Lintutassun tarinat

12.8.2018

Olin toiminut nyt parin päivän ajan jo oppilaana. Se oli ihan mahtavaa, kun pääsi tutustumaan Vesiklaanin reviiriin. Ja pääsi harjoittelemaan taistelua ja saalistusta. Tosin en ollut niitä vielä harjoitellut, mutta olin käynyt tutkimassa mestarini kanssa reviiriä. Mestarinani toimi Luontoääni, kaunis ja nuori mustaoranssi naarassoturi.
Loikoilin oppilaiden pesän edessä Omenatassun vieressä. En oikeastaan tuntenut ketään tämän hetkisistä oppilaista, sillä olin vain äskettäin päässyt oppilaaksi. Tunsin paremmin Sorapennun, Vesipennun ja Rusopennun. Kuitenkin Salamatassu, Lehtitassu, Omenatassu ja Hukkatassu kaikki he vaikuttivat siltä, että tutustuisin heihin mielelläni. Syvä hiljaisuus kulki minun ja Omenatassun välillä. Tämä voisi kuitenkin olla hyvä tilaisuus tehdä tuttavuutta kermanvärisen oppilaan kanssa.
”Hei, Omenatassu”, aloitin varovasti. Naaraan vihreät silmät kääntyivät lempeästi, mutta kysyvästi minuun. ”Miten koulutuksesi sujuu? Kuka on mestarisi?”
”Koulutukseni on hyvällä mallilla, kiitos kysymästä”, Omenatassu hymyili. ”Ja mestarini on Lumiturkki.”
Muistelin, että Lumiturkki on klaanin varapäällikkö. Ihailin suuresti häntä, sekä klaanin päällikköä Kirkastähteä.
”Hän on varmasti hyvä mestari”, mau’uin. ”Minun mestarini on Luontoääni ja hänkin on todella hyvä. Odotan innolla sitä mitä hän tulee minulle opettamaan.”
”Luontoääni vaikuttaa kyllä todella mukavalta”, Omenatassu hymyili. ”Mutta nyt minun on mentävä harjoittelemaan Lumiturkin kanssa. Heippa sitten! Oli kivaa jutella!”
Katselin, kuinka Omenatassu loikki Lumiturkin, valkoisen naaraan luo. Meistä tulisi vielä varmasti hyvät ystävät.

”Lintutassu!”
Havahduin pesän ulkopuolelta kuuluvaan ääneen. Raotin silmiäni hitaasti. Tunnistin äänen kuuluvan Luontoäänelle. Nousin seisomaan ja venytti itseni oikein pitkäksi. Silmäilin ympärilleni. Ainoa pesässä oleva oli minun lisäkseni Lehtitassu, joka mumisi itsekseen jotain. Kävelin pesän poikki ja pujahdin ulos. Luontoääni oli odottamassa minua pesän edustalla.
”Pese turkkisi nopeasti”, mestarini maukui, ”niin menemme aamupartioon.”
Hihkaisin innoissani. Pesin nopeasti ruskea-valkoisen turkkini ja lähdin sitten Luontoäänen perässä pois leiristä. Sisäänkäynnin luona oli odottamassa isäni Ratamoturkki.
”Huomenta isä!” loikin Ratamoturkin luo.
”Huomenta vain”, isäni kosketti kuonollaan hellästi päälakeani. ”Lähdetäänkös?”
Lähdin pois leiristä Ratamoturkin ja Luontoäänen kanssa. Ratamoturkki kulki etunenässä ja otti partion johtaakseen.

Loikin innokkaana Ratamoturkin ja Luontoäänen perässä. Kuuntelin rauhallista lintujen laulua. Isäni ja mestarini, jotka kulkivat edelläni jostain, ilmeisesti jostain klaanin asioista.
”…ja riistaa riittää runsaasti, varsinkin kalaa”, kuulin Luontoäänen maukuvan. ”Kohta on kuitenkin lehtisade, täytyy toivoa että riistaa on silloinkin. Miten sinä muuten voit?”
”Kyllä me olemme lehtisateesta ennenkin selvinneet”, Ratamoturkin ääni oli hiljainen ja toivoa täynnä. ”Minä voin todella hyvin, kiitos vain kysymästä. Entä sinä?”
Kuuntelin heidän keskusteluaan. Välillä he pysähtyivät jättämään hajumerkit puihin ja pensaisiin. Seurasin tunnollisena esimerkkiä.
”Hienoa Lintutassu, juuri noin!” Luontoääni kehui. ”Jatka vain samaan malliin. Eiköhän se Laaksoklaani kuitenkin pysy omalla puolellaan.”

Hieman myöhemmin palasimme takaisin leiriin. Vatsani kurni ja minun olisi pakko saada heti jotain vatsani täytteeksi. Luontoääni antoi minulle luvan syödä. Kävelin tuoresaaliskasan luo. Omenatassu oli jo kasan luona. Vanhempi oppilas löysi pulskan kalan ja kääntyi puoleeni.
”Syödäänkö tämä yhdessä?” Omenatassu kysyi.
”Toki!” hihkaisin. Jättäydyimme syömään kalaa tuoresaaliskasan viereen. Kala maistui herkulliselta. Se oli juuri nyt sopivaa vatsani täytteeksi.

13.8.2018

Seuraavana päivänä Luontoääni päätti pitää minulle kalastamisharjoitukset.
”Vesiklaanihan syö pääasiassa kalaa, joten sinun on opittava kalastamaan”, Luontoääni kertoi. Mestarini vei minut lammen rantaan. Vesiputous solisi kovaan ääneen, muttei se haitannut.
”Kalastamisessa tärkeintä on kärsivällisyys”, Luontoääni ohjeisti. ”Sinun pitää odottaa rauhallisesti veden äärellä, mutta pitää varoa ettei heijastuksesi näy veden pinnalle. Kun kala ui kohdallesi, koukkaa se heti käpälälläsi ylös vedestä ja anna tappopuraisu. Varo kuitenkin sitten putoamasta veteen. Voin näyttää esimerkkiä.”
Katselin tarkkana, kuinka Luontoääni kyyristyi lammen ääreen. Mestarini vihreät silmät olivat porautuneet tiukasti veteen, kun tuo odotti saalista kohdalle. Ei kulunut kauaakaan, kun Luontoäänen käpälä kävi vedessä ja kauhaisi käpälällään vedestä kalan. Kala räpisteli Luontoäänen otteessa, mutta naaras painoi kalan voimakkaasti maahan ja antoi tappavan puraisun.
”Näin se tehdään”, Luontoääni maukui iloisesti. ”Testaa sinä nyt.”
Kyyristyin lammen ääreen ja koitin olla niin, ettei varjoni heijastuisi veteen. Tuijotin silmät tarkkana veteen. Näin kauempana uiskentelevan kalan, mutten ylettyisi siihen. Odotin kärsivällisenä reunalla. Äkkiä näkökenttääni osuu kala, joka olisi ihan käpäläni ulottuvilla. Työnsin käpäläni veteen nopeasti ja sain otteen kalasta. Nostin kalan ilmaan. Se heilui ja pyristeli otteessani.
”Paina se äkkiä maahan ennen kuin se hyppää takaisin veteen!” Luontoääni huudahti. Mutta sitten otteeni irtosikin kalasta. Olin jo varma, että se oli päässyt takaisin veteen, mutta Luontoääni pitelikin sitä käpälissään. Hän painoi kalan maahan ja antoi sillekin tappopuraisun.
”Minä epäonnistuin”, huokaisin ja astelin Luontoäänen luo.
”Etpäs.” Mestarini ääni oli lempeä ja hän katsoi minuun myötätuntoisesti. ”Joskus käy niin, mutta mehän teimme sen yhdessä. Minä autoin sinua ja klaanitoveria kuuluu auttaa. Tiedätkös, en minäkään ensimmäisellä kerralla onnistunut, enkä aina välttämättä soturinakaan. Ei Kirkastähtikään aina onnistu.”
”Eikö?” keltaiset silmäni levisivät suuriksi. Minä luulin, että klaanimme päällikkö Kirkastähti onnistuisi aina.”
”Ei”, Luontoääni pudisti lempeästi päätään. ”Viedään nämä kalat nyt leiriin.”
Tartuin hampaillani kiinni toiseen kalaan ja Luontoääni ja aloimme viemään niitä leiriin. Leirissä pudotimme kalan tuoresaaliskasaan.
”Voisit viedä tuon Vaahtoturkille”, Luontoääni maukui. Nyökkäsin ja vein kalan klaaninvanhempien pesään.
Vaahtoturkki, sokea vanhus makasi vuoteellaan. Hän nosti päätään, kun ilmestyin pesään.
”Lintutassu tässä”, mau’uin varovasti. Vaahtoturkki oli nimittäin usein melko äreällä päällä ja tällä oli tapana heittää vähän pisteliäitä sanoja. ”Toin kalaa.”
”No viimeinkin”, Vaahtoturkki murahti. Laskin kalan vanhan kollin eteen, joka alkoi ahmia sitä nälkäisin hotkaisuin. Katosin pesästä, sillä halusin antaa Vaahtoturkille rauhan.
Loikin takaisin tuoresaaliskasalle. Luontoääni seisoskeli tuoresaaliskasan luona.
”Ota vain jotain”, mestarini maukui. Otin kasasta pienen pienen kalan, jota jäin syömään tuoresaaliskasan viereen.

”Hei Lintutassu! Voinko liittyä seuraan?” kuulen äänen läheltäni. Näen nuoren valkoharmaan naaraskissan tulevan luokseni hiirtä suustaan kantaen. Tunnistin hänet Huuhkajatassuksi, nuoreksi oppilaaksi. Hymyilen tälle ystävällisesti ja nyökkään.
”Toki, tähän voi tulla”, mau’uin lempeästi Huuhkajatassulle. Teen tilaa, jotta Huuhkajatassu mahtuisi. Valkoharmaa oppilas asettuu viereeni ja alkaa nauttia omaa hiiriateriaansa.
”Mitä muuten sinulle kuuluu?” kyselen uteliaana Huuhkajatassulta. ”Kuka on mestarisi ja mitä olet hänen kanssaan tehnyt?”
En oikein vielä ollut tutustunut tähän kissaan, mutta hän vaikutti ihan tutustumisen arvoiselta. Meistä voisi tulla jopa hyvät ystävät.

”Minulle kuuluu hyvää, kiitos! Ja mestarini on Pöllöviiksi”, Huuhkajatassu vastaa ja nyökkää kohti ruskeaa kollia – Pöllöviikseä -, joka istuskeli vähän matkan päässä syömässä hänkin.
”Mitä sinulle kuuluu?” Huuhkajatassu kysyy.
”Kiitos, minullekin kuuluu hyvää”, hymyilen iloisesti. ”En ole vielä harjoitellut Luontoäänen kanssa muuta kuin kalastusta, mutta mehän voisimme joskus harjoitella yhdessä jotain! Kyllähän se sopii varmastikin Luontoäänelle ja Pöllöviikselle!”

14.8.2018

”Niin varmasti se sopii, käydäänkö heti kysymässä?” Huuhkajatassu kysyi innoissaan.
”Käydään vaan”, nyökkäsin ja nau’uin iloisest Kömmin jaloilleni. Luontoääni oli siirtynyt syömään Huuhkajatassun mestarin Pöllöviiksen viereen, joten nyt voisimme kysyä heiltä samaan aikaan. Suuntasin mestareita päin ja varmistin, että Huuhkajatassu seuraisi.
”Voimmeko harjoitella yhdessä?” kysyin Luontoääneltä ja Pöllöviikseltä. ”Siis minä ja Huuhkajatassu?”
”Miksei”, Luontoääni räpäytti silmiään. ”Ajattelinkin viedä sinut piakkoin harjoittelemaan, jos Pöllöviiksi ja Huuhkajatassu haluaisivat tulla mukaan, he voivat tulla.”

15.8.2018

”Miksipä ei”, Huuhkajatassun mestari Pöllöviiksi maukuu.
”Milloin mennään?” Huuhkajatassu kysyy innoissaan.
”Ehkäpä huomenna”, Pöllöviiksi sanoo.
”Huomenna? Miksei tänään?” Huuhkajatassu kysyy hieman pettyneenä.
”Olemme tehneet jo paljon”, Luontoääni vastaa ja Huuhkajatassu lähtee tassuttamaan hieman pettyneenä pois päin. Ryntään ystäväni perään ja kosketan hännälläni hänen lapojaan.
”Äläs nyt vielä murehdi”, mau’uin lohduttavasti. ”Mehän voisimme tehdä nyt jotain kivaa yhdessä! Ihan vain kahdestaan, sinä ja minä.”

”Käyhän se, mennäänkö saalistamaan, tai voisimme ottaa jouksukiplailun!?” Huuhkajatassu ehdottaa.
”Voisimme ottaa juoksukilpailun”, kerron hetken aikaa mietittyäni. ”En nimittäin ole vielä saalistanut kovin kauaa.”

18.8.2018

”Ei haittaa vaikka olisit huono! Haluaisin saalistaa”, Huuhkajatassu sanoi empimättä. Mietin vastausta hetken, toisaalta mieleni teki myös saalistaa. Huuhkajatassu oli oikeassa, ei haittaisi, vaikka olisinkin huono saalistaja – vielä. Tässähän sitä oppisi hyväksi saalistajaksi. Ja Huuhkajatassuhan auttaisi. Auttaisiko? Noh, aivan varmasti auttaisi.
”Juoksukisa tuolle nummelle!” Huuhkajatassu huusi olkansa yli nyökäten kohti kaukaista nummea. Yhtäkkiä valkoharmaa naaras pyrähtää juoksuun kohti nummea. Hän juoksi mielestäni nopeasti. Otan hänet kiinni ja juoksin hänen vierellään.
Ei aikaakaan, kun saavuimme nummelle. Vilkaisin Huuhkajatassuun.
”Mitä me metsästämme?” kysyin.

23.8.2018

”Jäniksiä, peltomyyriä, vesimyyriä tai hiiriä. Pellottaako ettet saa yhtään kiinni?” Huuhkajatassu kysyi kiusoittelevasti samalla kun pukkasi hellästi kylkeäni. Naurahdin hieman, puoliksi itsekseni.
Kuonooni kantautui jäniksen tuoksu, mutta en ollut ihan täysin varma mistä se tuli. Kuitenkin Huuhkajatassu asettautuu äkkiä saalistusasentoon. Seuraan hiljaa ja liikkumatta, kun hän alkaa hiipiä jänistä kohden, jonka minäkin nyt näen. Ketunmitan päässä jäniksestä, Huuhkajatassu hyppää sen päälle. Jänis kuitenkin pääsi karkuun, mutta Huuhkajatassu loikkasi taas ja osui nyt jänikseen. Ystäväni tappoi jäniksen ja tassutti ylpeänä luokseni saalis suustaan roikkuen.
”Hienosti napattu, onnea”, nyökkään. ”Sinulla oli nyt tuuria. Kunpa minäkin osaisin noin.”

Advertisement