!” pienen naaraan isä vastasi leikkisästi.
”Ei minua nukkuminen haittaa, mutta en vain pidä matkaamisesta lumessa”, Heinäpentu nyrpisteli nenäänsä.
”Kulkekaa perässäni”, Vaahterahäntä ohjeisti ja kääntyi ulos. Pennut seurasivat häntä kuuliaisesti ulos. Jäin istumaan pesääni hiljaisuuteen, yksinäisyyteen, hiipuvan päivän hämärään. Ensimmäisen kerran elämässäni mietin, olinko tehnyt oikean päätöksen halutessani parantajaksi.

17.1.2019

Olin tarkistamassa Kuiskevirtaa pentutarhassa.
”Tunnut olevan kunnossa. Onneksi!” tokaisin Kuiskevirralle helpottuneena. Kuiskevirta hymyili ja käpertyi lepäämään pörhistäen karvansa suojaksi kylmältä. Kuutamotassu esitteli taisteluliikkeitä pennuille pentutarhan nurkassa. Musta naaras oli aikaisin aamulla tullut kertomaan minulle Vauhtitassusta. Olin kiittänyt ja lähettänyt Kuutamotassun pentutarhaan kohentamaan kuningattarien makuualusia. Lähtiessään musta naaras oli ilmoittanut kertoneensa jo Sumutähdelle. Nyt pennut yrittivät parhaansa mukaan matkia taisteluliikkeitä. Vanhimmat Kuusipentu ja Kirsikkkapentu olivat melkein minun kokoisiani. Sumutähden pennut katselivat tarkkavaisesti ja kilpailivat, kenestä tulisi paras taistelija. Tiikeripentu istui vähän kauempana suoristamassa viiksiään. Kollin ruskeat tassut näyttivät hyvin pehmoisilta. Tiikeripentu taisi huomata tuijottavan katseeni ja käänsi katseensa maahan. Räpäytin silmiäni tajutessani näyttäväni aivan kaninaivolta. Nousin seisomaan ahtaassa tilassa ja kävelin hieman empien pienen pennun luokse.
”Hei!” aloitin.

2.2.2019

En ollut nukkunut yötäni hyvin. Olin nähnyt unta tappelevista kissoista ja verisestä maasta. Lopuksi varjoissa oli näkynyt Loimusilmän surulliset keltaiset silmät. Tähtiklaani ei tehnyt, tai ei voinut tehdä mitään. Nyt venyttelin pedilläni. Olin maannut pitkään valveilla. Kuuntelin leirin ääniä puolella korvalla.
”Missä se laiskimus Kuutamotassu nyt on!?”
”Odottakaa minua!”
”Mitä Tuhoklaanilainen tekee täällä?”
”Eikö tuo ole Toivetuulahdus?”
”Kuurapolku!” *Toivetuulahdus?* Nousin vuoteeltani ja loikin lumiselle aukiolle. Toivetuulahdus seisoi leirin keskellä puhumassa Sumutähdelle.
”Hei Toivetuulahdus!” tervehdin kollia.
”Hei Kuurapolku”, hän tervehti takaisin nyökäten hieman.
”Mikä tuo sinut tänne?” kysyin katsellen Sumutähteä, joka patisteli kissoja pois. Vähän aikaa Kettusydämen saapumisen jälkeen liittymistä pyytäneet Lasisilmä, Kastemieli ja Simpukkatassu katselivat Toivetuulahdusta epävarmoina.
”Oikeastaan tulin tapaamaan Kettusydäntä”, ruskeaturkkinen kertoi. Uskoin Kettusydämen nukkuvan sotureiden pesässä, mutta tiesin, että Toivetuulahdus tuskin olisi sinne tervetullut.
”Mene pesääni odottamaan, niin minä haen hänet”, käskin kollia kääntyessäni kannoillani. Juoksin sotureiden pesälle etsimään naarasta. ”Kettusydän? Oletko täällä?” huhuili.

5.2.2019

”Kuurapolku! Kuurapolku!” kuulin sisareni Hopeatassun huutavan ulkoa.
”Mitä? Onko jotain sattunut!?” kysyin tajutessani Hopeatassun värisevän äänen.
”Kuiskevirta synnyttää!” kuului vastaus. Veri hyytyi suonissani. *Mitä!?* Nappasin mukaani vadelman lehtiä. Ehdin nähdä Toivetuulahduksen yllättyneen ja Kettusydämen hiukan pelokkaan katseen rynnistäessäni pesästäni ulos.
”Onko hän pentutarhalla?” kysyin hädissäni Hopeatassulta.
”On”, naaras vastasi vakavana sekä hieman jännittyneenä. Lumet pöllyten ryntäsin pentutarhalle näkemään, kuinka supistus ravisteli Kuiskevirran kehoa. Istahdin synnyttävän naaraan viereen.
”Onko hän kunnossa?” kuului hätääntynyt nauku takaani.
”Hän voi hyvin, Tammisydän. Kipu on luontaista synnyttävälle kuningattarelle”, kerroin rauhallisesti hermostuneelle kollille. *Voi kunpa synnytys ei kestäisi pitkään!*

14.2.2019

Ensimmäisen pennun pudottua sammalille ojensin sen Tammisydämmen nuoltavaksi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tulivat myös toinen ja kolmas.
”Teillä on kaksi vahvaa poikaa ja yksi hyvin kaunis tytär”, huokaisin iloisesti.
”Naaras on yhtä kaunis kuin emonsa, ja saman näköinenkin”, Tammisydän kuiskasi väsyneen kumppaninsa korvaan. Pennut alkoivat ryömiä kohti maidon tuoksua. Pentujen imiessä maitoa kävelin ulos pentutarhasta. Monet odottavat silmät olivat kääntyneet häntä kohti. *Kaikki haluavat kuulla uutiset*, ajattelin.
”He saivat kaksi poikaa ja yhden tyttären”, sanoin hiljaa kiittäen Tähtiklaania onnistuneesta synnytyksestä.
”Mitkä heidän nimensä ovat?” Sumutähti kysyi minulta.
”Se sinun kannattaa kysyä vanhemmilta itseltään”, vastasin. Sumunharmaa nyökkäsi ja käveli sisälle pesään. Otin suuntani pesälleni ollessani varma, että kaikki oli pentutarhassa hyvin.

1.3.2019

”Kuurapolku!” kuului pesän ulkopuolelta huuto. Käännyin katsomaan tulijaa turkki täynnä yrttejä. *Älä anna tämän olla vakavaa!* voihkaisin mielessäni. Olin jo pitkään valmistellut yrttejä valmiiksi loukkaantuneita varten. Hämäräturkki ryntäsi pesään kantaen hampaissaan turkkimyttyä. *Hopeatassu!* Hyppäsin tulijoiden luokse.
”Mitä tapahtui?” kysyin huolissani.
”En ole varma! Hän pelasti minut Synkkäsielulta, mutta kun pääsin takaisin tappeluun, hän lensi päälleni!” kolli selitti hätäisesti. Katsoin sisartani, jonka takaraivo ja suu tihkuivat verta. Asetin tassuni Hopeatassun lavan päälle. Se ei kohoillut.
”Hän on Tähtiklaanissa!” kuiskasin itku kurkussa. Hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kuuluva taistelun melske. *Vakava päävamma. Synkkäsielu taisi saada hänen päänsä osumaan kiveen!* ajattelin työntäen kynteni pesäni lattiaan. *Pidän hänelle itse nimitysmenot, kun kaikki palaavat taistelusta!*
”Kannattaisiko sinun tulla taistelun laitamille?” kysyi Hämäräturkki varovasti.
”Yrttien kantaminen vie aikaa ja tiedä hyvin, kuinka veriseksi taistelu metsäklaanilaisia vastaan voi mennä. He eivät pelkää tappaa parantajaa”, huokaisin.

26.3.2019

Olin maannut pesässäni kuono sisareni turkilla. Yrtit olivat valmiina ja odotin potilaita.
”Näinä hetkinä tuntuu, kuin olisin vasta vastasyntynyt”, huokaisin sisareni kylmään turkkiin. Ulkoa kuului kollin sihinää. Nousin vastahakoisesti paikaltani. Kävelin ulos keräten itseäni valmiiksi potilaiden varalta. Pysähdyin pesäni uloskäynnille. *Omenanlehti!* Sain naamalleni kylmimmän katseeni ja kävelin Omenanlehden sekä äsken sihisseen Tammisydämen luokse. Tammisydän seisoi pentutarhan edessä selvästi valmiina puolustamaan sitä. Panin merkille kollin kynsityn naaman ja tärisevän kehon. ”Mitä sinä teet täällä?” sihahdin niin vihaisesti, että äänensävyni yllätti minutkin. *Ei tämä ole minua!* ajattelin. *Hiirenaivo! He ovat syy sisaresi kuolemaan!* sanoi ääni päässäni. Mulkoilin vesiklaanilaista täynnä vihaa ja inhoa. ”Tulitko kenties leveilemään klaanisi saavutuksilla?!” sihisin itku kurkussa. En välittänyt, oliko sisareni tappaja metsäklaanilainen vai vesiklaanilainen. *He ovat nyt yksi ja sama klaani.*

29.3.2019

Tammisydän katsoi minua selvästi tukea hakien. Nyökkäsin vaisusti, sillä tiesin Sumutähden ymmärtävän. *Päälliköllä on nyt kovaa stressiä!* ajattelin. Päätin käydä kertomassa Sumutähdelle heti. Etsin katseellani Hämäräturkkia. En ollut varma minne Hämäräturkki oli livahtanut, mutta jos se tärähtänyt kolli luuli, etten huomannut hänen haavaansa, hän oli hiirenaivoisempi kuin hiiri itse. Loin vielä viimeisen varoittavan silmäyksen Omenanlehteen ja käännyin kohti päällikön pesää. Nyt, kun kuulin, että aivan kaikki eivät olleet meitä vastaan, oloni tuntui varmemmalta. Saatoin melkein tuntea Aurinkoturkin hengen kävelevän vierelläni. *Tähtiklaani varjelee meitä, mutta kuinka paljon verta täytyy vuodattaa, että toinen osapuoli tunnustaa häviönsä. Oli se sitten me tai Tuhoklaani…*

25.5.2019

Kissoja oli kerääntynyt aukiolle Usvajalan, Hopeatassun ja Synkkämielen valvojaisiin. Seisoin pesäni suulla tuijottaen kissoja. Monilla oli revittyjä ja verisiä turkkeja siitä huolimatta, että haavoja oli pesty ja hoidettu. Pikkupilvi makasi sairasaukiolla saatuaan kaksi syvää havaa vatsaansa. Vaahterahäntäkin pysyi sisällä, koska hän oli saanut purema- ja raapimajälkiä Karhuturkilta. Ruusuturkki nilkutti leirin laitamilla kohti pentutarhaa. Ilmassa tuoksui veren haju. Melkein kaikkien kissojen turkit olivat täynnä hämähäkinseittituppoja, kehäkukkaa ja muita satunnaisia yrttejä. Otin askeleen ulos pesästäni. Leirin keskellä vesiklaanilaisia katseli hermostuneena ympärilleen.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Sumutähti kysyi heiltä vaivautumatta kiipeämään Suurpuulle. Päällikkö tiiraili vesiklaanilaisia avoimen vihamielisesti. Juoksi heidän luokseen Kuiskevirran tullessa ulos päällikön pesästä.
”He auttoivat meitä häätämään tuhoklaanilaiset reviiriltämme”, puhui Voikukkajalka. Sumutähti silmäili kissajoukkoa epävarmasti.
”Onko tämä totta?” naaras kysyi joukkoa johtavalta Kaikulaululta.
”On”, Kaikulaulu vastasi kykenemättä sanomaan enempää. Sumutähden epävarma katse kääntyi minuun.
”Se on totta. Esimerkiksi Omenalehti vartioi pentutarhaa Tammisydämen kanssa siltä varalta, että taistelu etenisi leiriin”, kerroin päällikölle kuulostaen varmemmalta, kuin oikeasti olin. Päällikön katseessa oli epäilyksen varjo, kun hän nyökkäsi Kaikulaululle hyväksyvästi.
”Olette tervetulleita jäämään, jos haluatte. Tuoresaaliskasassa on ruokaa ja loukkaantuneet voivat mennä Kuurapolun pesälle odottamaan hoitoa, mutta juuri nyt minulla olisi asiaa parantajalle”, Sumutähti huokaisi väsyyneenä näyttäen vanhalta ja heiveröiseltä. Sumutähti tallusti pesäänsä. Tiikeritassu käveli viereeni seuraten hajaantuvia vesiklaanilaisia.
”Menenkö pesälle auttamaan vesiklaanilaisia?” oppilaani kysyi minulta epävarmana.
”Tule kanssani Sumutähden puheille. Sinun pitää oppia muitakin asioita, kuin yrttien käyttöä”, sanoin ajatellessani vesiklaanilaisten melkeimpä koskemattomia turkkeja. Tiikeritassu nielaisi kuuluvasti, mutta käveli perässäni päällikön pesälle. Sisällä pesässä Sumutähti oli käpertyneenä pedilleen mietteisään. Huomatessaan meidän naaras kuitenkin käänsi katseensa minuun.
”Haluaisin puhua kanssasi uuden varapäällikön nimittämisestä”, päällikkö meni suoraan asiaan. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. ”Kenet sinä ottaisit minun asemassani varapäälliköksi?” Sumutähti kysyi. Olin ällikällä lyöty. En ajatellut naaraan kysyvän asiasta noin suoraan. Vedin syvään henkeä.
”No, ottaisin huomioon heti kaikki, jotka olisivat hyviä mahdollisuuksia. Kaikkista sotureista olisi ainesta varapäälliköksi, mutta ensimmäisenä mieleeni nousevat Vaahterahäntä, Laikkujalka, Pikkupilvi, Ruusuturkki ja Tammisydän”, sanoin totuudenmukaisesti. Sumutähti nyökkäsi hitaasti. ”Heillä kaikilla on toki omat heikkoutensa, kuten Tammisydän on vielä aika nuori, mutta on heillä vahvuuksiakin. Mielestäni hyvä varapäällikkö kuuntelisi sekä sinua, klaania, että itseään eikä ryntäisi taisteluun pää viidentenä jalkana”, sanoin varmempana sanoistani. Tiesin, että ei olisi kannattavaa sanoa enempää.
”Kiitos, Kuurapolku. Jään miettimään sanojasi”, päällikkö huokaisi ja antoi hännällään merkin poistua. Tiikeritassu käveli edelläni ulos päällikön pesästä.

4.6.2019

Kävelin leirin keskelle. Hopeatassun ruumis makasi hieman erillään Synkkämielestä ja Usvajalasta. Yösydän, Laikkujalka ja Hiekkatassu olivat käpertyneet sisareni viereen. Hivuttauduin heidän luokseen.
”Yösydän?” kuiskasin emolleni kysyvästi. Yösydän nosti päätään. Katsoin hänen surun sumentamiin silmiinsä. ”Onko sinulla toiveita Hopeatassun soturinimeksi?” Naaras heitti katseensa karvamyttyyn vieressään.
”Hopearoihu, se kuvastaa hänen luonnettaan”, emoni kuiskasi. Nyökkäsin hyväksyvästi ennen kuin ulvahdin:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Suurpuun viereen klaanikokoukseen!” Kissoja alkoi kerääntyä ympärillemme hitaasti. Kuolleita surevat nousivat istumaan kankeasti. He katsoivat minua joko kysyvä tai surullisen ymmärtäväinen ilme naamallaan. ”Hopeatassu kuoli suojellessaan klaaniaan ja reviiriään vihollisilta, ja on hänen aikansa saada soturinimensä!” aloitin peitellen vapisevaa ääntäni. ”Minä Kuurapolku, Laaksoklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän opiskeli kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Hopeatassu tunnettiin aurinkoisesta luonteestaan ja uskollisuudestaan! Hopeatassu tunnetaan tästä edespäin Hopearoihuna! Kantakoot hän nimeään ylpeydellä!” julistin mahdollisimman juhlallisesti. Ympärilläni kissat alkoivat hurraamaan sisareni uutta nimeä. Yhdyin kuoroon tuntien kiven sydämelläni.
”Hopearoihu! Hopearoihu! Hopearoihu!”

19.7.2019

*Sumutähti teki oikean valinnan*, ajattelin katsellessani Tammisydäntä, joka otti kunnianosoituksia vastaan muilta kissoilta. Kävelin onnittelemaan Hiekkahohdetta, Kirsikkavarjoa ja Kuusimyrskyä.
”Valvot tänä yönä vartioidessasi leiriä”, kuiskasin Hiekkahohteelle innoissani.
”Tiedän. Toivoisin vain, että voisin samalla hyvästellä Hopearoihun”, sisareni vastasi surullisella äänellä.
”Hopearoihu katselee sinua varmasti ja on hyvin ylpeä”, kerroin hänelle lohduttavasti. Siirsimme molemmat katseemme ylhäällä hehkuvaan Hopeahäntään. Yösydän ja Laikkujalka ryntäsivät luoksemme ruhjeistaan huolimatta. Vanhempamme peittivät Hiekkahohteen nuolaisuihin ja kehräyksiin. Päätin häipyä pios tieltä. Suuntasin kohti leirin keskustaa, jossa kolme ruumista makasivat. Kävin monien muiden kissojen kanssa makaamaan menetettyjen klaanitovereidemme viereen.

Venyttelin raajojani, kun ensimmäiset auringon sätteet valaisivat leiriä. Olin pitkin yötä nukahdellut, mutta pysynyt suurimman osan ajasta hereillä. Kävelin kohti kolmea hahmoa vartioimassa leiriä. *Eikö kukaan ole päästänyt heitä vahtivuorostaan?* ihmettelin kävellessäni uusien sotureiden luokse.
”Voitte mennä tuoresaaliskasan kautta nukkumaan”, ilmoitin nuorille sotureille. Kuusimyrsky vain nyökkäsi ja lähti johtamaan joukkiota kohti tuoresaaliskasaa.

Advertisement