Valkopennun tarinat

4.9.2018

Havahduin hereille sillä jokin tökki minua selkään. Nousin istumaan ja avasin silmäni pimeään pentutarhaan, näin Kuusipennun kirkkaasti loistavat silmät, sokeakin olisi nähnyt ne.
”Tule ulos olen odottanut ikuisuuden”, veljeni maukui liioitellusti. Varmasti hän oli herännyt myös juuri äsken.
”Eikö meidän pitäisi odottaa, että Kirsikkapentu herää?” kysyin häneltä.
”Kirsikkapentu on jo ulkona hölmö ja hän odottaa meitä!” Kuusipentu huudahti kärsimättömästi.
”Mikä voi olla niin tärkeää, että pitää herättää keskellä yötä?” nurisin. Olisin vain halunnut käpertyä takaisin vasten emon kylkeä. Olin kuitenkin jo hereillä ja en kumminkaan saisi uudestaan unta, joten se olisi yhtä tyhjän kanssa.
”Ei nyt ole yö on vain aikainen aamu eikä tässä päivässä mitään erikoista ole, on vain hieno päivä!” Kuusipentu hihkaisi. Saatoin vain ihmetellä miten hän halusi ja jaksoi herätä joka päivä aikaisin ja riehua koko päivän.
”Tuletteko te sieltä?” pentutarhan suuaukolta kuului heidän sisarensa kimeä ääni.
”Tulemme me nyt, kun tuokin unikeko on saatu hereille”, Kuusipentu maukui nopeasti kiusoitteleva sävy äänessään.
”Älkää menkö kovin kauas”, Apilahäntä varoitti unisesti ennen,kuin nukahti uudelleen. Kuusipentu ryntäsi ulos ja seurasin varovaisemmin veljeäni jotten herättäisi muita nukkuvia pentuja. Heti ulos päästyäni jouduin myöntämään ettei todellakaan ollut mikään yö. Aurinko valaisi avaraa leiriä jota tosin hieman varjosti suurpuu leirin keskellä, räpyttelin silmiäni jotta ne tottuisivat auringon kirkkauteen.
”Minulla on idea!” Kuusipentu julisti. Katselin hänen oranssia turkkia, joka ei olisi voinut vähemmän muistuttaa omaani. Toisaalta heidän luonteensakin olivat täydelliset vastakohdat toisilleen. Kirsikkapentu sentään muistutti häntä enemmän, siskolla oli valkoinen turkki tosin hänellä oli kyllä korvissa ja tassuissa harmaatakin. Kuitenkin vaikka Kuusipennun mielikuvitus oli enemmän, kuin vilkas ja hän oli aina valmis tekemään jotain uhkarohkeaa ja Kirsikkapentu seurasi mielellään veljeään rakastin heitä valtavasti. En edes pystynyt kuvittelemaan elämää ilman heitä.
”Valkopentu! Kuuntelitko sinä ollenkaan?” Kuusipentu kysyi harmistuneella äänellä. Käänsin siniset silmäni häntä kohti,
”Anteeksi, en kuunnellut”, vastasin anteeksipyytävällä äänellä.
”Lähdemme leiristä pienelle seikkailulle!” Kuusipentu hihkaisi, mutta madalsi äänensä parin soturin katsoessa heidän suuntaansa. Hätkähdin, en minä haluaisi rikkoa soturilakia ja, jos jäisimme kiinni Sumutähti ei välttämättä päästäisi meitä oppilaiksi!
”Emme voi niin tehdä! Emme me saa! Apilahäntäkin sanoi ettemme saisi lähteä kauas!” huudahdin järkyttyneenä. Miten Kuusipentu edes saattoi ajatella tuollaista?!
”Valkopentu! Sinä olet kamalan tylsä, ihmettelen joskus miten voit olla veljeni vaikka olet täysin erilainen!” Veljeni huudahti.
”Minä en kerro, jos te menette, mutta minä en tule!” sanoin nopeasti vaikka en olisi halunnut olla eri mieltä veljeni kanssa.
”Menetkö sinä?” kysyin Kirsikkapennulta, jos hän ei menisi ehkä Kuusipentu luopuisi ajatuksesta. Sisko silmäili meitä epäilevästi tietämättä mitä vastata ja huokaisi sitten,
”En, minäkään en tule sinne. Se on liian vaarallista”, hän sanoi. Pidätin hengitystäni odottaessani mitä Kuusipentu siihen sanoisi.
”No en minäkään sinne sitten yksin mene, mutta te olette kumpikin kyllä oikeita tylsimyksiä”, veli tuhahti. Huokaisin helpotuksesta,
”Pelattaisiinko vaikka sammalpalloa?” kysyin nopeasti ennen, kuin Kuusipentu saisi mitään uutta yhtä vaarallista ideaa. Kävin hakemassa eilen tehdyn jo hieman kärsineen sammalpallon pentutarhasta. Viskasin pallon kohti Kirsikkapentua joka heitti sen Kuusipennulle joka oli edelleen hieman nyreä. Kuusipentu ei kuitenkaan ollut koskaan ollut pitkävihainen ja hän olisi jo unohtanut sen, kun lopettaisimme pelaamisen.

Advertisement