Valkearoihun tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Tähtikissa

30.1.2020

Heräilin hiljalleen muiden pentujen huutoihin. Olin jälleen viimeinen hereillä. En avannut vielä silmiäni, vaan kuuntelin hetken. Sydänsateen huolehtivainen hössötys ja Jääpennun marina kantautui korviini. Päätin avata silmäni ja nousta seisomaan. Pentuetoverini leikkivät sammalpalloilla pentutarhan nurkassa. Jääpentu käveli ärsyyntyneenä ympäri pentutarhaa ja päätin mennä juttelemaan. Mietin hetken mahdollisia järkeviä keskustelunaloituksia, mutta mikään ei tuntunut sopivalta.
”Moi!” tervehdin. Jääpentu kääntyi ja näin jälleen hänen eripariset silmänsä, toisen jäänsinisen ja toisen mustan.
”Moi”, Jääpentu vastasi.
”Voidaanko leikkiä?” kysyin. Korvani heiluivat hermostuneesti kun odotin toisen naaraan vastausta.
”Joo, on vähän tylsää”, myönsin. Päätin tehdä pienen pilan, joten lähdin kävelemään kohti oppilaiden pesää käskien hännälläni Jääpentua seuraamaan.
”Mitä me täällä tehdään?” Jääpentu ihmetteli. Hymyilin arvoituksellisesti ja vastasin:
”Kohta näet.” Jääpentu istahti paikoilleen ja katseli minua tarkkaavaisena.
”Punatassu, tule ulos!” kutsuin muuttaen ääntäni tuoreen kollisoturin ääneksi. Pesästä tuli ulos punaoranssi kolli, jolla oli keltaiset silmät. Punatassu, jonka sisko oli lähtenyt Vesiklaaniin, veli kuollut, emo sokeutunut ja isä lähtenyt erakoksi sodassa.
”Mennäänkö harjoituksiin Kuusimyrsky?” hän kysyi unenpöpperöisenä. Kehräsin.
”Pöö! Menit lankaan!” naurahdin. Kolli käänsi katseensa minuun ja väläytti vihaisen katseen.
”Kyllä sinä tiedät etten pidä piloista”, hän sanoi ankarasti.
”Niin, mutta kun on TYLSÄÄ! Jääpennullakin on. Tule leikkimään!” anoin silmät suurina.
”En tule, piste. En halua tehdä kaninaivoisia juttuja kanssanne”, Punatassu väitti vastaan. Jaaha, nyt ollaan sitten kaninaivoisia.
”Pyydän!” anoin oppilaalta.
”Ja niin, minun pitää, ööh…” Punatassu yritti. Kuusimyrsky kutsui juuri parahiksi Punatassua metsästämään, pelastaen oppilaansa pinteestä.
”Niin, minun piti lähteä juuri metsästämään”, Punatassu sanoi, virnisti ja kipitti Kuusimyrskyn perään.
”Ääh, tyhmää! Nyt ei ole mitään tekemistä!” valitin ja lyyhistyin maahan.
”Hei, minä keksin! Hippa!” Jääpentu sanoi leikkisästi, läpsäisi minua valkoiseen selkääni ja juoksi karkuun. Lähdin heti perään. Juoksimme kuitenkin epähuomiossa päin Vauhtitassua.
”Ovat kyllä nämä nykypennut niin varomattomia. Juoksevat päin vanhempia kissoja! Minulla on muutakin tekemistä kuin väistellä villejä pentuja. Loppuarviointi lähestyy”, ruskea oppilaskolli kehräsi. Hermostuin. Miksi kaikilla on jotain muuta tekemistä, miksi kukaan ei voi leikkiä?!
”Voisitko näyttää meille taisteluliikkeitä?” kysyin innoissani.

19.2.2022

”Valkeatähti! Kuutamopuron pennut syntyivät, ja he ovat kaikki kunnossa!” Kuurapolku iloitsi. Valkeatähti hymyili. Uusi lisäys klaaniin oli aina tervetullut. Hän kehräsi.
”Saanko tulla katsomaan?” päällikkö kysyi. Hänellä itsellään ei vielä ollut pentuja, mutta hän rakasti viettää aikaa niiden kanssa.
”Tietenkin”, parantaja sanoi. Klaanin päällikkö ja parantaja tassuttivat pentutarhalle tapaamaan tuoretta emoa, joka oli juuri synnyttänyt kaksi kaunista pentua.

”Valkeapentu! Herää!” Sinipentu vaati. Valkeapentu avasi silmänsä ja huomasi heränneensä maailmaan, jossa hän ei ollut klaanin päällikkö, vaan pienoinen pentu pentutarhan lämmössä. Ja ahtaudessa. Merilaulu oli juuri synnyttänyt pentueensa, ja kolme uutta pentua eivät todellakaan tarkoittaneet lisätilaa kasvaville pienokaisille. Valkeapentu odotti jo innolla oppilasnimitystään.
”Sinipentu! Olin äsken klaanin päällikkö!” vaalea naaras valitti. Ei hän oikeasti ollut vihainen, ja hänen äänessään oli leikkimielinen sävy.
”Ei sinusta koskaan voi päällikköä tulla. Olet ihan liian pehmo”, naaraiden veli Mustapentu tuhahti. Valkeapentu kehräsi.
”Päällikön pitää ajatella”, naaras tokaisi. Mustapentu pudisteli päätään ja siirtyi häiritsemään Sydänsateen pentuja. Valkeapentu mietti untaan. Hän haluaisi kyllä päälliköksi. Olisi ihanaa johtaa klaania. Valko-oranssi naaras käänsi katseensa Merilauluun ja tämän tuoreisiin pentuihin. Sokea kilpikonnakuvioinen naaras makasi pedillään valkoharmaan naaraan, valkoruskean kollin ja ruskean raidallisen kollin kanssa. Valkeapentu ei muistanut pentujen nimiä.
”Leikitään, että Valkeapentu on päällikkö, Valkeatähti! Minä voin olla soturi Sinikukka ja Keltapentu voi olla parantaja Keltahäntä!” Sinipentu ehdotti havahduttaen Valkeapennun. Naaras nyökkäsi. Kilpikonnakuvioinen naaras taisi olla pahoillaan siitä, että oli herättänyt valkean naaraan päällikköunestaan.
”Minä haluan olla varapäällikkö Jääkarva! Hiutalepentu voi olla Hiutalesiipi!” Jääpentu huudahti. Valkoiset naaraat juoksivat toisten pentujen luo.
”Saatte kyllä leikkiä, kunhan menette aukiolle. Merilaulu ja pennut tarvitsevat rauhaa”, Sydänsade, Jääpennun ja Hiutalepennun emo, sanoi. Pennut myöntyivät kuorossa ja siirtyivät aukiolle.

”Tulkoon jokainen nummella juoksemaan kykenevä tänne Suurpuulle klaanikokoukseen!” Valkeapentu huudahti. Pentuklaanin jäsenet asettuivat naaraan ympärille. ”Olemme tänään kokoontuneet nimittämään uuden soturin. Sinitassu, olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen ja tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sinikukkana”, hän takelteli menot omin sanoin.
”Sinikukka! Sinikukka!” pentukuoro huusi. Mustapentu pelmahti pentutarhasta.
”Eivät soturimenot noin mene! Ja miksi minä en saa leikkiä?” musta kolli valitti.
”Et sinä saa leikkiä, jos määräilet kaikkia!” Valkeapentu sanoi. Hänen veljensä pudisti päätään.
”En minä määräile! Olen Mustakynsi, klaanin paras taistelija!” hän ilmoitti. Valkeapentu myöntyi.
”Minä johdan rajapartiota. Mukaani tulevat Mustakynsi ja Sinikukka”, Jääpentu ilmoitti. Hän otti varapäällikön tehtävänsä tosissaan. Kolme pentua lähtivät kiertämään leiriä kuin partiossa.
”Tarvitsen yrttejä”, parantaja-Keltapentu sanoi epävarmasti. Valkeapentu nyökkäsi rohkaisevasti. ”Nukka… pähkimöä?” hän sanoi. Hiutalepentu nyökkäsi.
”Minä ja Valkeapentu voimme etsiä sitä kanssasi!” naaras lupasi.

2.3.2022 

Valkeapentu ei saanut unta. Laaksoklaanin pentutarha oli aivan täynnä, ja oli vain ajan kysymys, milloin Sinitaivas saisi pentunsa. Sinipentu oli kertonut kuulleensa, että hän saisi monta pentua. Valkeapentu toivoi olevansa jo kuusikuinen. Oppilaiden pesäkin oli melko täynnä, mutta ei niin täynnä kuin pentutarha. Kenetköhän hän saisi mestarikseen? Sumutähti olisi täydellinen, hän oli klaanin päällikkö. Pentu ei kuitenkaan uskonut, että päällikkö ottaisi näin pian uuden oppilaan koulutettuaan tyttärensä Sinitaivaan. Ehkä Valkokarva? Hänkin oli kokenut soturi, ja heillä molemmilla oli valkeat turkit. Kolli voisi opettaa pentua suojautumaan muulloinkin kuin lehtikadon aikaan. Jäämyrskykin oli vaalea. Valkeapentu sävähti ajatellessaan kollia. Hän oli pelottava. Toivottavasti hän ei… Valkeapennun ajatuksen keskeytti unien maailma.

Ei hän saanut kauan nukkua, kun heräsi kylmyyteen. Mistä pesään oli lunta tullut? Valkeapentu sävähti ja kosketti lunta varovasti oikealla oranssilla etutassullaan. Naaras pentuetovereineen oli joutunut nukkumaan aivan pentutarhan ulkoreunassa, sillä he olivat vanhimmat ja heidän emonsa ei ollut klaanissa. Hän ei muistanut paljoa Voikukkajalasta, mutta sokea kuningatar Merilaulu oli kertonut nuorukaisille tarinoita siskonsa elämästä klaanissa. Mustapentu ei ollut ottanut hyvällä pesän reunoille joutumista. Hän oli pitänyt mykkäkoulua koko päivän. Valkeapentukaan ei ollut ilahtunein muutosta, mutta hän ymmärsi, että nuoremmat pennut tarvitsivat lämpöä ja kuivuutta enemmän kuin hän ja pentuetoverinsa. Hän tökkäsi lunta vielä kerran ja käpertyi sitten takaisin kerälle, hieman tiiviimmin kuin aiemmin. Kuuhuippu oli juuri mennyt, naaras saisi nukkua vielä hetken ennen nuorempien pentujen heräämistä.

3.3.2022 

”Haluatko tulla kanssani leikkimään?” kysymys herätti Valkeapennun. Naaras avasi silmänsä ja näki Hopeapennun. Hän nyökkäsi ja venytteli varoen osumasta pesän seiniin. Oranssivalkea pentu odotti oppilasnimitystään innolla, sillä hän saisi nukkua rauhassa. Tai no, rauhassa ja rauhassa. Ainakin ilman niin monia pesätovereita.
”Voin! Mitä haluaisit leikkiä?” Valkeapentu esitti kysymyksen.

5.3.2022 

”Jes, voidaanko pelata sammalpalloa?” Hopeapentu kysyi innokkaana. Valkeapentu kehräsi tyytyväisenä. Kaipa hän voisi nauttia pentuajoistaan, kun vielä voisi. ”Kysytäänkö mukaan muitakin pentuja? Se voisi olla hauskempaa yhdessä”, toinen jatkoi. Valkeapennun mielestä se oli hyvä ehdotus, kun pentutarha oli niin täynnä. ”Sinipentu ja Keltapentu näyttävät heräilevän.” Toden totta, naaraan pentuetoverit venyttelivät ja availivat silmiään. ”Tuletteko pelaamaan sammalpalloa?” Hopeapentu kysyi. Sinipentu nosti päänsä innokkaana.
”Tietty me tullaan!” hän vastasi veljensä puolesta. Valkeapentu kehräsi. Pennut tassuttivat aukiolle leikkimään.

Leikittyään pitkään pennut olivat väsyneitä ja nälkäisiä.
”Pitäisikö teidän syödä?” Sydänsade kysyi. Naaras oli hoitanut kaikkia seitsemää pentua, koska neljän emo oli lähtenyt klaanista. Hän näytti todella väsyneeltä, eikä se ollut ihme.
”Haluatko syödä kanssani?” Hopeapentu kysyi. Valkeapentu nyökkäsi.
”Tietty! Viimeinen tuoresaaliskasalla on hiirenpapana!” hän sanoi ja lähti juoksuun kohti tuoresaaliskasaa katsomatta, seurasivatko muut häntä.

7.3.2022

Valkeapentu kuuli muiden pentujen seuraavan itseään. Naaras oli kuitenkin saanut niin pitkän etumatkan, että voitti reilusti. Seuraavaksi paikalle saapui Hopeapentu, joka oli lähtenyt toisena. Ei tämä kisa ollut kovin kiinnostava ollut, kunnes Sinipentu ja Keltapentu saapuivat tuoresaaliskasalle lähes samaan aikaan. Valkeapentu ei ollut huomannut, kumpi oli tullut viimeisenä.
”Minä olin ensin, ettekö nähneet?” Sinipentu oli sanonut, mutta Keltapentu oli vastannut:
”Valehtelet, koska et halua olla hiirenpapana!” Lopulta kollipentu kuitenkin luovutti ja myönsi siskonsa voittaneen.
”Mitä haluaisitte syödä?” Hopeapentu kysyi häviäjän ratkettua. Valkeapentu käänsi katseensa tuoresaaliskasaan. Se oli huomattavasti isompi kuin muutamaa kuuta sitten. Sydänsade oli sanonut riistan lisääntyvän kun lehtikato oli lopuillaan, joten kaipa pian olisi hiitenkorva. Kasan selkeä kohokohta oli vahva ja lihaisa jänis, jota naaras katseli vesi kielellä. Hän ei ollut ainut, joka sen oli huomannut, sillä Hopeapentu kysyi:
”Jaetaanko tuo jänis?” Valkeapentu nyökkäsi pikaisesti.
”Jaetaan vaan, se näyttää herkulliselta!” hän sanoi. Naaraan pentuetoveritkin myöntyivät ja pentujoukko asettui sivummalle syömään.

22.3.2022 

Hopeapentu vaikutti epäilevän jäniksen syömistä. Valkeapentu odotti kärsivällisesti, että naaras päättäisi haluavansa syödä sitä. Olihan se kuitenkin ollut hänen ideansa.
”Varmistan vielä yhden asian emolta”, pentu sanoi ja kipitti kohti pentutarhaa. Sinipentu vaikutti huvittuneelta.
”Se naaras varmaan lähti kysymään emoltaan, saako syödä jänistä. Kuin hän olisi vastasyntynyt”, naaras tokaisi hieman halveksivaan sävyyn, kuitenkin pysyen leikkisänä. Valkeapentu odotti sisarustensa kanssa, että hopeinen pentu palaisi selvitettyään asiansa Sydänsateen kanssa.

Ei heidän kauaa tarvinnut odottaa, että Hopeapentu tassutti pentutarhalta hymy kasvoillaan. Pennut alkoivat vihdoin syödä jänistään.
”Mitä tehdään, kun ollaan syöty?” Sinipentu kysyi haukkujensa lomassa. Naaras vaikutti olleen hyvinkin nälkäinen ainakin sen perusteella, että naaras otti uusia suullisia nopeammin kuin kukaan muista pennuista.
”Voimme vaikka leikkiä lisää. Eikö niin, Keltapentu?” Valkeapentu vastasi. Raidallinen kolli nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. Keltapentu ei puhunut paljoa, mutta hänen sisaruksensa olivat jo tottuneet kollin hiljaiseen luonteeseen. ”Käykö se sinulle, Hopeapentu?” oranssivalkoinen naaras kysyi jänikseen uppoutuneelta naaraalta. Hopeanharmaa pentu oli kuitenkin omissa ajatuksissaan, eikä kuullut kysymystä.
”Huhuu! Hopeapentu? Oletko sinä kuuro? Et reagoi mitenkään, vaikka puhumme”, Sinipentu kysyi kärsimättömänä. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen naaraan kirjava häntä huiskasi puolelta toiselle. Hopeapentu hätkähti ja nuolaisi rintaansa nolona.
”Mistä te puhuitte?” naaras kysyi. Valkeapentu ei itse välittänyt selittää toiselle puheenaiheita, sillä hän oli väsynyt leikkimisen jäljiltä. Hänen yllätyksekseen Keltapentu oli se, joka vastasi.
”Huoh. Ajattelimme, että menemme nyt uudestaan leikkimään”, kolli sanoi. Hopeapennunkin myönnyttyä he jättivät lähes syödyn jäniksen sikseen ja lähtivät tassuttamaan ympäriinsä.

”Katsokaa, tuossa on Kettutassu! Kysytäänkö häneltä hänen päivästään?” Sinipentu kysyi. Oranssi naaras istuskeli yksikseen oppilaiden pesän edustalla ja näykki päästäisenrääpälettä. Valkeapentu katsoi häntä pitkään. Naaras ei vaikuttanut haluavan juttuseuraa.
”Ai Kettutassulta?” Hopeapentu kysyi karvat pystyssä, ilmiselvästi jakaen Valkeapennun ajatukset. Sinipentu nyökkäili innokkaana.
”Tietenkin! Hän on oppilas ja tietää varmasti paljon!” naaras sanoi. Valkeapentu mutisi jotain Kettutassun pisteliäisyydestä, mutta myöntyi kuitenkin.

10.4.2022

Valkeapentu istui aivan paikallaan, kun Sydänsade suki hänen turkkiaan. Tänään olisi hänen ja hänen pentuetoveriensa oppilasmenot, ja heidän olisi näytettävä hyvältä klaanin edessä, vaikka klaani kyllä näki heidät joka päivä ja tiesi, miltä he näyttivät. Pennun mielestä oli hieman tyhmää tulla suiduksi, mutta ei kiemurrellut, sillä Sinipentu ja Mustapentu olivat tehneet asian jo tarpeeksi vaikeaksi ja pentutarhassa oli muutenkin paljon työtä. Nyt Sydänsade saisi keskittyä omiin pentuihinsa, kun Valkeapentu pentuetovereineen muuttaisi oppilaiden pesään. Kukakohan hänen mestarikseen tulisi? Mustapentu oli halunnut Jäämyrskyn mestarikseen, koska tämä oli ‘rohkea ja vahva soturi’, mutta Valkeapennun mielestä kolli oli lähinnä pelottava.

“Tulkoon jokainen nummella juoksemaan kykenevä tänne Suurpuulle klaanikokoukseen!” Sumutähti huudahti ylväästi Suurpuun oksalta, kun pennut oli suittu. Sumunharmaa naaras omasi arvokkuuden saada koko klaanin huomio. Valkeapentu huomasi haluavansa itse naaraan paikalle Suurpuun oksistoon johtamaan omaa klaaniaan. No, ensin hänen olisi selvittävä soturiksi. Ei kenestäkään -tassusta päällikköä saisi.
“Valkeapentu, Mustapentu, Sinipentu ja Keltapentu, olette eläneet klaanissa kuusi kuuta ja nyt on teidän aikanne tulla oppilaiksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitsette soturinimenne, kutsuttakoon teitä Valkeatassuksi, Mustatassuksi, Sinitassuksi ja Keltatassuksi”, Sumutähti sanoi. Tämä oli varmaan tylsin vaihe koko menoista, tietenkin heistä kaikista tulisi -tassuja. Naaraspäällikkö käänsi katseensa Valkeatassuun, joka katsoi häntä silmiin odottaen, että sumunharmaa kertoisi hänen mestarinsa koko klaanille. “Valkeatassu, mestariksesi tulee Valkokarva. Odotan, että Valkokarva välittää kaiken tietonsa sinulle”, Sumutähti sanoi. Suuri valkoinen kolli astui eteen lievästi hämmentynyt ilme kasvoillaan. Toivottavasti päällikkö ei ollut valinnut mestaria vain nimien samankaltaisuuden perusteella. Ja toivottavasti hän tajuaisi antaa Valkeatassulle jonkun muun soturinimen kuin Valkeakarva. “Valkokarva, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi hyvä taistelija. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Valkeatassulle”, Sumutähti viimeisteli. Valkeatassu katsoi mestariaan ja kosketti kuonoja tämän kanssa. Valkokarva hymyili lempeän kannustavasti. He siirtyivät sivummalla seuraamaan loppujen mestarien jakamista. Mustatassu sai Simpukkanenän, Sinitassu Kuutamopuron ja Keltatassu Laikkujalan. Valkeatassun mielestä Sumutähti oli valinnut mestarit melko hyvin. Miten hän edes tunsi pennut niin hyvin?
“Valkeatassu! Mustatassu! Sinitassu! Keltatassu!” klaani ulvoi taivaalle. Valkeatassu röyhisti rintaansa ottaessaan vastaan klaanin onnittelut. Valkokarva katsoi oppilastaan esittäen mietteliästä.
“Hmm, pitäisiköhän minun laittaa sinut poistamaan punkkeja klaaninvanhimmista, vai vaihtamaan pentutarhan makuualusia, vaiko kenties auttamaan parantajia?” hän pohti. Valkeatassu huokaisi liioitellusti. Ei kai häntä heti laitettaisi oppilaan hirveimpiin tehtäviin? “Kunhan vitsailin. Voimme kiertää tänään reviirin rajat, kunhan kuuntelet tarkasti etkä temppuile”, suuri kolli sanoi ja nuolaisi oppilaansa korvaa. Valkeatassu kehräsi. Oppilaana olosta tulisi hauskaa!

Hopeapentu tassutti Valkeatassun luo perässään joku nuori pentu. Naaras oletti pennun olevan joku Sinitaivaan pentueesta.
”Valkeatassu, sinä olet nyt oppilas. Onnea todella paljon! Se tulee varmasti olemaan hauskaa. Kohta varmasti nukumme taas samassa pesässä, sillä minustakin tehdään pian oppilas”, vanhempi pentu puheli. Valkeatassu kehräsi.
”Saa nähdä miten selviät ilman minua”, naaras sanoi. ”Olemmehan olleet yhdessä koko elämäsi ajan”, valkea kissa jatkoi.

15.4.2022

”Kuka sinä olet?” pentu kysyi Valkeatassulta. ”En ole nähnyt sinua, enkä kyllä ketään muutakaan tästä leiristä.” Hän todellakin taisi olla Sinitaivaan pentu. Harmaanruskea kolli katseli naarasoppilasta hämmentyneenä. ”Ja ai niin. Mitä äsken tapahtui? Kuka se harmaa kissa oli joka puhui? Ja miksi ne kaikki kissat menivät sinne eteen? Ja miksi kaikki huusivat sen jälkeen?” hän jatkoi loputtomia kysymyksiään. Valkeapentu kehräsi ystävällisesti. Valkea naaras käänsi katseensa Hopeapentuun, mutta naaras vaikutti taas uponneen ajatuksiinsa. Hän päätti vastata itse pennun kysymyksiin.
”Olen Valkeatassu. Olen Hopeapennun ystävä”, Valkeatassu sanoi ajatellen sen olevan helposti ymmärrettävä selitys pikkuiselle pennulle. ”Minut ja pentuetoverini nimitettiin äsken oppilaiksi. Se tarkoittaa, että saamme lähteä leiristä ja alamme opetella kaikkea mahtavaa, kuten metsästystä ja taistelua. Kissa, joka puhui, on klaanimme päällikkö Sumutähti. Kissat olivat edessä, koska hän kutsui kaikki klaanikokoukseen. Meidän nimitystämme juhlittiin huutamalla nimiämme. Tulet kohtaamaan vielä paljon nimitysmenoja, myös omiasi. Ymmärrät sitten paremmin”, valko-oranssi naaras vastasi.

”Ööh, selvä”, Havupentu sanoi edelleen hämmästyneenä. Valkeatassu hymyili kollille rohkaisevasti. Kyllä hän oppisi vielä. ”Oliko se tavallista? Siis että se Sumu- Sumu- Sumukissa pitää noita klaanin kokouksia.” Oppilas kehräsi ja nyökkäsi aikoen juuri vastata, kun Hopeapentu avasi suunsa.
”Esittelithän jo itsesi Havupennulle?” pentu kysyi ja kehräsi. Tietenkin hän oli taas miettinyt jotain aivan muuta kuin Valkeatassun ja Havupennun keskustelua. Niin Hopeapentua. ”Mitä muuten luulet Valkeatassu, että pidetäänköhän minunkin nimitysmenoni pian?” hopeinen pentu jatkoi kysymystulvaansa. Valkeatassu nyökkäsi kehräten.
”Jos et hankkiudu ongelmiin, todennäköisesti”, hän sanoi ja läppäisi Hopeapentua leikkisästi. Ei naaras todennäköisesti mitään tekisi, kunhan Valkeatassu vain kiusasi ystäväänsä.

16.4.2022

”Ongelmiin? Voinko minäkin joutua vaikeuksiin, kun olen ilman emon lupaa ulkona?” Havupentu kysyi silmät suurina huolestuksesta. Valkeatassun kasvoilla oli koko keskustelun ajan ollut pehmeä hymy, sillä Havupennun tietämättömyyttä oli ollut mukava seurata.
”Olemmehan me kuitenkin leirissä. Ei sinun siitä pitäisi joutua hankaluuksiin. Jos menisimme ulos leiristä, niin siitä saattaisi joutua ongelmiin”, Hopeapentu selitti pikkukollille. Raidallinen pentu vaikutti rauhoittuvan saatuaan tietää olevansa aivan luvallisesti aukiolla. ”Valkeatassu, sinähän olet nyt oppilas, niin milloin lähdet mestarisi kanssa. Sinulla on ollut nyt aika paljon aikaa meidän kanssamme”, hopeinen naaraspentu intoili. Valkeatassu kehräsi itsekin innostuen.
”Valkokarva antoi minun olla hetken teidän kanssanne, mutta sitten menemme kiertämään reviirin! Pian minulla on varmasti taisteluharjoituksia ja pääsen hankkimaan ruokaa klaanille!” naaras sanoi iloiten yhä enemmän oppilasnimityksestään. Nyt hän saisi pitää huolta klaanistaan, joka oli aina pitänyt hänestä huolta.

23.4.2022

”Ei kukaan voi jaksaa ruokkia näin montaa kissaa”, Havupentu ihmetteli. Nuoren kollin tietämättömyys huvitti Valkeatassua. Jos kolli pitäisi uteliaan asenteensa, hänestä voisi tulla vaikka mitä. Pennusta voisi tulla myös hänelle mahtava oppilas, mikäli Valkeatassu olisi ollut vähän vanhempi. Ajatus ikiomasta oppilaasta tuntui naaraasta kiinnostavalta. Olisi joku, jolle opettaa kaikki tietämyksensä. Hän teki itselleen lupauksen suorittaa koulutuksensa nopeasti loppuun ja näyttää Sumutähdelle, että hänestä tulisi mahtava mestari. Vain muutama kuu ja Valkeatassu olisi jo soturi, hän oli niin varma!
”Kaikki soturit ja oppilaat ovat todella vahvoja ja taitavia, joten yhdessä he saavat klaanille paljon ruokaa varsinkin viherlehden aikaan”, Hopeapentu selitti samalla kun Valkeatassu haaveili tulevaisuudestaan. ”Haluaisitko jo mennä mestarisi luokse?” naaras jatkoi. Valkeatassu käänsi katseensa leirin suuaukolla odottavaan Valkokarvaan säikähtäneenä. Hän oli unohtanut mestarinsa kokonaan! Valkoinen kolli oli jo varmasti ikävystynyt, kun oli joutunut odottamaan oppilastaan näin kauan.
”Aivan. Minun pitää mennä. Pitäkää mukava päivä!” Valkeatassu huikkasi ja lähti kohti mestariaan.

13.5.2022

”Hei! Valkeatassu!” kuului huudahdus. Valkeatassu oli juuri kerrannut mielessään reviirin rajoja, jotka hän oli kiertänyt mestarinsa Valkokarvan kanssa. Hän nosti päänsä katsoakseen, kuka oli tavoitellut hänen huomiotaan. Se oli kermanvaalea oppilas, Hunajatassu. ”Jaetaanko tuo iso jänis?” hän kysyi ja osoitti päällään erästä maukkaan näköistä nuorta jänistä. Valko-oranssin naaraan mielestä se oli erittäin hyvä idea, joten hän tassutti toisen oppilaan luo ja myöntyi pikaisesti, saaden toisen hymyilemään.
”Kysytäänkö, että voimmeko harjoitella vaikka kiipeilyä aterian jälkeen?” hän kysyi. Laaksoklaanin reviirillä ei ollut paljoa puita, mutta jossain Vesiklaanin rajalla kasvoi muutama yksinäinen tammi. Siellä Valkeatassu ja Hunajatassu voisivat opetella olemaan kuin Metsäklaanilaiset, kunhan saisivat luvan.
”Joo! Mutta levätään hetki, muuten minulla ainakin menee vatsa kipeäksi. Ja hei, en todellakaan halua syödä niitä inhoja yrttejä!” leopardikuvioinen oppilas sanoi, saaden molemmat kehräämään. Valkeatassu ei ollut puhunut hieman vanhemmalle naaraalle paljoa, mutta hän vaikutti hauskalta ja hyvältä seuralta. Ainakin toinen sai hänet nauramaan. Heidän lähellään istuva Heinätuuli loi oppilaaseensa hämmästyneen katseen, mutta se sai Hunajatassun vain nauramaan entistä enemmän. Valkeatassu kehräsi pehmeästi ja otti haukun jäniksestä, joka oli aivan yhtä herkullinen kuin miltä näytti. Kukakohan sen oli saanut? Jonain päivänä naaras itse olisi se, joka tuo nuorille oppilaille maukkaat saaliit, hän oli aivan varma. Pahimmasta naurukohtauksesta selvittyään Hunajatassukin sai aikaiseksi haukun yhteisestä riistastamme. Hänen ilmeestään huomasi, että hänkin piti siitä.
”Tai jos ei kiipeillä, juostaan kilpaa?” hän ehdotti. Hänen pitkä häntänsä heilahti. Valkeatassu vilkaisi häntä hymyillen ja myöntyi:
”No tietysti se sopii”. Naaras oli kuullut, että Hunajatassu oli nopea, mutta hän ei aikonut luovuttaa ainakaan ennen kisan alkua. Oppilaat jatkoivat jutusteluaan, kun söivät jäniksen loppuun.

”Lämmitellään ensin vähän”, Valkeatassu opasti. Hänestä tuntui hieman oudolta päsmäröidä vanhempaa oppilasta, mutta hänen pitäisi tottua siihen, sillä kyllä päällikötkin joutuivat käskemään vanhempiaan. Onneksi Hunajatassu ei suuttunut, vaan naaras nyökkäsi.
”Ollaan vaikka kissaa ja hiirtä, ole ensin hiiri, minä olen kissa”, vaalea naaras ehdotti ja pudottautui vaanimisasentoon. Toisen oppilaan koulutuksen huomasi selvästi lähes täydellisestä vaanimisasennosta. Valkeatassu ei ollut itse vielä saanut oppia asentoa, vaikka olikin yrittänyt sitä salaa leirin nurkassa, kun Sydänsateen silmä oli välttänyt. Naaras ravisteli ajatukset pois mielestään ja valmistautui karkaamaan Hunajatassun ulottuvilta. Kun toinen naaras loikkasi siihen, missä Valkeatassu oli ollut vain hetki sitten, hän hipaisikin vain hännänpäätä. Valko-oranssi naaras oli pinkaissut karkuun, eikä aikonut antaa Hunajatassun saada itseään kiinni. Toinen naaras saavutti häntä kuitenkin uhkaavasti, joten hän puristi itsestään vielä vähän enemmän.
”Odotas vain! Saan sinut kiinni kuin orava kävyn”, Hunajatassu huudahti. Valkeatassu naurahti hänen huvittavalle vertauskuvalleen.
”Niinkö luulet?” hän vastasi ja teki äkkikäännöksen. Lopulta Hunajatassu sai kuitenkin hänet kiinni.

Kun he olivat molemmat juosseet itsensä puhki, he venyttelivät. Valkeatassu yritti olla näyttämättä sitä, mutta hän oli antanut aivan kaikkensa heidän leikissään, ja oli jo nyt todella väsynyt. Vielä naaraan täytyisi jaksaa yksi juoksukilpailu.
”Minne asti kisaamme? Sille isolle tammelle?” Valkeatassu kysyi toivoen palavasti kieltävää vastausta. Hän ei edes muistanut reviirin paikkoja kovin hyvin, mutta iso tammi taisi olla melko kaukana. Koko reviiri oli tosin tuntunut aivan valtavalta leirissä lojumisen jälkeen.
”Hmm.. No se käy!” Hunajatassu tokaisi aivan tietämättömänä kilpakumppaninsa ajatuksista. Kermanvaalea naaras asettui valmiiksi, ja Valkeatassun täytyi itsekin valmistautua mahdollisimman hyvin toisen viereen. Hän ei ollut koskaan ollut oikeassa juoksukilpailussa, sillä aina Sydänsade oli kieltänyt liian äänekkäät leikit.
“Paikoillanne… valmiit… hep!” Hunajatassu laski heidät matkaan, ja kilpailu oli alkanut. Valkeatassun tassut hakkasivat nummea minkä ehtivät, ja naaraan yllätykseksi hän nousi johtoon kilpailun alussa. Hän ei tosin ollut aivan varma, oliko toinen vain antanut hänelle armoa. Pian Hunajatassu menikin hänestä ohi, ja oli tammella hetkeä ennen Valkeatassua. Heti maaliin päästyään valko-oranssi naaras kaatui maahan huohottaen.
“Sinä taisit voittaa”, hän tokaisi ja päästi takeltelevan kehräyksen.

22.5.2022

”Ainiin! Unohdin kertoa että annoin etumatkaa alussa. Olen varma ettei olisi kannattanut, koska en melkein saanut sinua enää kiinni!” Hunajatassu naurahti, todistaen Valkeatassun epäilykset oikeaksi. Valkoinen naaras liittyi toisen kehräykseen hyvällä tuulella. Kyllä hän vielä joskus voittaisi toisen oppilaan juoksukisassa, kunhan hän tottuisi nummella juoksemiseen.
”Arvasin! Mutta se oli kilttiä”, hän sanoi ja kohautti lapojaan. Lempeä hiirenkorvan tuuli pörrötti hänen turkkiaan, kun Valkeatassu odotti ystävänsä vastausta.
”Muuten, olet hyvä kaveri”, Hunajatassu sanoi nolostellen.
”Sinäkin”, Valkeatassu vastasi. Kermanvaalea naaras nyökkäsi ja nousi. Valkeatassu katsoi, kun toinen lähti kävelemään ja hetken tuijottelun jälkeen naaras itsekin nousi ja palasi leiriin.

27.6.2022

Hunajatassu heilautti minulle kutsun hännällään ja tassutin tuon luo iloisena. Olin ystävystynyt hänen kanssaan muutamia kuita sitten, ja nyt hän oli yksi läheisimmistä ystävistäni.
“Hei!” hän huikkasi. “Oletko jo kuivunut?” hän kysyi. Naaras viittasi jonkin aikaa sitten tapahtuneeseen hetkeen, jolloin olin saanut kylmää vettä niskaani. Pelkkä ajatus sai niskakarvani nousemaan.
“Vähitellen”, vastasin kehräten. Hunajatassu naurahti hilpeästi.
“Hyvä, tänään saattaa tulla jotain pahempaa!” hän uhkasi pilke silmäkulmassaan. Ei hän oikeasti mitään pahaa tekisi, mutta minun olisi oltava varuillani jekkujen varalta.
“Voi ei, saatan joutua vaikeuksiin!” vastasin leikkisästi. Kehräsimme yhdessä. Hunajatassun seurassa oli mukava olla, ja meillä oli aina hauskaa.
“No entä jos vain metsästettäisiin tänään?” leopardikuvioinen naaras ehdotti. Olin itse suunnitellut harjoittelevani muutamaa taisteluliikettä, joita olimme opetelleet eilen Valkokarvan kanssa, mutta voisin kyllä myös metsästää.
“Hyvä idea. Valkokarva antoikin minulle tänään vapaapäivän, joten voin aivan hyvin käyttää aikani hyödyksi”, vastasin Hunajatassulle, joka nyökkäsi ja lähti tassuttamaan ulos leiristä. Olimme jo sen verran vanhoja, että saisimme jo lähteä keskenämme metsästämään kertomatta kenellekään. Minulla oli kuitenkin tapana huikata mestarilleni, minne olin menossa, ja niin teinkin. Kolli nyökkäsi vastaukseksi ja toivotti hyvää pyyntionnea. Leirin ulkopuolella heinikko oli aamukasteesta kosteaa ja ihanan raikasta. Hunajatassua se kutitti ja naaras ravisteli tassujaan kehräten. Avasin suuni etsien jälkiä riistasta. Hunajatassukin teki samoin ja hetken vain tassutimme hiljaa etsien hajujälkiä. Huomasin nopeasti kanin tuoksun ja laskeuduin vaanimisasentoon.
“Jänis…” Hunajatassu mutisi ja lähti kiertämään sen taakse. Tajusin vihjeen ja jäin odottamaan, että toinen naaras olisi valmis. Seurasin katseellani, kun kermanvärinen naaras liikkui hiljaa heinikossa ja lähestyi pahaa-aavistamatonta kania. Loin pikaisen katsekontaktin hänen kanssaan ja nyökkäsin. Hunajatassu virnisti ja säikäytti kanin astumalla heinikon suojista sen viereen. Se loikki hädissään suoraan minua kohti, ja loikkasin sen niskaan juuri oikealla hetkellä painaakseni tappopureman sen niskaan. Kiitos Tähtiklaani, ajattelin.
“Jes!” Hunajatassu hihkaisi. Olin ylpeä saaliistamme. “Hyvä nappaus”, hän kehui minua.
“Kiitos avusta”, vastasin. Olihan se pääosin hänen ansiotaan, että olimme saaneet kanin kiinni. Kanin pelkotuoksu oli yhä vahvana ilmassa, mutta siihen sekoittui myös oravan pelkotuoksua. Kyseinen orava lähestyi meitä kuin koko Metsäklaani olisi ollut sen kintereillä. Se ei edes huomannut meitä, ja juoksi suoraan Hunajatassun käpäliin. Naaras tappoi sen pikaisesti. Oravassa oli pistävä ja vieras tuoksu. Mistä se oli oikein tullut?
“Mikä ihme…” Hunajatassu ihmetteli tuijottaen oravaa.
“Mistäköhän tuo oikein tuli?” kysyin, vaikka ei hän tiennyt vastausta.
“En ole varma, pitäisiköhän kertoa mestareille?” naaras kysyi epävarmana. Mietin itse enemmän Sumutähdelle ketomista, mutta kyllä myös mestareille kannattaisi kertoa.
“Varmaan parempi kertoa”, vastasin. Lähdimme saman tien takaisin leiriin. Minä kannoin jänistämme ja Hunajatassu kantoi oravaa.

“Heihähuuhi!” Hunajatassu mumisi mestarilleen, joka oli juuri lähdössä soturien pesään aukiolta. Naaras pudotti oravansa puhuakseen selkeämmin. “Heinätuuli, odota!” hän huudahti uudestaan, tällä kertaa kiinnittäen kollin huomion. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä. “Heinätuuli, Valkeatassu ja minä olimme… metsästämässä”, Hunajatassu aloitti. Annoin hänen selittää, koska olimme löytäneet hänen mestarinsa, eikä minun.
“Sepä hyvä, olettepa reippaita!” Heinätuuli keskeytti kehumalla meitä. Hunajatassu nyökkäsi ja jatkoi:
“Sain kiinni oravan, ja se haisi oudolta… tässä.” Naaras tyrkkäsi oravansa mestarilleen, jotta tämä voisi tutkia sitä. Kolli haisteli oravaa hetken.
“Mistä tämän löysitte?” hän kysyi meiltä. Loin pikaisen katseen Hunajatassuun, jotta hän jatkaisi puhumista.
“No siis… olimme aika lähellä leiriä, ja se juoksi kokoontumispaikalta päin”, hän kertoi. Kunpa se olisi vaan tuoksunut vaikka Huomenklaanilta, niin asia olisi sillä selvä, se olisi vain karannut joltain toisen klaanin soturilta. En kuitenkaan tunnistanut tuoksua, ja olin kyllä haistanut kaikkia muita klaaneja tarpeeksi tunnistaakseni niiden tuoksut.
“Toivottavasti täällä ei ole tunkeilijoita”, Heinätuuli sanoi nyökäten mietteliäänä. Olin samaa mieltä. Viimeinen asia, jota klaanimme kaipasi, oli tunkeilijat.
“Tai siis juoksi ihan henkihieverissä”, Hunajatassu tarkensi. Nyökkäsin pikaisesti. “Valkeatassu?” hän kysyi minulta. “Oliko siellä muita?” Pudistin päätäni.
“En minä ainakaan huomannut ketään”, sanoin. Olin kyllä yrittänyt löytää tunkeilijoiden hajuja, mutta ainut vieras tuoksu oli tullut oravasta.
“No mennään syömään vaikka se jänis”, Hunajatassu päätti. Toivottavasti Heinätuuli tietäisi, mitä tehdä. Luotin häneen kyllä.
“Mennään vaan”, sanoin. Olinkin jo näkäinen. “Kannattaako kertoa Sumutähdelle?” kysyin vielä, koska asia jäi häiritsemään minua.
“Heinätuuli varmaan kertoo, mutta voidaan me!” Hunajatassu sanoi. Loin katseen kolliin, joka nyökkäsi.
“Te voitte käydä kertomassa hänelle, jos haluatte”, kolli ehdotti. Nyökkäsin innokkaana. Pääsisin juttusille klaanin päällikön kanssa! Toivottavasti hän ajattelisi, että oli oikein kertoa hänelle. Heinätuuli lähti itse soturien pesään varmaankin lepäilemään.
“Katsotaan, onko hän pesässään”, ehdotin Hunajatassulle. Naaras nyökkäsi ja tassutimme yhdessä kohti päällikön pesää.
“Huhuu?” hän kysyi ujosti. Jäimme jännittyneinä odottamaan, jos joku vastaisi pesästä. Odotusta kesti vain muutama silmänräpäys, kun kuului lempeä ääni:
“Sisään.” Tottelimme ohjetta ja tassutimme sisään maahan kaivettuun pesään. “Ai hei Valkeatassu ja Hunajatassu!” Sumutähti tervehti. Hän tiesi meidän nimemme! Olin aivan liian hermostunut. Olisin halunnut näyttää päällikölle, että pystyin johtamaan, mutta en pystynyt. Minun pitäisi työskennellä paljon sen eteen. Laskin kanin pesän lattialle.
“Selitä sinä”, kuiskasin Hunajatassulle. Hän hymähti vastaukseksi ja pudotti hänkin saaliinsa pystyäkseen puhumaan.
“Saimme tuon kiinni lähellä rajaa, se haisi oudolle… siis kun olimme metsästämässä”, naaras takelteli. Ei hänkään aivan täysin oma itsensä ollut. “Ja se juoksi ihan henkihieverissä Kokoontumispuulta.” Sumutähti kumartui mietteliäänä haistamaan oravaa.
“Se tuoksuu kyllä kieltämättä oudolta. Kiitos, kun kerroitte. Minun pitää miettiä asioita rauhassa”, sumunharmaa naaras vastasi tyynen rauhallisena. Nyökkäsin helpottuneena ja ihaillen päällikön arvokkuutta. Haluaisin itsekin olla hänen kaltaisensa. Lähdimme Hunajatassun kanssa pesästä yhä kantaen saaliitamme, joten emme voineet jutella. Tassutimme siis suoraan riistakasalle ja laskimme oravan sen päälle.
“Jo toinen kerta, ihan vasta alle kuu sitten viimeksi jouduin juttelemaan Sumutähdelle”, Hunajatassu naurahti. Omasta mielestäni se ei kyllä ollut joutumista, mutta ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti. “Ja todellakin jouduin”, naaras sanoi kuin lukien ajatukseni. “Se oli se kun katkasin parantajan pesästä!” Nyökkäsin muistaen tuon tapahtuman. Hunajatassu oli kertonut minulle seikkailustaan. Juttelimme vielä hetken kun söimme jäniksemme.

5.7.2022

Hunajaloiste oli yllättänyt minut juttelemalla kolleista. Ilmeisesti minulla pitäisi olla ihastus, ja Hunajaloisteella taisi olla.
“No on yksi… en tiedä kehtaanko sanoa, ettei hän kuule…” naaras kuiskasi minulle. Höristin korviani kiinnostuneena. Hunajaloiste kyllä piilotteli sen melkoisen hyvin, kun en ollut ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, että hän pitäisi jostain kollista.
“Kerro vaan”, painostin pehmeällä äänellä. Halusin tietää, kuka oli ystäväni mielestä klaanimme paras kolli. Ainakin oletin, että hän oli klaanissamme, sillä Hunajaloiste pelkäsi, että hän kuulisi.
“Älä sitten naura, siis kun hän on minua nuorempi…” naaras ujosteli. Hänen turkkinsa nousi pörröön.
“Olenhan minäkin sinua nuorempi”, kehräsin ystävälleni. Hunajaloiste käyttäytyi omituisen ujosti. En välttämättä edes haluaisi ihastua, jos se saisi minusta noin ujon ja avuttoman. Naaras huokaisi ja paljasti:
“Ehkä… Hämähäkkitassu…” hän kuiskasi ja vilkaisi minua. “Älä naura.” Hämähäkkitassu? Hän oli ujo, mutta ihan mukava. Kaipa oli ihan ymmärrettävää, että Hunajaloiste piti hänestä.
“En tietenkään naura”, vastasin. “Onhan hän ihan mukava… ja…” – yritin keksiä, mistä asiasta Hunajaloiste piti kollissa – “musta?” Se ei varmaankaan ollut oikea vastaus. Hunajaloiste nauroi minulle.
“En vain tiedä, miten lähestyä häntä… kun se on hieman hankalaa, jos ei lasketa kylmävesikohtauspäivää”, naaras takelteli päättäen vitsillä. Kehräsin muistaen kylmät sammalet niskassani kuin eilisen.
“Kaipa voit vaan mennä puhumaan hänelle? Säästä tai jostain?” ehdotin arvaillen, mitä minun pitäisi hänelle sanoa. En tiennyt, miksi ystäväni ei voinut vain mennä puhumaan ihastukselleen jostain arkisista asioista. “Tai sitten keksitte jotain minun pääni menoksi”, kehräsin perään.
“Varo minne astut!” Hunajaloiste virnuili. Naaras nyökkäsi ja hengähti.
“Yritän muistaa!” kehräsin saaden ystävänikin kehräämään.
“Yritän pian, lähestyä siis…” hän sanoi hiljaa hymyillen. “Ehkä onnistun, ehken.” Jälleen Hunajaloiste epäröi.
“Kyllä sinä onnistut!” kannustin häntä. Jos naaras halusi jutella Hämähäkkitassulle, hänen pitäisi vain mennä puhumaan kollille. Se oli niin yksinkertaista.
“No onko joku naaras mukava? Siis sillä tavalla?” Hunajaloiste kysyi vaihtaen huomion minuun. Yllätyin kysymyksestä. Naaras vielä mutisi jotain itselleen.
“En ole oikeastaan miettinyt ollenkaan. Ehkä vielä joskus tykästyn johonkuhun?” vastasin epäröiden. Kävin vielä klaanimme oppilaita läpi mielessäni. Myrskytassu ja Punatassu ovat molemmat minulle aivan tuntemattomia kissoja, Viljatassu ja Pikitassu kiehnäsivät koko ajan toistensa kyljessä kiinni, Lehvätassu oli rohkea ja kaunis, mutta en tuntenut häntä kovin hyvin, Hopeatassu oli hyvä ystäväni, mutta Jäätassu ja Hiutaletassu olivat vain ottosisaruksiani, Hämähäkkitassu oli Hunajaloisteen ihastus ja Orvokkitassu oli hyvä pentujen kanssa. Kultatassu oli niin uusi klaanissa, etten tiennyt hänestä muuta kuin nimen. Kukaan heistä ei ollut mukava sillä tavalla. Huokaisin mielessäni. Oliko minussa jotain vialla?
“Anteeksi, totta. Olet vasta oppilas. Minä vain… siis kun haluaisi niin paljon, että Hämähäkkitassu pitäisi minusta…” Hunajaloiste sanoi haikeasti. Hämähäkkitassu oli saanut ystäväni pään aivan sekaisin.
“Mielestäni sinun kannattaa mennä juttelemaan hänelle. Ei sitä voi koskaan tietää”, vastasin kannustavasti. Toivoin, että Hunajaloisteen ihastus pitäisi hänestä, jotta naaras olisi iloinen. Toivottavasti hän ei kuitenkaan unohtaisi minua.
“Minusta vain tuntuu, että hän pitää jostain toisesta, tai ei pidä minusta ollenkaan”, Hunajaloiste epäröi vielä. “En vain halua kokea sitä, että minut torjutaan.” Pukkasin häntä kannustavasti lapaan. “Hetkinen… anteeksi taas, olen tyhmä, että sinun täytyy kantaa sydänsuruni harteillasi”, Hunajaloiste pahoitteli ja tuijotti maata.
“Ei se haittaa ollenkaan, että puhut minulle Hämähäkkitassusta”, vakuuttelin ja tarkoitin sitä oikeasti. “Olet kuitenkin ystäväni. Ja kai se kuuluu elämään, että joskus tulee torjutuksi”, jatkoin viitaten naaraan aiempaan kommenttiin. Hunajaloiste huokaisi ja hymyili ujosti. Naaras laski häntänsä lavalleni kehräten.
“Kiitos”, ystäväni kuiskasi.
“Eipä kestä”, sanoin ja haukkasin palasen jäniksestä, jota olimme syöneet aiemmin, mutta olimme unohtaneet sen täysin puhuessamme. Hunajaloiste kopioi esimerkkiäni ja haukkasi itsekin palan jäniksestä. Kohta hän tökkäsi minua ja osoitti hännällään leirin nurkkaan. Hämähäkkitassu istui siellä mutustaen jäniksen reittä. Hunajaloiste nousi ja seurasin häntä kollin luo. Voisin olla ystäväni tukena, enkä jäisi yksin. Hämähäkkitassun siro musta pää nousi katsomaan meitä, kun lähestyimme häntä.
“Öh… hei Hämähäkkitassu!” Hunajaloiste tervehti takellellen nolostuneena. Hänen kasvoillaan oli epäluonnollinen hymy. Tökkäisin häntä ja kuiskasin:
“Yritä näyttää luonnolliselta.” Hunajaloiste nyökkäsi minulle pikaisesti ja rentoutui hieman. Minäkin tervehdin Hämähäkkitassua iloisena.
“Ööh hei…” kolli mutisi meille vastaukseksi.
“Miten päiväsi on mennyt?” Hunajaloiste kysyi. Hänen silmänsä hehkuivat innosta.
“Ai minun päiväni… hyvin! Nappasin itse tämän jäniksen”, Hämähäkkitassu jutusteli. Jäniksestä ei kylläkään ollut enää paljoa jäljellä, vain vähän luuta.
“Vau! Aika hyvä”, Hunajaloiste kehui kollia. Päätin antaa naaraan hoitaa puhumisen, sillä olihan Hämähäkkitassu tuon ihastus, ei minun. Minun olisi kuitenkin oltava ystävällinen, joten kysyin:
“Mitä kuuluu?”
“Hyvää…” Hämähäkkitassu mutisi ja käänsi katseensa minuun. Hän huomioi myös Hunajaloisteen kehut. “No… onhan se ihan hyvä…” hän mutisi. Aivan kuin muistelinkin, Hämähäkkitassu oli ujo änkyttäjä. En ymmärtänyt, mitä Hunajaloiste hänessä näki. Kollin katse kääntyi taas minuun, ja hän tutkaili minua yllättävän tarkkaan. Pian kolli pudisteli päätään ja käänsi katseensa pois minusta. Mitäköhän hän mietti?
“Anteeksi… käyn öh… tarpeilla”, Hunajaloiste takelteli nolona. Loin hänelle kysyvän katseen, mutta naaras kuitenkin lähti tassuttamaan kohti tarpeidentekopaikkaa.
“Okei”, Hämähäkkitassu sanoi tuijottaen minua hölmistyneenä.
“Kaipa hän tulee kohta takaisin”, tuumin kollille. Näin siinä oli käynyt, olin joutunut kaksin ystäväni ihastuksen kanssa. Ystävän, joka oli juuri lähtenyt tekemään tarpeitaan. Ihastuksen, joka tuijotti minua epämukavan tiiviisti.

8.7.2022

Huomasin Orvokkitassun yksin aukiolla. Olimme vähän aikaa sitten leikkineet pentujen kanssa taistelua, ja naaras oli ollut aivan mukava. Tassutin hänen luokseen.
“Hei!” tervehdin. Naaras katsoi minua.
“Hei!” hän vastasi. Päiväni tähän asti oli koostunut saalistamisesta ja vanhusten jututtamisesta, joten olin väsynyt, mutta halusin kuitenkin jutella Orvokkitassulle, koska hän vaikutti yksinäiseltä.
“Mitä kuuluu?” kysäisin häneltä. Naaras käänsi katseensa aukiolle ja vastasi vaisusti:
“En oikein tiedä. Ehkä hyvää.”
“Mikä on?” kysyin. En vielä tuntenut naarasta kovin hyvin, mutta hän vaikutti surulliselta.
“Tänään on mennyt kaikki huonosti. En onnistunut harjoituksissa ollenkaan. Kaikki saaliit pääsivät pakoon ja olin todella väsynyt”, Orvokkitassu kertoi. Minulla ei ainakaan ollut sitä ongelmaa, olin saanut hyvän kanin, josta klaaninvanhimmat olivat nauttineet samalla kun kertoivat minulle tarinoita. Mietin, miten voisin lohduttaa toista oppilasta, mutta en keksinyt mitään hyvää.
“Toivottavasti huomenna menee paremmin”, sanoin vain. Orvokkitassu nyökkäsi.
“Toivottavasti”, hän huokaisi. “Olen varmaan tulossa sairaaksi. Pitäisi ehkä käydä Kuurapolulla, jos huomennakin väsyttää.”
“Niin”, myöntelin. “Miten hyvin olet nukkunut?” Toivottavasti hän ei luullut, että utelin liikaa, olimmehan kuitenkin vain pesätovereita.
“En kovin hyvin”, naaras myönsi. Olin siis osunut oikeaan arvauksellani väsymyksen syyksi.
“Sitten se varmaan johtuu siitä, että olet väsynyt”, totesin ääneen. Orvokkitassu mutisi itsekseen jotain. Vaikka höristin korviani, en saanut muuta kiinni kuin siskoni Sinitassun nimen.
“Mitä Sinitassusta?” kysyin. Toivottavasti en oikeasti udellut liikaa. Minun pitäisi jo lopettaa.
“Hän oli pentuaikoina yksi parhaista ystävistäni. Nykyään hän tuntuu vihaavan minua enemmän kuin koko Metsäklaani”, Orvokkitassu kertoi surkealta. Minunkin pentuaikojen paras ystävä, Hopeatassu, ei ollut ollut kanssani niin paljoa kuin pentutarhassa. Olin enemmän Hunajaloisteen kanssa.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin edelleen liian uteliaana. Olihan Sinitassu kuitenkin siskoni, mutta…
“En tiedä haluanko kertoa…” Orvokkitassu sanoi tuijotellen käpäliään. No, voisin kysyä siskoltani myöhemmin.
“Ei se haittaa”, vakuuttelin. Naaras vaikutti siltä, että ei haluaisi jatkaa aiheesta, joten vaihdoin puheenaiheen ensimmäiseen asiaan, joka tuli mieleeni. “Minusta tulee varmaan kohta soturi.” Ja päällikkökin, jos se on minusta kiinni, lisäsin mielessäni.
“Kiva!” Orvokkitassu sanoi innottomasti. Olin siis valinnut väärän puheenaiheen. Kiersin aukion läpi katseellani, jotta Hunajaloiste ei varmasti kuuntelisi meitä.
“Hunajaloiste kertoi minulle vähän aikaa sitten, että on ihastunut erääseen kissaan”, paljastin. Toivottavasti Orvokkitassu ei kertoisi hänelle, että olin paljastanut naaraan salaisuuden. Halusin kuitenkin piristää Orvokkitassua. Ehkä hänkin olisi kiinnostunut puhumaan kolleista, niin kuin Hunajaloistekin. En kuitenkaan aikonut kertoa, että kyseinen kissa sattui olemaan Orvokkitassun veli.
“Keneen?” naaras kysyi iloisen uteliaana. Kehräsin.
“Se on salaisuus”, vastasin. Olin sen verran velkaa Hunajaloisteelle, että en kertoisi hänen ihastuksestaan Hämähäkkitassuun kaikille.
“Onko hän Laaksoklaanista?” Orvokkitassu kysyi. Katselin nopeasti aukiolle, ettei Hunajaloistetta ollut ilmestynyt mistään, ja kuiskasin:
“On.”
“Onko hän kolli?” Orvokkitassu jatkoi innokasta kyselyään. Olin ainakin saanut hänen ajatuksensa muualle.
“On”, sanoin jälleen. Olin kyllä jo paljastanut ihan liikaa. “Älä sitten kerro kenellekään”, lisäsin. Hunajaloiste murhaisi minut.
“En kerro…” Orvokkitassu sanoi. “Oletko sinä ihastunut?” Taas tuo kysymys.
“Minäkö? En”, vastasin naaraalle. “Oletko sinä?”
“Ethän kerro sitten kenellekään, jos kerron?” Orvokkitassu kysyi. Tuo vastaus oli yhtä kuin kyllä.
“En”, lupasin. Olin kyllä luvannut noin Hunajaloisteellekin, mutta kertonut silti Orvokkitassulle. En kyllä aikonut oikeasti kertoa tätä kenellekään.
“Olen. Eikä se edes ole Laaksoklaanista”, toinen naaras supatti minulle. Korvani nousivat pystyyn yllättyneinä.
“Oikeasti?” kysyin kiinnostuneena. “Mistä klaanista hän on?” Eikö se ollut soturilakia vastaan hankkia kumppani toisesta klaanista?
“Metsäklaanista. Sen takia Sinitassulla ja minulla on niin huonot välit”, Orvokkitassu kertoi. Oikein Metsäklaanista! Hehän hyökkäsivät Huomenklaaniin!
“Eikö se ole soturilakia vastaan?” kysyin huolestuneena.
“Eihän?” Orvokkitassu hermoili. “Toivotaan, että ei. Minähän olen vain ihastunut. Ei muuta”, naaras jatkoi. Hänen katseensa ajautui leirin toisella puolella oleilevaan Sinitassuun, joka tuijotti meitä kuin variksenruokaa.
“Ei kai se ole, jos olet vain ihastunut”, mietin. “Mutta ei saa olla kumppania oman klaanin ulkopuolella.”
“Niin”, Orvokkitassu myötäili. Sinitassu tuli luoksemme hieman tulisen näköisenä.
“Hei”, tervehdin kilpikonnakuvioista naarasta yrittäen kuulostaa luonnolliselta, enkä siltä, että tietäisin hänen ja Orvokkitassun kireistä väleistä.
“Hei Valkeatassu!” Sinitassu huikkasi minulle iloisella äänellä. “Ja Orvokkitassu”, hän lisäsi kuulostaen huomattavasti vähemmän iloiselta. “Puhuitteko Karhutassusta?” siskoni jatkoi. Orvokkitassu mulkaisi naarasta vihaisesti. Päättelin, että Karhutassu oli sen mystisen ihastuttavan Metsäklaanilaisen nimi.
“Karhutassusta?” kysyin esittäen hämmentynyttä, sillä Sinitassun olisi luultava, että en tiennyt kollista mitään, sillä emmehän me hänestä olleet missään nimessä puhuneet.
“Karhutassusta”, Sinitassu toisti. “Sinähän tunnet hänet. Etkö tunnekin?” hän kysyi Orvokkitassulta painostavasti. Siskoni oli minulle rakas, mutta osasi joskus olla vähän ilkeä.
“Kuka on Karhutassu?” kysyin häneltä.
“Orvokkitassun ystävä Metsäklaanista”, naaras totesi. Sinitassu ei siis tiennyt, että Orvokkitassu piti hänestä, tai sitten ei vain kertonut sitä. Kallistin päätäni.
“Miksi olet niin vihaisen oloinen?” kysyin siskoltani. “Mikä haittaa siinä, että on ystävä toisesta klaanista?” Sinitassu huokaisi.
“En vain pidä ollenkaan siitä kollista”, hän tokaisi. “Ja Metsäklaanihan on vaarallinen. Hyökkäsi Huomenklaaniin ilman syytä”, naaras jatkoi. Se kävi kyllä järkeen, mutta eihän Karhutassu ollut samanlainen kuin Kultatähti? Ei kukaan Laaksoklaanilainen silmoin hänestä pitäisi. Mietin, pitäisikö minun puolustaa Orvokkitassua vai myönnellä siskoani.
“Voihan siitä olla hyötyä, että saa sisäpiirin tietoa vihollisklaanista, jos on siellä ystävä”, mietin ääneen.
“Tai sitten Orvokkitassu kertoo kaiken Laaksoklaanista Karhutassulle ja Karhutassu kertoo päällikölleen”, Sinitassu pisti väliin ylimielinen virne kasvoillaan. Sisareni mieltä ei saisi muutettua, ei ainakaan helpolla.
“Ethän sinä niin tekisi?” kysyin Orvokkitassulta. Hänhän oli uskollinen Laaksoklaanille, eikö?
“En tietenkään!” naaras huudahti. “Miksi kertoisin?” Nyökkäsin hänelle.
“Et sinä kerro”, päätin. Karhutassu olisi vain ystävä Orvokkitassulle. Naaras huokaisi helpottuneena.
“Voisimmeko puhua jostain muusta?” hän kysyi. Kaikki puheet Karhutassusta ja hänen uskollisuutensa epäilystä olivat varmasti väsyttäneet Orvokkitassua vain enemmän.
“Tietenkin”, kehräsin. “Mistä puhuttaisiin?”
“En tiedä”, Orvokkitassu vastasi kysymykseeni. Sinitassu nousi seisomaan ja tassutti etsimään mestariaan Kuutamopuroa.
“Hän ei taida haluta puhua muusta kuin siitä Karhutassusta”, kehräsin Orvokkitassulle. Naaras kehräsi minulle.
“Niin. Ethän kerro muille siitä metsäklaanilaisesta?” hän kysyi toistamiseen. Naaras todellakin halusi varmistaa yksityisyytensä.
“En, en”, vakuuttelin tuolle. “Kuka mestarisi olikaan?” kysyin vaihtaen puheenaihetta ah-niin-komeasta Karhutassusta.
“Kettukynsi”, Orvokkitassu vastasi. Niin kuin olin muistellutkin, toisen oppilaan mestari oli nuori yksinäinen naaras. “Ja sinun Valkokarva. Eikö?” Nyökkäsin.
“Toivottavasti Sumutähti ei nimittänyt häntä mestarikseni vain, koska meillä on samankaltaiset nimet!” vitsailin kehräten.
“Ehkä se onkin niin”, Orvokkitassu kehräsi. Hänen aiempaa väsynyttä surumielisyyttään ei näkynyt enää ollenkaan naaraan iloisesta olemuksesta. “Onko Valkokarva mukava?” hän kysyi. Nyökkäsin.
“Hän on kuin isä minulle”, kerroin. “Onko Kettukynsi mukava?” kysyin vastakysymyksen.
“Kyllä hän on taitava, mutta melko ankara ja kiukkuinen”, Orvokkitassu kertoi. Niin olin muistellutkin.
“Eikö hän ole aika nuorikin?” varmistin naaraalta. Olisi mukavaa, jos minullakin olisi nuori mestari.
“Kyllä kai?” hän vastasi. No, jos nuori tarkoitti ‘oppilas vielä pentuaikoinani’, hän oli nuori.
“Valkokarva on tosi vanha”, kehräsin Orvokkitassulle. Valkoinen kolli oli yksi klaanin vanhimmista sotureista ja siirtyisi varmaan pian klaaninvanhimpien pesään.
“Et taida olla hänen ensimmäinen oppilaansa”, Orvokkitassu arveli. En ollut ikinä kysynyt mestariltani, mutta varmaan naaras oli oikeassa. “Minä nimittäin olen Kettukynnen ensimmäinen oppilas.” Nyökkäsin.
“Kyllä hänellä on varmaan oppilaita aiemmin”, veikkasin. Sen jälkeen olimme vain hiljaa, sillä olimme molemmat niin väsyneitä.

Olin ollut metsästyspartiossa, ja nyt olin viemässä ruokaa klaaninvanhimmille. Hampaissani oli kani, kun tassutin kohti klaaninvanhimpien pesää.
“Hhei”, mumisin kani suussani. Laskin sen pesän lattialle. “Toin teille ruokaa.” Kirkashäntä kehräsi kovaäänisesti huomattuaan tuomiseni.
“Kiitos, Valkeatassu. Alkaakin olla jo nälkä”, naaras sanoi. Pajukynsi käänsi katseensa minuun.
“Annatko sitä vähän lähemmäs?” naaras pyysi. Nappasin kanin hampaisiini ja siirsin sen lähemmäs halvaantunutta klaaninvanhinta. “Tulikin mieleen juuri yksi tarina omilta oppilasajoiltani. Laaksoklaanin reviirille oli kotiutunut kettu, joka oli vienyt jo monen kissan henkiä. Klaanimme oppilasmäärä oli jo lähes puolittunut”, Pajukynsi aloitti tarinoinnin. Keskeytin hänet:
“Voitko kertoa sodasta?” Aina pentuaikoinani joku oli keskeyttänyt sotatarinat liian raakoina, mutta nyt olin jo melkein soturi, minulla olisi oikeus tietää klaanimme historiasta. Kirkashäntä kehräsi.
“Kerro vain pienelle, hän on utelias”, naaras sanoi Pajukynnelle. Kiitollinen hymy levisi kasvoilleni.
“No, minäpä kerron. Koko homma alkoi pienestä rajakahakasta Laaksoklaanin ja Metsäklaanin rajalla”, Pajukynsi aloitti. Naaras kiinnitti katseensa pesän kattoon muistellessaan menneitä. “Kumpikin klaani lähetti paljon vahvistuksia, ja yhtäkkiä melkein kaksi kokonaista klaania oli vastakkain. Ensimmäisestä taistelusta ei saatu mitään selvitettyä, eikä vielä toisestakaan, mutta kolmannessa taistelussa, jossa oli jopa Vesiklaanin kissoja molemmilla puolilla, rajan sovittiin pysyvän vanhalla paikallaan. Kaikkien yllätykseksi Vesiklaanin Kaikulaulu ilmoitti suunnitelleensa uutta klaania, Huomenklaania. Sinne liittyi kissoja kaikista klaaneista, jotka eivät halunneet selvittää asioita kynsillä vaan kielillä”, halvaantunut naaras tarinoi. “Taisteluissa kuoli monia kissoja, kuten varapäällikkömme Synkkämieli ja isäsi Kynttiläkuono. Minä putosin rotkoon juostessani karkuun jotakin Metsäklaanin soturia, mutta ainakin sain napattua hänet mukaani. Sen takia jalkani ovat tälläiset ja joudun makoilemaan täällä päivät pitkät”, Pajukynsi viimeisteli tarinansa. Ja emoni päätti jättää minut sisaruksineni klaaniin ja lähteä itse erakoksi. Olisipa hän vaikka mieluummin muuttanut Huomenklaaniin, niin ainakin näkisin häntä kokoontumisissa.
“Kiitos tarinasta!” huikkasin, kun lähdin pesästä.

Huomasin Hunajaloisteen mököttävän leirin reunalla. Naaras näykki hiirtä. Tassutin hänen luokseen. Ystäväni katsoi minua, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin maahan. Hän heilutti häntäänsä voimakkaasti selvästi ärtyneenä.
“Hei. Mikä on?” kysyin Hunajaloisteelta. Hän tuhahti.
“Mh… ei mikään”, naaras vähätteli. Tuhahdin takaisin.
“Oikeasti. Tunnen sinut, huomaan, että kaikki ei ole hyvin”, sanoin ystävälleni. Hunajaloiste huokaisi.
“No etkö muka arvaa?” hän kysyi nopeasti. Mietin, mikä voisi olla naaraan surumielisyyden syy. Ehkä hän oli väsynyt kuin Orvokkitassukin. Pian äkkäsin, mistä oli oltava kyse.
“Johtuuko tämä Hämähäkkitassusta?” kysyin. Hunajaloiste sulki silmänsä nikotellen. Taisin osua oikeaan. Mitäköhän se kolli oli onnistunut tekemään? Kynsisin siltä silmät päästä kun hänet seuraavan kerran näkisin!
“E-ehkä”, naaras änkytti vastauksen itkuisena. Pukkasin häntä lohduttavasti.
“Sanoiko hän jotain?” kysyin Hunajaloisteelta.
“Ei… mutta kun… hänhän ei… hän pitää si-sinusta ihan se-selvästi”, naaras takelteli minulle. Minusta? Hämähäkkitassu? Kohta Hunajaloiste varmaan kertoisi, että kanit lentävät. Sitä paljastusta ei kuitenkaan tullut.
“Mi… minusta?” kysyin ystävältäni hämmentyneenä. “Miksi sinä niin luulet?” kysyin. Toivoin todella, että tämä ei olisi totta, sillä en ollut ihastunut Hämähäkkitassuun ollenkaan. Hunajaloiste ärtyi kysymyksestäni todella.
“Kaikkihan sen näkevät! Sen miten hän katsoo sinua! Miten hän puhuu sinulle! Hän puhui minulle kuin hullulle viimeksi”, naaras tiuskaisi. Yritin keksiä, miten saisin lohdutettua häntä, mutta en keksinyt mitään.
“Niin kai…” vastasin. Hunajaloiste huokaisi ja sanoi:
“Valkeatassu, ole kiltti ja sano hänelle, että sinulta ei saa vastakaikua! Sitten en ainakaan ole niin epätoivoinen.” Suustani pääsi tahtomattani epäuskoinen tuhahdus.
“Mitä, tassutan vain hänen eteensä, sanon ‘ei kiinnosta’ ja lähden?” kysyin.
“Vaikka!” Hunajaloiste kivahti. “Kunhan hän ei elättele toiveita ‘teistä’!” Naaras lähti laahustamaan pois leiristä ja minä jäin tuijottamaan hänen peräänsä. Minusta tuntui, että en voisi lohduttaa häntä nyt mitenkään, joten en lähtenyt hänen peräänsä.

En ollut puhunut Hunajaloisteelle muutamaan päivään, sitten Hämähäkkitassu-keskustelumme. Nyt naaras kuitenkin tassutti luokseni päättäväisesti.
“Anteeksi, Valkeatassu. Ei minun olisi pitänyt syyttää sinua Hämähäkkitassusta”, hän pahoitteli huokaisten. Hymyilin. Onneksi ystäväni ei ollut minulle enää vihainen asiasta, johon en voinut vaikuttaa. Katsoin häntä hetken.
“Ei se haittaa, oikeasti”, sanoin. “Pääsen pian muuttamaan soturien pesään. Onko vieressäsi tilaa yksille makuualusille?” kysyin Hunajaloisteelta sovinnon eleenä. Naaras virnisti minulle iloisena.
“Aina on, ja jos ei ole, niin odota silmänräpäys ja meillä on koko pesä käytettävänä!” hän vitsaili. Kehräsin.
“Kunhan en joudu nukkumaan märillä alusilla!” vastasin.
“Et tietenkään! Ja voin vaikka etsiä sulkia pedillesi”, Hunajaloiste sanoi. “Se olisi hyvitys viime kerrasta.” Nyökkäsin.

Heti seuraavana päivänä oli soturiarviointini. Pärjäsin melko hyvin ja sain kehuja Valkokarvalta. Nyt peseydyin aukiolla sisarusteni kanssa valmistautuen soturinimitykseemme. Olimme kaikki päässeet arvioinneistamme läpi vaihtelevalla menestyksellä, mutta läpi kuitenkin. Mustatassu oli väittänyt saaneensa kuusi kania, mutta emme kukaan uskoneet sitä. Sinitassu oli vältellyt minua Orvokkitassun kanssa käymämme keskustelun jälkeen. Hänenkin kanssa olisi sovittava asiat, nyt kun olimme Hunajaloisteen kanssa taas väleissä. Toivottavasti hän hankkisi minulle sulkia uuteen petiini.
“Tulkoon jokainen nummella juoksemaan kykenevä tänne Suurpuulle klaanikokoukseen!” Sumutähti ulvaisi. Käänsin huomioni nyt sileistä niskakarvoistani klaanin päällikköön ja yritin istua arvokkaan näköisesti. Klaanin ollessa valmis naaras aloitti nimitysmenomme. “Minä Sumutähti, Laaksoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin neljään oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Sumutähti sanoi. Hän käänsi katseensa ensimmäisenä minuun. Aivan pian saisin tietää uuden nimeni. “Valkeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, sanoin vakaalla äänellä. Totta kai puolustaisin klaaniani ja noudattaisin soturilakia.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Valkeatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Valkearoihuna. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Laaksoklaanin täydeksi soturiksi”, Sumutähti nimitti minut. Valkearoihu! Olipa hieno nimi. En ainakaan menisi sekaisin Valkokarvan kanssa. Päällikkö laski kuononsa päälaelleni ja nuolaisin hänen lapaansa. Olisin sinulle aina uskollinen, Laaksoklaani. Astuin sivummalle kuuntelemaan, kun Sinitassusta tuli Sinilaulu, Keltatassusta Keltakarva ja Mustatassusta Mustakuono. Klaani hurrasi uusia nimiämme ja kehräsin iloisena. Nyt olin vihdoin soturi, eikä minun tarvitsisi harjoitella enää Valkokarvan kanssa. Voisin saada oman oppilaan ja voisin johtaa partiota, kunhan vielä vähän vanhenisin.

18.7.2022

Tassutin pentutarhaan tervehtimään kuningattaria. Jos ystävystyisin johonkin pentuun, voisin pyytää Sumutähteä antamaan hänet oppilaakseni. Olisi mahtavaa, jos minulla olisi oma pikku oppilas, josta kouluttaisin klaanin parhaan soturin. Kun astuin sisään, huomasin Hunajaloisteen ja Hämähäkkitassun vaihtavan makuualusia hyväntuulisen oloisina. Ystäväni näkeminen toi mieleeni sen, miten tuo kolli oli tuonut väliimme ongelmia ja ajattelin lähteä jättäen heidät kahden, mutta oli myöhäistä. Hämähäkkitassu oli huomannut minut.
“Hei!” hän huikkasi iloisena. Kollin musta turkki oli hieman takussa varmasti loputtomien oppilaantehtävien takia.
“Ai hei… Valkearoihu! Onnea soturinimestä”, Hunajaloiste onnitteli iloisena. “Olemmekin juuri saamassa töitä loppuun.” Siltä se näyttikin, kaikki makuualuset olivat vihreitä ja erittäin mukavan näköisiä. Ilmeisesti kaksikon ryhmätyö toimi hyvin.
“Kiitos”, sanoin ystävälleni. “Hyvä, että pentutarhan makuualuset pidetään tuoreina.”
“Nimesi on kyllä todella hieno!” Hämähäkkitassu kehui minua. Vilkaisin sivusilmällä Hunajaloisteen reaktiota, mutta naaras ei vaikuttanut onneksi kovin kateelliselta.
“Kiitos”, sanoin hänellekin. Hunajaloisteen korvat painuivat hänen päätään vasten, kun hän käänsi huomionsa loppuihin sammaliin. Ystäväni taisikin olla kateellinen. Katsoin häntä huolestuneena. Toivottavasti naaras pärjäisi.
“Voinkin jättää teidät rauhassa tänne”, sanoin ja olin aikeissa lähteä kohti pentutarhan suuta. Voisin aivan hyvin mennä vaikka metsästämään, olinhan nyt soturi.
“Mihin sinulla on kiire?” Hämähäkkitassu kysyi. Kolli ilmeisesti halusi minun jäävän tänne.
“Mhm… ihan sama”, Hunajaloiste mutisi sammalilleen yhä pettyneenä. Vaikka hän olikin ystäväni ja minua vanhempi, hän osasi joskus olla varsin pentumainen.
“Ei minulla mikään kiire kyllä ole”, sanoin. Hämähäkkitassu innostui ja sanoi:
“Olemme kohta valmiita… joten voisimme vaikka mennä tekemään jotain hauskaa!”
“Niin voisimme!” vastasin innostuneena. Se sai Hunajaloisteen menettämään lopullisesti malttinsa, naaras lähti pesän ulkopuolelle mököttämään. Katsoin hänen peräänsä avuttomana. Hämähäkkitassu lähti seuraamaan naarasta ja jäin yksin pesään pentujen ja kuningattarien kanssa.

19.7.2022

Istuskelin leirissä peseytymässä. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta olin herännyt aikaisin. Oman hetkeni keskeytti se, kun Vaahterahäntä tassutti luokseni ja pyysi minua partioon hänen ja hänen oppilaansa Hopeatassun kanssa. Olin iloinen, että naaras oli tulossa partioon, sillä hän oli joskus paras ystäväni, mutta en ollut viettänyt hänen kanssaan viime aikoina läheskään niin paljoa aikaa kuin pentuna.
”Hunajaloistekin tulee, hän odottaa jo meitä”, lihaksikas vaaleanruskea soturi kertoi. Hänen turkkinsa seassa oli kyllä myös muutamia harmaita karvoja, sillä kolli oli yksi klaanin vanhimmista sotureista. Mietin, milloin hän siirtyisi klaaninvanhimpien pesään. Tassutimme leirin suulle, missä Hunajaloiste jo odotti meitä.
”Hei!” tervehdin ystävääni. Naaras vaikutti olevan hyvällä tuulella, mikä oli ollut viime aikoina harvinaista.
”Hei!” kermanvaalea soturi vastasi heilauttaen häntäänsä iloisesti. ”Minulla onkin sitten paljon kerrottavaa…” Hunajaloiste sanoi hypellessään ulos leiristä. Seurasin häntä innoissani ja sanoin:
”Kerro!” Vaahterahäntä ja Hopeatassu ottivat johdon ja minä jäin Hunajaloisteen kanssa pitämään perää. Kun leiri oli jo jäänyt kauas taakse ja olimme ottaneet suunnan kohti Huomenklaanin rajaa, ystäväni sanoi tohkeissaan:
”Et sitten usko tätä.”
”Kerro jo”, maanittelin. Oli niin Hunajaloisteen tapaista pitää asiaa salassa, vaikka se varmasti oli tärkeä, ainakin hänelle.
”Siis… ihan tässä lähipäivinä Hämähäkkitassu tuli luokseni, ja me riitelimme. En oikeastaan tiedä, kumpi aloitti”, ystäväni aloitti kertomuksensa. En oikein ymmärtänyt, mikä siinä oli niin mahtavaa, että naaras oli riidellyt ihastuksensa kanssa, mutta nyökkäsin silti. ”Sitten hetken päästä se oli enää ehkä kinaa ja kyyneleitäni taas”, Hunajaloiste naurahti. Vilkaisin muita partiomme kissoja varmistaakseni, etteivät he olleet kuulleet, ja kysyin:
”Mistä te riitelitte?”
”No siitä, kun hän oli sanonut, että miettii, ja sitten vastaa. Ja silloin hän ei ollut vielä vastannut… suutuin siitä vähäsen”, Hunajaloiste kertoi ja vilkaisi hänkin vanhempaa soturia oppilaineen. En ymmärtänyt vieläkään, mikä asiassa oli hienoa ja miten ystäväni halusi minun reagoivan.
”Pitää vain olla kärsivällinen”, mietin ääneen. Tarina ei ollut kuitenkaan vielä loppunut.
”Niin… mutta nyt kohokohta!” Hunajaloiste sanoi hädin tuskin pysyen turkissaan. ”Saimme sovittua, ja hän kysyi minua metsästämään kanssani!” Ajatus sai naaraan hymyilemään. ”Hän myös tunnusti, että pitää sinusta.”
”Sepä hienoa!” sanoin viitaten yhdessä metsästämiseen. En huomioinut Hunajaloisteen viimeisiä sanoja mitenkään, sillä en vieläkään tiennyt, miten reagoida siihen, että Hämähäkkitassu piti minusta. Hunajaloiste hymyili.
”Ainakin hyvä, että olemme nyt edes kavereita Hämähäkkitassun kanssa”, naaras tokaisi iloisena. Myöntelin hänen sanojaan. Olin iloinen ystäväni puolesta.
”Vaikka emme metsästäkään, voisitte jutella vähän vähemmän ja kiinnittää enemmän huomiota ympäristöönne”, Vaahterahäntä huomautti partion kärjestä. Kolli oli aivan oikeassa, olimme olleet Hunajaloisteen kanssa hävettävän äänekkäitä rajapartioon. Ystäväni virnisti nolona ja sanoi:
”Tietenkin, taisimme saada jo keskustelun loppuun.” Otimme muut kiinni ja loin vielä viimeisen hymyilevän katsekontaktin Hunajaloisteen kanssa.

Olimme käyttäytyneet kuin soturien kuului loppupartion ajan, ja Vaahterahäntä oli käskenyt Hopeatassun katsomaan klaaninvanhimmista punkit. Olin tarjoutunut auttamaan ystävääni, sillä muistin oppilaiden tehtävien epämukavuuden paremmin kuin hyvin. Hopeatassu oli luonut minuun kiitollisen katseen ennen kuin olimme lähteneet hakemaan Kuurapolulta hiirensappea.
”Miltä tuntuu olla soturi?” hopeanharmaa naaras kysyi minulta matkalla parantajan pesälle. Hänen äänensä oli erilainen kuin vielä muutamaa kuuta sitten, se oli vähemmän kimakka ja muistutti enemmän soturille sopivaa ääntä.
”Onhan se aivan mahtavaa”, sanoin totuudenmukaisesti. Nautin kovasti uusista vapauksistani ja nimestäni. ”Mutta on se välillä vaikeaakin”, jatkoin.
”Miksi?” Hopeatassu kysyi kiinnostuneena.
”Pitää miettiä paljon muitakin asioita kuin vain soturiksi pääsemistä”, kiertelin. En halunnut avautua oppilaalle vaikeuksista Hunajaloisteen ja Hämähäkkitassun välillä. Toinen naaras vain nyökkäsi, sillä olimme jo saapuneet parantajan pesälle, emmekä voineet puhua hiirensapen kanssa.

2.11.2022

Vaanin kania matalassa asennossa. Se oli ensimmäinen, jonka olin paikantanut pitkään aikaan. Tulevan lehtikadon huomasi jo selvästi riistan vähenemisestä ja kylmemmästä ilmasta, vaikka lunta ei ollut vielä satanut. Pahaa-aavistamaton kani nakersi jotain hieman ruskeaa kortta, kun lähestyin sitä vähitellen. Olin lähtenyt metsälle, vaikka olin käynyt jo aiemmin tänään rajapartiossa. Paksun turkkini ansiosta kylmä ei niinkään haitannut minua, mutta en halunnut olla leirissä toimettomana. Olin huolissani klaaniltamme varastettujen pentujen puolesta. He olivat niin nuoria, että eivät osaisi puolustaa itseään siltä, mitä ikinä metsäklaanilaiset heille aikoisivat tehdä. Jännitin lihakseni ja valmistauduin hyppyyn. Olin varma, että saisin kanin kiinni, olin jo niin lähellä. Ponnistin takajaloillani ja laskeuduin suoraan kanin kohdalle. Se käänsi pelokkaat kasvonsa minua kohti, kun vein hampaani sen niskaan ja puristin ne kiinni. Henki katosi sen sätkivästä ruumiista ja se veltostui. Päästin pienen kehräyksen. Kiitos Tähtiklaanille, ajattelin. Nappasin kanin mukaani ja lähdin tassuttamaan kohti leiriä. Vaikka en ollutkaan saanut muuta, olin kuitenkin ollut jo melko kauan metsällä, joten uskoin voivani palata leiriin.

12.11.2022

Huomasin Kultatassun leirissä tylsistyneen näköisenä. En ollut aiemmin puhunut naaraalle, mutta tiesin oppilaan liittyneen klaaniin joitakin kuita sitten. Hän vaikutti ihan mukavalta, ja tutustuisin häneen mielelläni.
”Hei!” tervehdin naarasta. ”Tulisitko kanssani metsälle?” ehdotin. Hymyilin ystävällisesti.

”Mielelläni”, Kultatassu vastasi iloisena. Kehräsin. Oppilas nousi seisomaan ja katsoi minuun. ”Mihin päin mennään?” hän kysyi. Mietin hetken.
”Vaikka lähelle Huomenklaanin rajaa?” ehdotin.

”Sopii”, Kultatassu vastasi. Seurasin naarasta pois leiristä ja tassutin hänen rinnallaan kohti Huomenklaanin rajaa.
”Miten koulutus on sujunut?” aloitin keskustelun.

”Hyvin”, Kultatassu vastasi. ”Sydänsade on hyvä mestari.” Kehräsin.
”Uskon”, sanoin. ”Hän kasvatti minut ja sisarukseni”, kerroin oppilaalle.

”Niinkö?” Kultatassu ihmetteli. Olin arvellutkin, ettei hän tiennyt sitä. ”En tiennyt. Miksi emosi ei kasvattanut teitä?” Heti sen sanottuaan naaras meni hiljaiseksi. Pystyin lukemaan naaraan eleistä, mitä hän ajatteli.
”Hän lähti klaanista. Hän vain jätti meidät”, kerroin toiselle. ”Hän on nykyään erakko.” Mietin, mitäköhän Kultatassun emolle oli käynyt. En tiennyt naaraan menneisyydestä mitään, mutta en halunnut kysyä, jos asia olisi hänelle vaikea.

13.11.2022

”Olen pahollani”, Kultatassu sanoi myötätuontoisesti. ”Minun emoni… en juuri muista hänestä mitään, Tiedän vain että hän hylkäsi minut ja veljeni kun olimme vielä ihan pieniä, niin pieniä ettemme olisi selvinneet ilman kulkukissojen apua. He saalistivat meille, kunnes opimme itse saalistamaan ja hekin hylkäsivät meidät”, naaras kertoi huokaillen. ”Tomu oli ainoa, joka minulla oli jäljellä. En tiedä ovatko emoni ja isäni elossa, enkä varmaan haluaisikaan tietää.” Koin oloni otetuksi, kun naaras uskoitui minulle, vaikka emme tunteneet toisiamme vielä kovin hyvin. Jokin sisälläni kuitenkin sanoi, että voisimme tutustua kunnolla.
”Onneksi meillä on klaani”, sanoin ja pysähdyin haistelemaan ilmaa. Avonaiseen suuhuni ei kulkeutunut kovinkaan paljoa riistan tuoksuja, sillä lehtikato oli tulossa.

14.11.2022

”Niinpä”, Kultatassu myönteli. Emme enää puhuneet, etsimme vain riistan tuoksuja. Ne todellakin olivat harvassa, enkä aluksi meinannut löytää mitään tuoretta. Lopulta kuitenkin löysin päästäisen vainun, joka hyvällä tuurilla saattaisi jopa olla vielä lähistöllä. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin vaanimaan pikkuotusta. Hiivin äänettömästi nummimaalla ja lähestyin päästäistä askel askeleelta, eikä se vaikuttanut huomaavan minua. Jännitin lihakseni valmiina loikkaan. Jotain eläin kuitenkin huomasi, sillä sen pää nousi yllättäen pystyyn. Loikkasin pikaisesti, mutta se ehti jo lähteä liikkeelle, ja loikkani tuli hetkeä liian myöhään.
”Hiirenpapanat”, mutisin.

15.11.2022

Yritin etsiä lisää riistan tuoksuja, mutta en enää löytänyt mitään. Karkuun päässyt päästäiseni harmitti minua. Huomasin Kultatassun tassuttavan luokseni hiiri hampaissaan.
”Hyvä saalis”, kehuin naarasta hymyillen.

Advertisement