Liljatassun tarinat

4.9.2018

Juoksin Sorapennun ja Vesipennun perässä ulos pentutarhasta.
”Olkaa varovaisia ja älkää tehkö mitään uhkarohkeaa!” Tuulisade huusi peräämme, mutta hädin tuskin kuulimme sitä. Jännitys kipristeli vatsaani jokainen päivä oli erilainen, koskaan ei ollut yhtä samanlaista päivää.
”Odottakaa minua!” huusin siskolleni ja veljelleni. Tai eiväthän he minun oikeita pentuetovereita olleet ja olin heitä kuun nuorempi. Minut oli löydetty hylättynä ja surkeana kasana Vesiklaanin rajalta. Emoni oli hylännyt minut! Pieni katkeruuden tunne läikähti sisälläni, kuten aina, kun ajattelin sitä. Tuulisade oli ottanut minut kuitenkin suojiinsa ja kasvattanut omana pentunaan. Osa oli ollut epäileväinen suhteeni ja osa oli edelleen, mutta todistaisin heidän olleen väärässä minusta. Vesipentu ja Sorapentu olivat jääneet odottamaan joenrantaan. Juoksin heidän luokseen hieman hengästyneenä. Vesi kimalsi joessa kutsuvasti vaikka Tuulisade olikin sanonut heti pienenä, että sinne ei ollut asiaa ennen, kuin oppilaana. Se näytti kuitenkin niin kutsuvalta ja houkuttelevalta, aurinko paistoi turkkiini kuumana ja tiesin, että joki viilentäisi ihanasti.
”Minun tekisi niin kovasti mieli uimaan tuonne”, sanoin huokaisten.
”Tiedät, että emme me saa. Tuulisade kielsi meitä!” Vesipentu sanoi heti.
”Entä, jos vain kastaisimme tassumme?” ehdotan kierrellen.
”Ei se käy, emohan kielsi meitä!” Sorapentu maukui. Silmissäni sumeni niin, emo. Sorapennulla ja Vesipennulla oli emo minulla ei. Mitään ajattelematta lähdin tassuttamaan joenvartta pitkin ja etsin mahdollisimman matalan kohdan. Kastoin tassuni viileään veteen ja ajattelin muita jotka saivat taistella klaanin puolesta nummilla. Minäkin haluaisin joskus olla suuri soturi,
”Sinun ei pitäisi joku voi nähdä sinut”, Sorapentu sanoi kireästi. En ollut edes huomannut hänen ilmaantuneen siihen ja säikähdin sitä. Ehdin nähdä vain harmaan turkin vilahduksen ennen, kuin putosin veteen. Aluksi se tuntui mukavalta, mutta sitten painuin veden alle ja tajusin, että en minä osannut uida. Räpiköin vedessä vaikkei siitä mitään apua ollut. Tähänkö minä nyt kuolisin? Siinäpä olisi ollut muilla klaaneilla naurettavaa Vesiklaanin kissa hukkui. En kuitenkaan ehtinyt ajatella sen enempää sillä virta veti minua mukaansa. Olin varma, että hukkuisin, tähän minä kuolisin. Niskanahkaani tarttuivat hampaat jotka vetivät minut ylös. Pärskin vettä ulos suustani, henkeni ei kulkenut sillä vettä oli sielläkin, avasin suuret siniset silmäni. Näin silloin pelastajani, se oli Ratamojalka.
”K-kiitos, että pelastit minut”, sanoin heikolla äänellä.
”Eikö emosi ole varoittanut menemästä lähelle jokea! Oletko sinä aivan sammakonaivoinen?” Ratamojalka naukaisee ankarasti. En välittänyt vaikka hän sanoi emo, painoin pääni alas.
”Anteeksi, se oli tyhmää lupaan etten enää koskaan tee mitään sellaista”, vakuutin ja katsoin suurilla silmilläni Ratamojalkaan. Hänen katseensa heltyi hieman,
”Kaikki tekevät virheitä niistä vain on opittava”, Ratamojalka sanoi.
”Tuleeko tästä minulle jotain seuraamuksia?” kysyin huolissani.
”Tällä kertaa selviät varoituksella, mutta sinun täytyy nyt mennä takaisiin pentutarhaan Tuulisateen luo”, Ratamojalka sanoi. Nyökkäsin nöyrästi ja juoksin Sorapennun ja Vesipennun ohi kohti pentutarhaa. Tiesin olevani säälittävä näky, koska olin niin pieni ja kaikki valkoharmaan turkkini karvat olivat liimautuneet ihoon kiinni. Tuulisade kuitenkin saattoi hieman ylireagoida siinä.
”Mitä sinulle on tapahtunut?!” hän sanoi heti, kun näki minut. Näin Tuulisateen harmaanmustan turkin ja vihreät silmät jotka olivat nyt huolestuneen näköiset. Tuulisade juoksi luokseni ja kantoi minut sisään pesään, hän laski minut sammalille ja alkoi nuolla minua pontevasti. Kuulin hänen mumisevan jotain sellaista, kuin ”pennut”.
”Putosin jokeen ja Ratamojalka pelasti minut”, sanoin pienellä äänellä.
”Sinun ei olisi kuulunut olla lähelläkään jokea! Olet minun pentuni ja en halua, että sinulle sattuu mitään. Säännöt ja käskyt ovat omaksi parhaaksesi”, hän sanoi toruvalla, mutta lempeällä äänellä.
”Tiedän sen, enkä tee niin enää toiste. Lupaan sen”, sanoin hiljaa.
Veri alkoi kiertää suonissani ja käperryin vasten Tuulisadetta ja tiesin, että minulla oli emo, Tuulisade oli emoni.

12.9.2018

Katsoin suoraan Tuulisateen sinisiin silmiin.
”Haluan mennä ulos, sisällä on niin tylsää ja ikävää”, valitin hänelle. Ikävystyisin varmaan kuoliaaksi, jos olisin täällä vielä.
”Sinä tipuit itse jokeen kielsin sinua menemästä lähellekään sitä. Sinulle voi vielä tulla vaikka valkoyskä, jos nyt lähdet ulos. Et saa mennä ulos jotta pysyt terveenä”, Tuulisade sanoi lempeästi, mutta tiukasti. Katsoin häneen suurilla sinisillä silmilläni vetoavasti.
”Et saisi tehdä noin”, Tuulisade huokaisee ja kääntää katseensa pois.
”Ole kiltti! Lupaan etten mene lähellekään vettä ja pysyn koko ajan niin, että näet minut”, anelen häneltä. Emo katsoo minuun tiukasti ja tajuan yrittämisen olevan turhaa.
”Et mene ulos pyydämme, että Lehtilampi tutkii sinut, mutta et mene ennen sitä ulos”, Tuulisade sanoo päättäväisesti. En pääsisi ulos pentutarhasta ja siihen, että Lehtilampi tarkistaisi minut menisi ikuisuus. Huokaisin tuskastuneena.
”Saisinko edes vaikka sammalpallon”, kysyn luovuttaneena.
”Haen sinulle ulkoa, odota tässä”, Tuulisade sanoi lempeästi ja nuolaisi päälakeani ohi mennessään. Minua harmitti kovasti, mutta nielin pettymykseni. Emo palasi nopeasti ja kantoi suussaan kosteaa sammalta. Tuulisade laski sammaleen tassujeni juureen ja käveli sammalvuoteelleen katselemaan. Heitin sitä ilmaan ja tarrasin sen tassujeni väliin nopeasti. En jaksanut sitäkään pitkään, mutta huomasin emon hännän heiluvan houkuttelevasti. Hiivin lähemmäksi sitä Tuulisateen kääntäessä katseensa muualle. Hänen harmaanmusta turkkinsa kiilsi ja häntä nyki vain pienen hypyn päässä. Olin vain hiirenmitan päässä ja hyppäsin sen päälle liimaten sen maahan.
”Liljapentu!” Tuulisade naukaisi hämmästyneenä.
”Rauhoitu nyt, tule vaikka syömään”, hän jatkoi. Huokaisin ja menin Tuulisateen luokse ja menin makaamaan vasten hänen kylkeään. Minulla olikin kyllä nälkä ja vatsani mourusi.
”Saanko mennä myöhemmin ulos?” kysyn Tuulisateelta.
”Vasta, kun Lehtilampi on tutkinut sinut, älä kysy tuota samaan enää”, emo vastasi ja jatkoi,
”Syöhän nyt”. Tyydyin vastaukseen siltä erää.

Advertisement