Pelkosurman tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Tähtikissa

13.4.2020

Aamuauringon kultaiset säteet heijastuivat harvoista lumialueista leirin nurkassa istuvan Pelkotassun kellanpunaiselle turkille saaden sen hohtamaan liekinvärisenä. Tämän mestari Ruosteturkki ei ollut vielä tullut antamaan nuorelle kissanalulle tehtäviä. Aamupartioon hän ei ollut ainakaan päässyt, Kultamyrsky oli lähettänyt Yöturkin, Saniaispuron ja tumman kollin oppilaan Tillitassun rajoja kiertämään. Naarasoppilaan maistellessa ilmaa hän haistoi mestarinsa tuoreen ominaistuoksun aukiolla, ja tämän avatessa meripihkaisena ja vihreänä kiiltävät silmänsä hän näki ruskeanpunertavan naaraan tassuttavan hiljaa oppilastaan kohti. Pelkotassu nousi hitaasti seisomaan ja maukaisi tervehdyksen mestarilleen.
”Tänään sinun on aika auttaa heikompia. Etsi joku vanhempi oppilas avuksesi ja vaihda Sadesydämen ja Väärämielen makuusijat sekä poista vanhukselta punkit. Etsi minut käsiisi, kun olet valmis!” naaras huikkasi. Pelkotassu huokaisi. No kaipa sitten on pakko, tämä ajatteli ja otti ensiksi suuntansa oppilaiden pesälle, apuja etsimään.

16.1.2022

Sainpas! Puraisin oravan kuoliaaksi. Puristin uhriani tiukasti suussa, kun laskeuduin vanhan männyn juureen. Mestarini Ruosteturkki vilkaisi oravaani pikaisesti.
“Tuolla nyt ruokkii tuskin pentuakaan. Ota saaliisi ja mennään”, hän tokaisi. Tuhahdin. Olin napannut kolme oravaa ja kaksi hiirtä. Ruosteturkki taas oli saanut vain muutaman linnun. Olimme metsästäneet koko päivän, lähdimme jo ennen auringonnousua. Hyvä hänen oli sanoa minua hyödyttömäksi. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä Ruosteturkki raportoisi mielellään pienimmistäkin virheistäni Kostotähdelle, enkä missään nimessä halunnut jäädä muista oppilaista jälkeen. Tassutin leiriin leuka pystyssä. Pystyin hädin tuskin kantamaan kaikki saaliini. Klaanin varapäällikkö Kultamyrsky katsoi minua arvioivasti. Nuori kullanruskea naaras arvosti enemmän taistelua kuin metsästystä, mutta kai hän huomasi, että olen yksi parhaista oppilaista metsästyksen saralla? Laskin saaliini tuoresaaliskasaan ja tassuttelin pesämme edustalle peseytymään. Minut keskeytti punaruskea naaras, joka säntäsi luokseni varomatta.
“Hei! Kuka sinä olet? Minä olen Hehkutassu, uusi oppilas!” nuori kissa sanoi. Aivan, hän oli yksi Villisielun pennuista, joka oli juuri nimitetty oppilaaksi pentuetoverinsa Karhutassun kanssa. “Me voisimme vaikka lähteä joskus yhdessä samaan partioon. Emoni ainakin sanoi, että olen hyvä hyppimään. Se on varmaan hyvä kun pitää hypätä puuhun! Mikä on muuten lempisaaliisi?” naaras hypähteli innoissaan. Tuhahdin nuorukaisen innolle. Kyllä se pian sammuisi, ainakin jos tämän mestarina olisi Ruosteturkki. Veljeni opettamana en ollut niin varma.
“Niin, sehän oli nimesi. Olet yksi Villisielun pennuista? Se naaras ei ehdi pois pentutarhasta”, tokaisin pelotellakseni naaraan pois. Ainakin hänellä oli emo. Olin itse menettänyt omani sodassa. “Ja leirissä hyppelehtiminen on eri asia kuin puissa liikkuminen. Pidän kaneista”, sanoin ja vilkuilin ympärilleni heiluttaen häntääni. Juuri nyt en halunnut jutella innokkaan pienokaisen kanssa, mutta ei kai siitä haittaakaan olisi.

Advertisement