Tammisydämen tarinat

5.8.2018

Söin joenrannassa peltomyyrää. Huomasin Synkkämielen ryntäävän ulos Sumutähden pesästä ja hotkaisin tuoresaaliini loppuun. Loikin Synkkämielen luo ”Menemmekö nyt saalistamaan?” Kysyin. Synkkämieli jatkoi kuitenkin matkaansa tyhjä katse silmissään. ”Synkkämieli!” Huusin, Synkkämieli pysähtyi ja katsoi taakseen ”Sanoitko jotain? En kuullut, ajattelin yhtä toista asiaa”, hän sanoi. ”Niin sitä minä vain, että lähdemmekö metsälle?” kysyin häneltä. Viimein hänen silmiinsä tuli eloa ”Lähdetään kohta. Odotatko, jos käyn tarpeilla?” Synkkämieli kysyi. ”Selvä”, vastasin ja rupesin sukimaan itseäni, odottaminen tuntui ikuisuudelta. Synkkämielen vihdoin tullessa hän huikkasi ”Minulla meni piikki tassuuni! Menen käymään Aurinkoturkin luona, hän saa poistaa sen. Voit mennä yksin saalistamaan, mutta älä viivy kauan!”. Olin hieman pettynyt, mutta pääsisin ainakin metsälle. Mennessäni ulos leiristä haistelin ilmaa, haistoin melko tuoreen jäniksen hajujäljen se oli varmaan juuri mennyt ohi. Seurasin hajujälkeä nummille, kunnes se katosi. Aloin etsimään uutta tuoksua ja pian haistoin peltomyyrän, lähes samaan aikaan huomasin sen. Hiivin lähemmäksi sitä ja loikkasin sen päälle, puraisin peltomyyrää niskasta. Päästin riemuisan naukaisun, maistoin lämpimän veren ja mieleni teki syödä se, mutta se oli kiellettyä soturilaissa ensin klaanille ja sitten vasta itselle. Huokaisin, muistin kuitenkin syöneeni vasta joten nostin saaliini maasta ja kävelin lähemmäksi leiriä. Tuuli pörrötti oranssinpunaista turkkiani. Kävellessäni näin rastaan, laskin peltomyyrän varovasti maahan ja hiivin rastasta kohti. Olin unohtanut tarkistaa tuulen suunnan, hyppäsin sen päälle. Tiesin, että se oli huomannut minut, en ehtinyt tappaa sitä tarpeeksi nopeasti. Rastas kerkesi päästämään varoitushuudon joten tiesin, että minun olisi hyödytöntä jatkaa saalistusta. Otin rastaan ja myyrän ja lähdin kävelemään leiriä kohti.

Kävelin rauhallista tahtia leiriä kohti, näin Kuisketassun odottamassa kauempana ja nopeutin kävelyni juoksuksi. Lähemmäksi tultuani näin hänen valtavat jäniksensä, omat saaliini tuntuivat kovin pieniltä ja mitättömiltä niiden rinnalla. ”Hei Kuisketassu! Sinulla oli selvästi parempi pyyntionni, kuin minulla”, sanoin hilpeästi nyökätessäni kohti jäniksiä. ”Miten sinä sait ne kiinni?” Kysyin hämmästyneellä ja samaan aikaan kunnioittavalla äänellä. Olin nyt pysähtynyt ja tuijotin silmät suurina valtavia jäniksiä.

6.8.2018

Huomasin Kuisketassun hieman vaivautuneen vastauksen, mutta minun oli silti pakko arvostaa hänen vähättelyään.
”Älä suotta vähättele, olet loistava saalistaja. Olin itse napatessani tämän rastaan hiirenaivoinen ja unohdin tarkistaa tuulen suunnan”, sanoin hilpeästi. Heti sen sanottua, tunsin oloni kuumaksi ja tukalaksi.
”No… leiriinhän tässä oltiin menossa, juostaanko?” Kysyin vaivautuneesti. Turkkini alla kihelmöi, se enteili jotain, mutta mitä?

Oloni helpottui hieman lähtiessämme juoksemaan. Maisemat vilahtivat nopeasti ohitsemme, mutta emme olleet kaukana leiristä joten se loppui äkkiä. Välillämme oli kiusallinen hiljaisuus siirtyessämme kävelyyn. Katsoin vaaleanharmaata naarasta tarkemmin. Kuisketassu oli hyvin kaunis. Tajusin, että minulla oli tunteita häntä kohtaan. Annoin ajatuksen levätä mielessäni, minun oli pakko kuitenkin keskittyä muihinkin asioihin. En pääsisi muuten koskaan soturiksi. Jätimme saaliimme tuoresaaliskasaan,
”Syödäänkö yhdessä?” kysyin tajutessani minulla olevan nälkä.

Kuisketassu naurahti ja nyökkäsi helpotuksekseni ja vei toisen valtavista jäniksistä tuoresaaliskasaan.
”Syödäänkö tämä?” naaras kysyi toinen jäniksistä hampaissaan.
”Syödään vain, viedään loput jos ei jakseta kaikkea klaaninvanhimmille” vastasin leikkisästi naurahtaen. Kävelimme joen rantaan, istuuduin joen penkalle.
”Sinä voit ottaa ensimmäisen palan, sinähän sen kiinni sait”, tarjoan nyökätessäni kohti jänistä.

”Sinä voit ottaa ensimmäisen palan, sinähän sen kiinni sait”, tarjoan nyökätessäni kohti jänistä.
”Kiitos, mutta olet varmaan nälkäisempi, Haukkaa sinä ensin”, Kuisketassu vastaa ystävällisesti.
Huomasin naaraan vilkaisevan Sinitassua ja Myrskytassua kohti. En ollut huomannutkaan, että he kaksi viihtyivät yhdessä, mutta siltä se näytti heidän vaihtaessaan kieliä.
”Muriseeko vatsani niin kovaa, että kuulet sen?” kysyn leikkisästi. Kumarruin haukkaamaan palan jäniksestä, se maistui taivaalliselta. Työnsin jäniksen Kuisketassua kohti etukäpälälläni.

”Oletko nähnyt Sinitassun ja Myrskytassun? Hehän ovat, kuin pää ja häntä!” Kuisketassu kysyy hilpeästi ja naurahtaa.
”Olen! Oletko nähnyt Myrskytassun palvovan katseen jos hän puhuu Sinitassusta tai näkee hänet?” Kysyn ja naurahdan ”Mrrau”.
”Toivottavasti Sinitassu kohtelee Myrskytassun sydäntä hellästi”, naurahdan.

”Jos kerran jäät niin suosittelen syömään lisää, parilla suupalalla ei vatsaa täytetä”, sanon suu täynnä jänistä, helpottuneena Kuisketassun jäämisestä.
”Mitä luulet, onkohan meillä vielä jotain harjoituksia tänään?” kysyn mietiskellen.
”Olisi mukavaa jos Synkkämieli pitäisi taisteluharjoitukset. Tosin ei hän varmaan voi, jos Aurinkoturkki käski hänet lepäämään pitää käydä kysymässä”, mietin ääneen.

Hämmennyin Kuisketassun kietaistessa häntänsä häntäni ympärille, mutta olin silti iloinen siitä. Tiesin nyt vaaleanharmaan naaraan katsoessa minuun pitkään sinisillä silmillään, että tunteeni häntä kohtaan eivät olleet yksipuolisia. Tajusin vihreiden silmieni katsoessa häneen, että niistä todennäköisesti kuvastui vahva kiintymys jota tunsin häntä kohtaan.
”Kyllä, kyllä se riittää, jos vain olet tyytyväinen”, kuiskaan. Kiedon häntiämme tiiviimmin yhteen ja kehrään.

”Anteeksi, mutta suku on tärkeämpi, kuin kumppani”, Kuisketassu sanoi hiljaa ja veti häntänsä pois. Olin tietysti pettynyt, mutta ymmärsin häntä. Kuisketassun lähtiessä kävelemään kohti Sinitassua ja Myrskytassua olin kahden vaiheilla seurata häntä vai jäädä? Lopulta ymmärsin, että he todennäköisesti tahtoivat puhua kahdestaan. Muutenkin tuntui, kuin leijuisin seitsemännessä taivaassa. Kuisketassu oli sanonut kumppani! Päätin sitten lähteä kysymään niistä taisteluharjoituksista Synkkämieleltä. Kävelin soturienpesän luo
”Synkkämieli!” Huusin häntä. Synkkämieli tuli ulos pesästä ja näytti arvanneen ajatukseni,
”Aurinkoturkki käski lepuuttaa tassua tämän päivän joten saat vapaapäivän, ellei joku muista oppilaista halua lähteä saalistamaan kanssasi?” Hän sanoi hajamielisesti. Kollin mennessä takaisin pesään jäin istumaan paikoilleni, mielessäni häivähti Kuisketassun kuva, mutta työnsin sen pois. En häiritsisi häntä nyt, voisin toki kysyä sitä jos näen hänet jossain yksin, päätin mielessäni.

Huomasin Kuisketassun lähtevän pois Sinitassun luota ja tulevan minua kohti. Toivo läikähti sisälläni,
”Tahtoisitko lähteä saalistamaan?” Naaras kysyi tullessaan luokseni.
”Mennään vain”, vastaan innokkaasti. Katseeni singahtaa puolisyötyyn jänikseen,
”Meidän täytyy tosin viedä ensin tuo jänis klaaninvanhimmille, Kirkashäntä ilahtuu siitä”, naukaisen.

Kuisketassun juostessa hakemaan jäniksen ja viedessä sen klaaninvanhimmille, en tahtonut saada katsettani irti hänestä. Hän oli niin kaunis ja liikehti niin sulavasti. Kuisketassu tuli kuitenkin nopeasti takaisin. Havahduin mietteistäni,
”Mennäänkö sitten?” kysyin ja lähdin kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.

Kuisketassu seurasi perässäni ulos leiristä. Katseeni osui lähellä oleviin sammaliin. Olin viimeksi pentutarhassa leikkinyt sammalilla sotaa Myrskytassun ja Pilvitassun kanssa, sainkin siitä ajatuksen. Kävelin niiden luo ja pysähdyin selkä Kuisketassuun päin ja otin käpälällisen sammalta, tassuuni. Käännyin nopeasti ympäri ja viskasin sen naarasta kohti
”Mrrau”, naurahdin.

Huomaan vasta heitettyäni sammalpallon, että Myrskytassu oli tulossa leiriin,
”Hei, oletteko menossa jonnekin? Saalistamaan?” Hän kysyi. Nolostun tajutessani, että Myrskytassu oli todennäköisesti todistanut koko äskeisen tapahtuman.
”Saalistamaan me tässä vain…”, vastaan epäröiden.
”Haluatko tulla mukaan?” kysyn häneltä.

”Tottakai!” Myrskytassu naukaisee iloisesti. Hän heittää sammaltukon suoraan minua kohti ja se hajoaa turkkiini.
”Mrrau”, naurahdan ja alan pommittaa kollia sammaleilla.
”Minun pitääkin käydä kysymässä Usvajalalta, mikseihän antanut nimeksesi sammalpentu”, sanon hilpeästi huomatessani Myrskytassun turkin olevan täynnä sammalta ja jatkan sotaa.

Katsoin hetken Myrskytassun ja Sinitassun perään, kunnes tajusin Kuisketassun heittäneen sammalpallon turkkiini. Olin yltä päältä sammalissa muutenkin, viskasi vielä yhden käpälällisen sammalta häntä päin. Huomasin hänen korvassaan olevan sammalhipun, astuin muutaman askeleen häntä kohti, kunnes olin aivan lähellä naarasta.
”Sinulla on tuossa sammalta”, kuiskaan ja häntäni sipaisee sen pois. Olin niin lähellä häntä, että pystyin näkemään täydellisesti hänen turkkinsa ja sinisten silmien sävyn.

7.8.2018

”Lähdetään vain, saalistamaanhan tänne on tultu. Tosin sinä näytät saalistaneen muutaman sammaltukonkin”, kuiskaan kiusoittelevasti. Katsoin vaaleanharmaan naaraan silmiin pitkän tovin. Toivoin, että meillä olisi tulevaisuus edessä ja lisää tämänkaltaisia hetkiä. Kiedoin häntiämme yhteen tiukemmin, kunnes vedin omani hitaasti pois. Annoin sen kuitenkin jäädä Kuisketassun lavalle.

10.8.2018

Juoksin nummilla, tuulen pörröttäessä turkkiani. Kannoin hampaissani jänistä ja pientä peltomyyrää. Olin yrittänyt saada toisenkin, mutta se oli jäänyt yritykseksi, koska se oli kerennyt piiloutumaan pesäkoloonsa. Se oli ollut niin lähellä! Olin hieman pettynyt itseeni, mutta olin silti tyytyväinen saaliiseeni. Kuisketassu juoksi vierelläni, hän oli metsästänyt loistavasti. Huomasin, että taivas oli alkanut hämärtyä.
”Meidän pitäisi palata leiriin, alkaa hämärtämään”, totean. Käännän tassuni leiriä kohti, juostessani mietin Kuisketassua. Olimme viimeaikoina viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vaaleanharmaa naaras oli lumoava, siinä oli sitä jotain. Rakastin häntä, mutta en niin kuin Pilvitassua ja Myrskytassua. Heitä rakastin, koska he olivat pentuetovereitani. Kuisketassua taas… no se oli erilaista. Ajatukseni keskeytyivät sillä näin Myrskytassun ja Sinitassun kauempana edessä. Lähemmäksi tultuani, huomasin Myrskytassun lapojen asennosta ja hänen ympärilleen kiertyneestä Sinitassun hännästä, että jokin oli vialla.
”Mitä täällä on tapahtunut?” kysyn kummastuneesti. Pysähdyttyäni näin Myrskytassun lasittuneen ilmeen.

Odotan hetken jännittyneenä vastausta, kunnes Myrskytassu sanoo murtuneella äänellä,
”Miten tämän nyt sanoisi nätisti? No sanotaanko suoraan? Pilvitassu tippui kalliolta viiden ketunmitan korkeudesta, eikä Aurinkoturkki välttämättä pysty parantamaan häntä”. Tunsin kaiken aikaisemmin kokemani ilon valuvan minusta pois, kuin vesi hiekkaan. Olin järkyttynyt, silmissäni ja päässäni löi tyhjää olin. Lapani lysähtivät kasaan, tunsin sydämessäni kipua, viiltävää kipua. Pilvitassu voi kuolla! Sisimpäni huusi minulle ja pakotti tassuni liikkeelle. Käännyin ja juoksin pois, tunsin turkissani tuulen ja yritin karkottaa tuskan jota koin. Se ei helpottanut tiesin, että se helpottaisi vasta, kun näkisin Pilvitassun. Juoksin takaisin leiriin nopeammin, kuin koskaan aikaisemmin. Leiriin saavuttuani hidastin ja kävelin puolijuoksua parantajanpesälle. Huomasin Usvajalan olevan jo siellä. Näin pieneltä näyttävän valkean mytyn lepäävän sammalilla. Mieleni järkyttyi joten peruutin pois pesässä en kestäisi nähdä häntä tuollaisena. Pilvitassu oli aina ollut niin iloinen ja nyt… tuntui pahalta nähdä hänet niin heikkona. Istuuduin parantajan pesän eteen, silmäni tuijottivat tyhjyyteen en nähnyt enkä kuullut mitään mitä leirissä tapahtui.

11.8.2018

Kuulen Kuisketassun saapuvan parantajanpesään. Kuulen hänen kysyvän jotain, mutta en ole varma mitä. Pidän kuononi Pilvitassun turkissa, sen tuoksu on suloinen ja lohduttava. Sain tuoksusta toivoa, se tuntui kuiskailevan minulle, ”Kyllä minä selviän tästä”. Mielessäni pyöri muistoja pentutarhan ajoista, kun leikimme yhdessä. Tunsin pienen hetken vihaa pentuja kohtaan, kun he olivat leikkineet Pilvitassun kanssa ja hän oli tippunut. Usvajalka oli kertonut siitä, vihani kuitenkin sammui. Sillä tiesin, että Pilvitassu olisi nuhdellut minua moisesta ajatuksesta. Tiesin Kuisketassun olevan vieressäni ja painauduin häntä vasten. Huomasin Hopeapennunkin olevan hiljaa hänkin ilmeisesti ymmärsi tilanteen vakavuuden sillä yleensä pentu puhui koko ajan. Nostin kuonoani hieman Pilvitassun turkista ja näin Hopeapennun tuijottavan pesän toiselta laidalta silmät pyöreinä Pilvitassua. Painoin kuononi takaisin Pilvitassun turkkiin ja painauduin lujasti Kuisketassua vasten.

Kuullessani Aurinkoturkin sanat tunsin sydämeni painuvan kasaan. Mumisin jotain epämääräistä, en ajatellut enkä tuntenut liikkuneeni, mutta olin silti pesän ulkopuolella Kuisketassun kanssa. Mieleni kävi läpi kuulemaani. Selkäranka poikki ainakin neljästä kohtaa… Sehän tarkoitti, että pahimmassa tapauksessa Pilvitassu ei välttämättä pystyisi koskaan kävelemään tai liikuttamaan mitään raajoistaan, jos edes eläisi. Mieleni oli sokissa, en aistinut mitään, olin jähmettynyt, en liikkunut, en edes räpäyttänyt silmiäni. Sydäntäni viilsi tuska, niin kova etten pystyisi sitä sanoin kuvailemaan. Pilvitassun kannalta hänelle tulisi helpompi elämä, jos hän kuolisi ja siirtyisi Tähtiklaaniin. Omalta itsekkäältä kannaltani halusin pitää hänet täällä vaikka hänellä olisi tuskia. Toisaalta tiesin rakastavani häntä niin paljon, että päästäisin hänet Tähtiklaaniin, jos hänen tuskansa loppuisivat. Olin edelleen järkyttynyt ja sokissa tuijotin vain eteeni.

12.8.2018

Katselin leiriä ja hengitin Kuisketassun ihanaa tuoksua. Yhtäkkiä näkökenttääni ilmestyi hopeanharmaa turkki. Katsoin häntä tarkemmin ja huomasin hänen olevan Hopeapentu. Hopeapentu oli suloinen ja minun oli käynyt häntä sääliksi, kun hän oli meinannut kuolla.
”Tammitassu, kun Pilvitassusta tulee rampa, jos hän siis selviää. Autatko sinä häntä koko ajan? Tuleeko hänestä taakka klaanille? Eihän hän edes pystyisi leikkimään pentujen kanssa?” kuullessani hänen hämmästyneet sanat säälini haihtui oitis. Hämmästelin sanoja kovasti ja olin järkyttynyt ja raivoissani hänelle, koska hän edes uskalsi väittää tuollaista.
”Mistä sinä olet tuollaista päähäsi saanut? Olet vain typerä pentu etkä ymmärrä näistä asioista joten tee palvelus ja pidä kuonosi kiinni!” sähähdän vihaisena. Nähdessäni hänen pelokkaat ja järkyttyneet silmät ja vihastun itselleni. Miten minä saatoin sättiä häntä noista sanoista, kun samat kysymykset olivat pyörineet omassakin mielessäni ja varmasti muidenkin. Hopeapentu oli vain ainut joka uskalsi sanoa ne ääneen.
”A-anteeksi, minun ei olisi pitänyt sanoa niin ja voihan hän kertoa meille tarinoita”, Hopeapentu sanoo pelokkaasti.
”Älä suotta anteeksi pyydä, minun pitäisi, kun sillä tavoin kiivastuin. Samat kysymykset ovat pyörineet minunkin mielessäni. Kyllä minä häntä auttaisin vaikka ajattelemme, että se on meille muille raskasta, se tulisi olemaan hänelle kaikista raskainta. Mieti, jos tietäisit ettet voisi palvella klaania mitenkään, mutta heidän pitäisi auttaa koko ajan sinua?” sanoin raskaasti huokaisten, silitin hännälläni hänen kylkeään

Näen Myrskytassun saapuvan leiriin ja juoksevan meitä kohti.
”Selviääkö hän? Miten hän voi? Tietääkö Usvajalka?! Hän huudahtaa tukahtuneesti. Ilmeisesti hän näki kaiken tarvittavan kasvoistamme.
”Aurinkoturkki sanoi, että hänen selkärankansa on murtunut ainakin neljästä eri kohdasta pahasti. Hänen takajalkansa ovat luultavasti poikki. On kuulemma ihme, että hän ei ole kuollut”, vastaan hiljaa murtuneella äänellä. Mietin hänen tilannettaan ja sitten sisälläni kiehahtaa.
”Ja missä sinä olit?! Olen ollut itse täällä melkein koko ajan, toisinkuin sinä! Pilvitassu on kuolemaisillaan ja sinä et ole paikalla, kun hän meitä eniten tarvitsisi! Usvajalka kyllä tietää ja on ollut koko ajan hänen luonaan!” olin niin vihainen hänelle. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että en ollut hänelle oikeasti vihainen. Purin häneen vain suruani.
”Anteeksi”, sanoin hiljaa ja käännyin nopeasti ja menin sisään pesään. Katsoin Pilvitassun kehoa ja epäluonnolliseen asentoon vääntyneitä takajalkoja. Painoin kuononi hänen turkkiinsa ja surin.

13.8.2018

Pidin kuononi Pilvitassun pehmeässä turkissa ja hengitin hänen tuoksuaan. En ollut nukkunut pitkään aikaan ja silmäni tuntuivat raskailta, suljin ne toivoen nukahtavani.
”Auuu!” Pilvitassu huutaa ja avaa silmänsä. Avasin omani ja seurasin hänen katsettaan sen kiertäessä pesässä. Olin helpottunut ja samaan aikaan pelkäsin mitä tapahtuisi.
”Mikä, mikä minua vaivaa?” hän kysyy hädissään.
”Sinä leikit Kirsikkapennun ja Kuusipennun kanssa ja tipuit viiden ketunmitan korkeudesta kielekkeeltä”, vastasin tukahtuneesti. Olin niin helpottunut hänen heräämisestään. Nuolaisin häntä korvien välistä ja jätin hänet keskustelemaan Aurinkoturkin ja Usvajalan kanssa. Kävelin hitaasti oppilaiden pesään ja kävin makuulle, laitoin hännän kuononi päälle. Vaivuin hiljalleen syvään uneen, unessani juoksin Pilvitassun kanssa nummilla. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että se ei tapahtuisi enää koskaan.

14.8.2018

Heräsin oppilaiden pesässä tajusin, että oli varmasti jo aurinkohuippu. Olin nukkunut vaikka kuinka kauan. Tunsin itseni hyvin levänneeksi ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Sillä hetkellä muistin, että Pilvitassu oli edelleen parantajan pesässä ja… rampa. Tiesin, että en pystyisi vielä katsomaan häntä silmiin. Synkkämieli pitäisi varmasti taisteluharjoitukset, pitäisi varmaan lähteä etsimään häntä, huokaisin. Kömmin ulos pesästä ja silmäilin aukiota. Huomasin heti ulkona, että minun ei tarvitsisi etsiä kaukaa. Huomasin Synkkämielen istuskelevan aukion toisella puolella mietiskelevän näköisenä. Kävelin hänen luokseen,
”Onko meillä tänään ne taisteluharjoitukset?” kysyin häneltä. Synkkämieli ei kääntänyt heti katsettaan minuun,
”Kuinka sisaresi voi?” hän kysyi ja katsoi minua. Sydämeeni jysähti kivi, hän ilmeisesti näki ilmeestäni, että en halunnut puhua asiasta.
”Kyllä, kyllä meillä on harjoitukset, jos siis olet varma?”
”Olen minä”, vastaan nopeasti.
”No, jos olet varma… lähdetäänpä sitten”, hän vastaa epäröiden. Lähdin seuraamaan Synkkämieltä ulos leiristä, saavuimme aukiolle.
”No niin, näetkö tuon pensaan tuolla?” hän kysyy osoittaen hännällään, hänen takanaan olevaa pensasta. Nyökkään hänelle,
”Hyvä, sinun tehtäväsi on yrittää päästä minun ohitseni pensaalle. Ymmärsitkö?” Synkkämieli kysyy.
”Täysin selvä!” vastaan innokkaasti. Käpäliäni kihelmöi jännityksestä. Hän nyökkäsi antaessaan luvan hyökätä. Olin saanut mietittyä suunnitelman. Katsoin hänen toista etutassua. Juoksin häntä kohti, minun piti tuupata hänen etutassuaan, mutta tunsin vain ilmaa. Yhtäkkiä voimakas käpälä veti tassut altani ja kaaduin maahan. Katsoin hämmästyneesti mestariani, suunnitelman piti olla varma.
”Hämmästyitkö?” hän kysyi hymyillen.
”Näin katseestasi mihin tähtäät. Sinun ei pitäisi paljastaa viholliselle suunnitelmiasi Tammitassu”, hän sanoi.
”Haluatko yrittää uudestaan?” hän kysyi minulta. Nyökkäsin, tällä kertaa onnistuisin. Minun katseeni siis paljasti itseni, voisin käyttää sitä hyödyksi. Jos katsoisin Synkkämielen ykäpuolelle hän luulisi minun loikkaavan hänen ylitseen ja voisinkin livahtaa hänen alitseen ja töytäistä hänet kumoon. Ajattelin nopeasti, keskitin katseeni hänen yläpuolelleen ja hyökkäsin. Juoksin häntä kohti ja huomasin arvanneeni oikein. Hän hyppäsi ylöspäin torjumaan iskuni, mutta kierähdin hänen alleen ja potkaisin hänen paljasta vatsaansa. Kierähdin äkkiä pois ja juoksin pensaalle. Katsoin taakseni ja huomasin Synkkämielen kömpivän pystyyn.
”Potkusi oli kova ja suunnitelmasi hyvä. Sinun pitää silti vielä harjoitella. Luulen kuitenkin, että pääset soturiksi pian. Olen vaikuttunut taidoistasi. Sinun pitää kuitenkin muistaa myös taistelussa, ettet saa olla ennalta arvattava. Se on tärkeää”, hän painottaa.
”Kyllä mestari”, vastaan. Synkkämielen kehut lämmittivät mieltäni.
”Tulehan, palataan leiriin, olet varmasti nälkäinen”, hän sanoi ja lähti kävelemää leiriä kohti. Menin hänen perässään, Synkkämieli oli oikeassa kummastakin ensinnäkin olin ennalta arvattava toisekseen minulla oli nälkä. Kävelimme ja päästyämme leiriin katsoin häntä Synkkämieli nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi,
”Mene nyt syömään, voit sen jälkeen vaihtaa klaaninvanhimpien makuualuset ja etsiä punkit heidän turkeistaan”. Nyökkäsin kuuliaisesti, mutta irvistin hänen käännyttyään. Menin tuoresaaliskasalle ja otin pienikokoisen jäniksen. Kävelin joen rantaan syömään. Huomasin etten ollut ajatellut kertaakaan Pilvitassua. Pudistelin päätäni tekisin ensin työt ja menisin sitten katsomaan häntä.

19.8.2018

Söin jäniksen nopeasti ja lähdin kävelemään hitaasti kohti klaaninvanhimpienpesää. Saavuttuani sen luo huokaisin syvään ja astuin sisään,
”Hei! Tulin vaihtamaan teidän makuualuset ja tutkimaan turkkinne punkeista”, huikkaan.
”Jo oli aikakin, oppilaat ovat nykyään laiskoja. Toista se oli meidän nuoruudessamme”, Ratamojalka sanoi äkäisesti. Katsoin hänen vihreitä silmiään joista toinen oli tosin sokea.
”Niin varmasti”, mutisen.
”Mitä sinä sanoit? Nuorten pitäisi puhua kovempaa”, Ratamojalka sanoi.
”Niin, että voisitte mennä vaikka loikoilemaan aurinkoon siksi aikaa, kun laitan nämä”, sanoin nopeasti.
”Ensimmäinen hyvä ehdotuksesi”, Ratamojalka sanoi äkeästi ja lähti ulos. Kirkashäntä vilkaisi minuun anteeksipyytävästi ja seurasi pesätoveriaan. Rullasin vanhat makuualuset kerälle ja kannoin ne ulos. Lähdin kävelemään leiristä hakemaan uusia sammalia, siinä meni hyvä tovi, mutta sain ne silti kerättyä. Jouduin tekemään kaksi hakukertaa, sillä päätin tehdä niistä mahdollisimman pehmeät. Tein ne niin hyvin, että olin ihan kateellinen ajatellessani omaa huomattavasti ohuempaa sammalpetiäni. Nyt Ratamojalkakaan ei voisi valittaa. Katselin tyytyväisenä lopputulosta ja reunustin vielä makuualuset saniaisilla.
”Noniin valmista!” huikkasin kävellessäni ulos auringonvaloon.
”Vihdoinkin”, Ratamojalka mutisi.
”Menen hakemaan hiirensapen”, huikkasin ja lähdin loikkimaan parantajanpesälle. Suuaukolla pysähdyin muistaessani myös Pilvitassun olevan siellä… Päätin kuitenkin, että menisin nyt sisään en voisi lykätä sitä loputtomiin.
”Hei! Tulin hakemaan hiirensappea”, sanoin teeskennellyn iloisesti.
”Hei Tammitassu, haen sen hiirensapen sinulle, kun olen tehnyt tämän hauteen”, Aurinkoturkki sanoi. Katsoin naarasta hetken, kun hän laittoi haudetta ja katosi sitten hakemaan hiirensappea. Käännyin Pilvitassuun päin vasta, kun olin varma etten nähnyt oranssia turkkia.
”Hei Pilvitassu. Kuinka voit?” kysyin häneltä ja katsoin häneen kysyvästi.

”Mitä sinä siitä sitä paitsi välität? Sinua ei varmaan oikeasti edes kiinnosta! Painu vain tiehesi minä pärjään ilman sinua ja valheitasi! Sinä et välitä minusta, ajattelet vain Kuisketassua ja Myrskytassua!” Pilvitassu huutaa. Järkytyn hänen sanoistaan ja sisälläni kiehahtaa. Se kuitenkin sammuu nopeasti, sillä ymmärrän kuinka vaikeaa hänellä täytyy olla.
”A-anteeksi, en tarkoittanut…”, hän aloittaa, mutta hädin tuskin kuulin sitä.
”Miten sinä voit sanoa noin, tietysti minä sinusta välitän! Enhän edes olisi täällä, jos en välittäisi!” huudahdan.
”Olen veljesi tietysti välitän sinusta!” huudan. Aurinkoturkki tulee sillä hetkellä hiirensapen kanssa takaisin.
”Tulen myöhemmin uudestaan”, mutisen ja otan hiirensapen. Ryntään ulos pesästä. Huomaan Kirkashännän makaavan auringossa.
”Tulin nyt takaisin, voin poistaa sinusta ensin punkit”, sanon ja käyn työhön. Tutkin turkin tarkasti melkein karva karvalta.
”Tuosta tahdista päätellen voisi luulla, että välttelet jotakuta”, Kirkashäntä huomauttaa.
”Niinkin voisi sanoa”, totean innottomasti. Katson valkoisen naaraan sinisiin silmiin ja kerron keskustelusta parantajanpesässä.
”Sinun täytyy yrittää ymmärtää Pilvitassua. Hänellä on nyt vaikeaa”, naaras sanoo kuunneltuaan Tammistassua.
”Minä yritän, mutta se ei tunnu riittävän”, sanon tuskastuneesti
”Ehkä yrität väärällä tavalla, sinun pitäisi ehkä antaa hänen kertoa mitä ajattelee ja sitten puhua. Sinun ei pitäisi luulla, että tiedät mitä hän tuntee ja ajattelee”, Kirkashäntä sanoo mietiskellen.
”Valmista”, sanon kiskoessani yhden punkin pois.
”Ja… kiitos luulen nyt tietäväni mitä teen”, lisään epäröiden. Kävin Ratamojalan turkin nopeasti läpi ja lähdin takaisin parantajanpesälle pestyäni tassuni joessa.
”Minulla on nyt loppupäivä aikaa olla kanssasi”, sanoin tullessani sisään.
”Onko sinulla nälkä tai haluatko jotain muuta?” kyselen hieman hermostuneena ja katson Pilvitassun silmiin.

28.8.2018

Istuin suurpuun edessä häkeltyneenä, mutta ylpeänä ja varmana. Suojelisin klaaniani, kunnes kuolisin sen puolesta. Klaanitoverit tulivat onnittelemaan minua. Halusin nähdä kuitenkin vain yhden kissan, Kuisketassun. Pilvitassun onnettomuuden satuttua olin ajatellut vain siskoani. Nyt vasta tajusin, että olimme viimeksi olleet kahdestaan, kun olimme saalistamassa. Etsin Kuisketassua katseellani ja huomasin hänen vaaleanharmaan turkin välähdyksen, näin hänen juoksevan pois leiristä. Työnnyin pois onnittelijoiden keskeltä ja juoksin hänen peräänsä. Juoksin ja olin jo reilusti leirin ulkopuolella, mutta hän ei pysähtynyt.
”Kuisketassu! Pysähdy nyt! Mikä sinulla on?” huusin. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni ja odottamaan hänen vastaustaan.

29.8.2018

Juoksin muiden tehtävään määrättyjen klaanitovereideni rinnalla kohti Metsäklaanin rajaa. Mieleni täytti odotus, tämä olisi ensimmäinen taisteluni ja tilaisuus todistaa, että minut oli syystä nimitetty soturiksi. Olin vahva ja voimakas. Olin myös itsevarma, mutta muistin Synkkämielen joskus sanoneen, että ”liika itsevarmuus on vaaraksi”. Tiesin sen olevan totta, mutta en silti halunnut pelätäkään. Taistelupartio saapui rajalle, Laikkujalka loikkasi esiin Vaahterahännän ja Viiltokuun kanssa Metsäklaanin partion tullessa paikalle. Muut Laaksoklaanin partiosta jäivät vielä piiloon odottamaan hyökkäyskäskyä. Huomasin Metsäklaanin ylittäneen jo röyhkeästi rajan, he eivät ilmeisesti tunteneet sitä kohtaan minkäänlaista kunnioitusta. Tunnistin vain joitakin Metsäklaanin kissoja Vihmavarjon, Susihampaan, Synkkäsielun ja Kastemielen, ei ollut jostain tietystä syystä tehnyt mieli tutustua heihin.
”Voinko auttaa?” Laikkujalka ärisee kysyy pilkallisesti.
”En usko”, Synkkäsielu kehrää häijysti.
”Valmistautukaa!” Synkkäsielu ärisi sotureilleen jotka kohensivat asentoaan automaattisesti, mutta niin tekivät myös hänen klaanitoverinsa. Hän huomasi muiden jännittyneet lihakset heidän siirtyessä seisomaan tukevammin tassuillaan. Tiesin vain kolmen kissan näyttävän erikoiselta kokonaista taistelupartiota vastaan, he olisivat tyhmiä, jos eivät arvaisi hämäystä.
”Nyt!” Laikkujalka ulvahtaa ja Laaksoklaanin soturit vyöryvät piiloistaan Metsäklaanin sotureiden kimppuun. Klaanitoverien vyöryessä taistelemaan oli mahdotonta huomata ketään turkkien sekamelskasta. Huomasin joukkion laidalla Sinitassun harmaan turkin ja syöksyin häntä kohti Vihmavarjo oli painanut hänet maata vasten ja iskenyt kyntensä hänen rintaan. Sinitassu rimpuili ja pääsi irti Vihmavarjon hellittäessä. Hän meni lähellä olevan kiven taakse ja käpäläni syttyivät. Mieleni teki maksaa hänelle samalla mitalla takaisin Sinitassun satuttamisesta. Syöksyin lähelle kiveä ja kurkustani kumpusi matalaa murinaa. Tiesin, että voisin voittaa hänet olin suurempi, kuin Sinitassu ja parantaja ei voinut olla saanut kovin paljon koulutusta taistelussa. Hän nosti katseensa minuun kuullessaan murinani.
”Käy kiinni, jos uskallat, ketunläjä!” Vihmavarjo ärisi. Loikkasin hänen kimppuunsa käpälät kiukusta kihisten. Raapaisin hänen kylkeään ja kamppasin hänet tunsin hänen käpäliensä raapivan kylkeäni, mutta kamppasin hänet ja painoin hänet maahan. Raavin hänen vatsaansa käpälilläni ja päästin hänet sitten menemään huohottaen. Tähyilin seuraavaa vastusta ja hyökkäsin Susihampaan kimppuun.

Tunsin taistellessani Susihampaan kanssa hänen olevan vahvempi ja parempi.
”Tammisydän!” kuulin huudon. Olin varma, että tuon äänen tuntisin mistä ja milloin tahansa, Kuisketassu. Sydämeni tuntui pysähtyvän kääntäessäni katseeni äänen suuntaan, ehkä se pysähtyikin? Silmäni osuivat Kuisketassun, joka makasi maassa jonkun Metsäklaanin soturin painon alla. Sain siitä uutta voimaa ja potkaisiin niin kovaa Susihampaan suojattomaan vatsaan hänen ollessa päälläni, että kuulin soturin ulvaisevan. Ylimääräisen painon kadottua päältäni ryntäsin juoksuun ja juoksin Kuisketassun luokse. Tuuppasin yllätetyn soturin pois ja kumarruin vaaleanharmaan oppilaan puoleen.
”Kuisketassu”, kuiskasin ääneni värähti. Hän selviäisi tästä kyllä vakuuttelin itselleni hätääntyneenä. Metsäklaanin soturi oli ilmeisesti toipunut hämmästyksestä sillä jokin jysähti selkääni.
”Sinä saat maksaa tästä!” sähähdin ja käännyin häntä kohti silmät leimuten. En tunnistanut tätä soturia ja loikkasin nyt hänen kimppuunsa hampaat irveessä. Kolli raapi ja sihisi, seisoin takajaloillani ja mäiskin häntä etutassuillani. Tiesin vain kuluttavani energiani, en voittaisi häntä näin. Muistin Synkkämielen opetukset, olin helposti luettava vastus. Voisin hämätä häntä samoin, kuin entistä mestariani silloin. Siirsin katseeni ylös ja tiesin soturin huomanneen sen, hän loikkasi ylös estämään iskuani ja kierähdin hänen alleen. Potkaisin takajaloillani hänen vatsaansa, mutta se ei ollut siinä enää. Tunsin lavassani viiltävää kipua.
”Mikä pentu sinäkin olet?” soturi ärisi, mutta jätti sitten meidät rauhaan. Hän oli varmaan huomannut tähdellisemmänkin kohteen. Tuhahdin, mutta sitten mieleeni palasi huoli Kuisketassusta. Palasin hänen luokseen nopeasti,
”Kuisketassu, kuuletko minua?” sanoin tukahtuneesti. Katsoin vaaleanharmaata naarasta ja toivoin hänen avaavan silmänsä. Sisimpäni täytti huoli hänestä, jos Kuisketassu ei selviäisi… en halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta.

2.9.2018

Siirryn sivummalle taistelusta tasaamaan hengitystäni. Piiloudun kiven taakse huohottaen raskaasti. Katson sieltä taistelevia kissoja, klaanitovereitani, Metsäklaanilaisia ja Vesiklaanilaisia. Vihreällä nummella oli siellä täällä verisiä läiskiä. Etsin katseellani seuraavaa kohdetta. Katseeni tarkentuu Vihmavarjoon joka taistelee kahden Vesiklaanin oppilaan kanssa. Valmistaudun hyppäämään auttamaan, huomaan kuitenkin silmäkulmastani Sinitassun siniharmaan turkin. Näen hänen tarttuvan kiinni Kuisketassun pahaenteisesti liikkumattomasta ruumiista. Näen Sinitassun raahaavan siskonsa ruumiin kaninkoloon ja lähtevän juoksemaan leiriä kohti. Lähden juoksemaan kiveltä kaninkoloa kohti taistelun riehuessa ympärilläni. Tiedän, että minun pitäisi auttaa muutenkin alakynnessä olevaa klaaniani. Jatkan kuitenkin juoksemista ja saavun kololle, vedän Kuisketassun ylös sieltä, hänen vaaleanharmaa turkkinsa oli likainen ja sotkuinen.
”Kuisketassu? Kuuletko minua?” kysyn huolissani. Hänen silmänsäkään eivät värähtäneet. Huoli naaraasta täyttää sisimpäni, vedin hänen velton ruumiinsa selkääni. Jaksaisin kyllä kantaa hänet vakuuttelin itselleni. Lähdin kävelemään leiriä kohti niin nopeasti, kuin selässäni olevalta painolta pystyin. Hänet täytyisi saada Aurinkoturkin hoitoon. En kestäisi, jos menettäisin Kuisketassun. Saavuin leirin suuaukolle, sieltä ryntäsi sotureita ulos, kukaan heistä ei huomannut minua hieman syrjemmässä. He varmaankin olivat menossa auttamaan taistelussa. Tunnen silloin omatunnon piston, koska olin jättänyt heidät sinne ja tullut itse takaisin leiriin. Toisaalta muistutin itseäni, Kuisketassu pitää saada hoitoon. Menen leiriin ja huomaan Sinitassun makaavan sen keskellä, erotan kuitenkin helposti hänen kohoilevan rintansa. Kävelen parantajanpesälle ja lasken Kuisketassun maahan Aurinkoturkin tullessa ulos. Huomaan vasta nyt kuinka väsynyt olin hänen kantamisestaan.
”Kuisketassu…”, kerkeän sanomaan ennen, kuin lyyhistyn.

4.9.2018

Heräsin pesässä ja muistin siinä samassa mitä oli tapahtunut. Olin lähtenyt taistelusta ja kantanut Kuisketassun leiriin uuvuttaen siinä itseni. Olikohan Kuisketassu tullut jo tajuihinsa mietin. Halusin tietää sen joten nousin sammalilta a suin turkkini. Kävelin ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, siristelin hetken silmiäni ja näin Vauhtitassun tulevan parantajanpesältä pettynyt ilme kasvoillaan. Arvelin ettei Kuisketassu siis ollut herännyt ja voisin aivan yhtä hyvin syödä nyt. Menin hakemaan pienin peltomyyrän tuoresaaliskasasta, joka oli säälittävän pieni kaikkien oltua taistelemassa. Istuuduin joen penkalle ja katselin kieppuvaa vettä. Tuijotin sitä sillä minulla ei ollut enää nälkä sillä ajattelin vain Kuisketassua. Ajattelin hänen mitäänsanomatonta käytöstä ennen taistelua ja nyt hän makasi tuolla tajuttomana. Mielessäni pyöri yhteisiä muistojamme niistä näkyi välähdyksiä päässäni. Tajusin etten voinut syödä nyt, olin liian huolissani hänestä. Minun täytyisi mennä katsomaan häntä, noukin myyrän maasta ja lähdin kohti pesää. Heti sisään astuttuani tiesin, että hän oli yhä tajuton. Istuin hänen kehonsa viereen ja painoin nenäni hänen vaaleanharmaaseen turkkinsa tumman juovan kohdalle. Olin samassa asennossa kauan ja hätkähdin, kun hänen kehonsa liikahti. Nostin kuononi ja katsoin häntä.
”Kuisketassu?” kysyin varovaisesti. Kuisketassu avasi vaaleansiniset silmänsä.

Pidän katseeni tiukasti kiinni Kuisketassussa ja en voi olla tuntematta helpotusta hänen heräämisestään. Kuisketassu avaa suunsa ja saa sanottua vain kaksi sanaa,
”Tammisydän… anteeksi”, mutta se riittää minulle ainakin aluksi. Jäykistyin, kun Kuisketassu taas sulki silmänsä ja vajosi tiedottomuuteen. Päätin, että pysyisin siinä niin kauan, kunnes hän heräisi uudestaan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, Kuisketassu heräsi pian uudestaan.
”Anteeksi käyttäytymiseni aikaisemmin. Se oli typerää. Tarvitsin vain hetken aikaa ajatella. Toivottavasti ymmärsit. Tunnen, että tarvitsen ymmärrystäni… pysyäkseni hengissä”, hän lopetti jäykästi.
”Kyllä minä ymmärrän ja ei sinun tarvitse pyytää minulta mitään anteeksi. Muutenkin sinun ei pitäisi ajatella noin tietysti sinä pysyt hengissä”, sanoin heti. Tiesin, että kyllä asia minua vaivasi, mutta siitä ehdittäisiin puhumaan myöhemminkin. Siinä samassa Sinitassu ja Myrskytassu tulivat pesään, jännitys kasvoi hieman ja olin varma, että he tiesivät keskeyttäneensä jotain tärkeää.
”Millainen olo?” Sinitassu töksäytti.
”Kuisketassu on varmasti aika väsynyt”, vastasin nopeasti hänen puolestaan. Katsoin Sinitassun vihreisiin silmiin, jotta tämä ymmärtäisi, että halusin jutella hetken kahden Kuisketassun kanssa. Tiedän, että se oli itsekästä ja olihan Sinitassu Kuisketassun sisar, mutta…

Seurasin lähinnä katseellani mitä naaraat puhuivat,
”Lähtekää”, Kuisketassu sanoi. Silmissäni leimahti ja lähdin ulos en halunnut nyt puhua kenenkään kanssa! En Myrskytassun en Pilvitassun en kenenkään kanssa! Minua raivostutti suunnattomasti tällä hetkellä kaikkien käytös. Olisin halunnut sillä hetkellä tappaa jonkun. Minun olisi kuitenkin hillittävä itseni muistutin mieltäni. Istuin joen rantaan ja suljin silmät, kuuntelin joen kohinaa, veden liplatusta ja vähitellen rauhoituin. Ei se ollut Kuisketassun vika, että hän oli saanut taistelussa niin pahan vastuksen. Meidän piti vain antaa hänen rauhoittua ja ajatella asioita. Haluaisin kuitenkin korjata meidän välimme ne olivat minulle liian tärkeät rikottaviksi. Nousin rannasta ja lähdin takaisin kohti parantajanpesää.
Epäröin suuaukolla, mutta menin sitten sisään. Katsoin Kuisketassun vaaleansinisiin silmiin varuillani odottaen jotain merkkiä, voisinko jäädä? Vai pitäisikö minun lähteä? Toivoin enemmän ensimmäistä.

16.9.2018

Löydän katseellani lihavan hiiren pinkomassa puunjuurakkoa kohti. Lähden juoksemaan sen perään, olen vain ketunmitan päässä siitä. Uneeni tunkeutuu kuitenkin ääni,
”Herää, meidän pitää lähteä metsästämään”. Havahdun hereille ja katson suoraan Kuiskevirran sinisiin silmiin, en pysty irrottamaan katsettani niistä. Katsoin vain silmiä, niiden jokaista pientäkin yksityiskohtaa. Räpsäytän silmiäni ja palaan todellisuuteen.
”Niin sinne metsästämän piti lähteä”, sanon ja nousen sammalilta sukimaan turkkini pikaisesti.
”Mennäänkö?” se ei oikeastaan ollut kysymys, sillä lähdin pesästä kävelemään nopeasti leirin suuaukkoa kohti.

Tiesin takaani kuuluvista tassujen äänistä, että Kuiskevirta seurasi minua. En oikein tiennyt mitä sanoisin, mutta hiljaisuus tuntui silti kiusalliselta.
”Pitäisikö meidän metsästää jossain tietyssä paikassa?” kysyn ja käännyn katsomaan vaaleanharmaata naarasta.

”Vesiklaanin rajalla?” Kuiskevirta ehdotti.
”Selvä”, sanoin ja nyökkäsin. Ilmapiiri välillämme tuntui mielestäni hieman kireältä ja jännittyneeltä, mutta en ollut varma.
”Mikä meidän kahden välinen tilanne on?” kysyin nopeasti ja se tuli jopa itselleni yllätyksenä.

”En ole varma…” Kuiskevirta aloittaa. Pystyn havaitsemaan äänestä kiusaantuneisuuden. Järkytyn kuitenkin vaaleanharmaan naaraan vastauksesta. Tarkoittaako se sitä ettei hän välitäkään minusta enää samalla tavalla, kuin ennen?
”Mitä sinä sillä tarkoitat?” kysyn häneltä katkonaisesti hengittäen.

”Kyse ei ole siitä, että en välittäsi, vaan siitä, välitätkö sinä”, Kuiskevirta sanoi kiusaantuneesti. Jos olin aiemmin järkyttynyt tämä ei ollut mitään siihen verrattuna olin hämmentynyt ja todella järkyttynyt. Kuinka Kuiskevirta saattoi ajatella etten välittäsi? Hän oli minulle tärkeintä elämässäni ja rakastin häntä. En voisi tuntea koskaan mitään enkä ketään kohtaan samanlaista, yhtä suurta rakkautta.
”Miten voit edes ajatella niin? Tietysti minä välitän, minä rakastan sinua”, sanoin lempeästi ja astuin muutaman askeleen eteenpäin, kunnes olin aivan lähellä häntä. Pystyin näkemään jokaisen vaaleanharmaan turkin karvan ja silmien sinisen sävyn. Painauduin häntä vasten ja kehräsin kietoessani häntiämme yhteen.

”Minäkin rakastan sinua, mutta meidän kannattaisi lähteä saalistamaan, sillä en usko, että Synkkämieli ilahtuu, jos palaamme ilman saalista”, Kuiskevirta naukaisi rikkoen hiljaisuuden.
”Totta”, kehräsin helpottuneena ja onnellisena väliemme järjestyttyä. Irrottauduin Kuiskevirrasta vaikka olisin halunnut jäädä siihen vielä. Suuntasin tassuni kohti Vesiklaanin rajaa, mutta pysähdyin nopeasti.
”Sovitaanko, että jatkossa sanomme kaiken suoraan ei valehtelua eikä kiertelyä?” kysyin nopeasti. Halusin, että meidän ei enää tarvitsisi joutua tähän tilanteeseen uudestaan.

17.9.2018

Kuiskevirta nyökkäsi ja kysyi,
”Otetaanko… pieni kisa?”.
”Siis kumpi saalistaa enemmän. Lähtisimme eri suuntiin ja tapaisimme aurinkohuipun hetkellä. Se jolla on enemmän saalista, voittaa”, Hän sanoi tarkentaen ideaansa. Mittailin vaaleanharmaata naarasta katseellani.
”Käyhän se, jos siis olet valmis häviämään”, sanoin ilkikurisesti hymyillen.
”Nähdäänkö aurinkohuipun hetkellä leirin suuaukolla?” kysyin varmistukseksi. Vihreät silmäni taatusti loistivat, olin niin iloinen. Tunsin itseni höyhenen kevyeksi ja energiseksi. Asiat olivat vihdoin niin, kuin niiden kuului olla.

18.9.2018

”Et vai kuunnellut kunnolla? Kyllä, ja kisa alkaa nyt!”, Kuiskevirta naukaisi ja lähti juoksemaan. Katsoin pitkään nummille loittonevan vaaleanharmaan naaraan selkää, kunnes tämä katosi näkyvistäni. Lähdin mieli keveänä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Tyhjensin mieleni ja tarkensin aistejani. Vaikka meillä olikin leikkimielinen kisa, pitäisi klaani myös ruokkia. En havainnut hetkeen mitään, mutta huomasin sitten melko tuoreen jäniksen hajun, se oli varmaan mennyt vain jokin aika sitten siitä. Lähdin seuraamaan hajua nummille päin ja löysin jäniksen nopeasti, se oli juuri syömässä ruohoa. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään sitä kohti varovasti. Astuin varovasti eteenpäin pari askelta ja loikkasin sen kimppuun, hampaani pureutuivat sen lihaan vaaleanharmaan turkin läpi. Mastoin suussani lämpimän veren, noukin jäniksen mukaan ja lähdin eteenpäin, kävelin rauhassa ja ihastelin nummea. Pysähdyin ilmavirran tuodessa nenääni rastaan hajun. Näin noin kuuden ketunmitan päässä pulskan rastaan ja kiersin tuulen alapuolelle. Lähdin sitä kohti ja olin aivan lähellä, mutta risu rasahti käpälieni alla. Rastas pyrähti ilmaan ja päästi kimeän varoitushuudon, huokaisin pettyneenä. *En varmaan löydä enää mitään tuon jälkeen*, ajattelin harmissani. Pitäisi mennä ainakin kauemmaksi, että edes jotain löytyisi. Päätin lähteä takaisin, lähemmäksi leiriä. Juoksin hitaasti, enkä siksi, että kannoin hampaissani jänistä. Mietin Kuiskevirtaa, minulla oli jo ikävä häntä vaikka aikaa ei ollut kulunut, kuin hieman yli puolet. Ihmetyksekseni haistoin peltomyyrän, paikansin sen katseellani läheltä minua. Peltomyyrän täytyi olla todella typerä, mutta se oli tosin minun onneni. Hiivin sen luo ja nappasin sen terävällä puraisulla niskaan. *Kiitos Tähtiklaanille tästäkin saaliista*, sanoin hiljaa. Olin valmis palaamaan leiriin, olin myös tyytyväinen saaliiseeni. Lähdin kävelemään kohti leiriä.

23.9.2018

Odotellessani Kuiskevirtaa hypin kärsimättömänä ja juoksin edestakaisin kavioin vielä maahan kuopan. Huomatessani Kuiskevirran vidoin tulevan lopetin kaiken muun ja siistin turkkini, joka kiilsi auringossa.
”Hei”, Tammisydän! Oliko saalisonnea? Itse sain kaksi vesimyyrää ja kaksi jänistä, niin, kuin näet”, Kuiskevirta sanoi.
”Min tulinkin jos aikoja sitten, ajattelin, että haluaisit vähän etumatkaa. Mehän kumpikin tiedämme, että olisin muuten voittanut. Sain peltomyyrän, jäniksen ja rastaan”, sanoin leikkisästi ja näytin saaliitani. Tiesin kyllä oikein hyvin, että Kuiskevirta oli minua parempi saalistamaan. Kehräsin katsoessani kirkkailla, vihreillä silmilläni naaraan vaaleanharmaata turkkia ja sinisiä silmiä. Kuiskevirran läsnäolo tavallaan rauhoitti minut, tavallaan taas se vain nosti pintaan enemmän tunteita, Olin myös iloisempi nähdessäni hänet.
”Mennäänkö leiriin syömään? Vatsani huutaa ruokaa!” sanon liioitellusti.

”Niinpä niin. Sinäpä et olekaan häviön suuri ystävä”, Kuiskevirta vastaa kehräten.
”Mutta ruoka sinulle kelpaa. Selvä, otetaan saaliit ja mennään”, hän jatkaa ja noukkii saaliinsa maasta. Kuiskevirta kääntyi kohti leiriä ja juoksi sisään taakseen katsomatta. Katson hänen peräänsä naurahtaen. Noudatan esimerkkiä ja otan omat saaliini matkaan juostessani leiriin. Menen suoraan tuoresaaliskasalle ja otan oman jänikseni jättäen loput saaliini kasaan. Menen lempipaikalleni, joenpenkalle syömään. *Kuiskevirta tulee varmaan kohta*, ajattelen. Käyn makaamaan tassujeni varaan.

25.9.2018

Haukkasin jäniksestä ja maistoin sen lämpimän lihan, etsin katseellani Kuiskevirtaa ja huomasin hänet lähellä leirin suuaukkoa. *Kyllä hän varmaan kohta tulee*, ajattelin ja kumarruin ottamaan toisen palan, samassa kuitenkin nenääni ajautui Sinitassun tuoksu… ja jotain muutakin. Sinitassu ja vieras kissa tupsahtivat silloin leiriin ja nousin seisomaan, tunsin karvojeni pörhistyvän. Sisältäni kumpusi uhkaavaa murinaa, katsoessani tilannetta sivusta.
”Hei”, Sinitassu aloitti vaivaantuneena.
”Tuota, hän on Ruska”, siniharmaa naaras jatkoi osittaen päällään vierasta kissaa. Odotin jatkoa, mutta Sumutähti ehti ensin,
”Sinitassu, mitä tämä tarkoittaa?
”Tuota, minä, minä karkasin ja sitten eksyin ja myrsky yllätti minut. Silloin tapasin Ruskan ja hän auttoi minua selviämään myrskystä ja sitten hän auttoi minua löytämää tieni takaisin tänne ja sitten kutsuin hänet mukaani tänne”, Sinitassu vastasi nopeasti.
”Sinä siis otit apua täysin vieraalta kissalta, ja sitten vielä kutsuit hänet tänne, klaaniimme. Et edes tiedä voiko häneen luottaa!” Sumutähti raivostui.
”Miksi hän olisi auttanut minua, jos häneen ei voisi luottaa?” Sinitassu tivasi, vaikka olin varma, että hän tiesi vastauksen itsekin.
”Niimpä”, Sumutähti sanoi eikä hänen äänensä kylmyydestä voinut erehtyä.
”Mene syömään. Haluan vielä puhua tästä Aurinkoturkin ja Ruskan kanssa”, Sumutähti sanoi äänellä josta kuuli selvästi läpi pettymyksen ja kylmyyden. En kuullut muuta mitä he puhuivat ja katsoin Kuiskevirtaan, joka jutteli Kuuratassun ja Sinitassun kanssa. Jätin jäniksen odottamaan ja menin leirin poikki naaraan luo.
”Kuiskevirta tuletko sinä?” kysyn, sanomatta aikaisemmasta sanaakaan.

Advertisement