Vihmavarjon tarinat

12.8.2018

Vihmatassu seurasi parantajan pesän edustalta kuinka Kultapentu tallusti Vapaatassun ja Lampitassun luokse. Soturioppilaat keskeyttivät kielien vaihdoin ja kääntyivät katsomaan nuorempaan sisarukseensa.
Vihmatassu paljasti kyntensä. Ärtymys nipisteli hänen vatsanpohjassaan. Miksei hänelle oltu suotu pentuetoveruksia, joiden kanssa hän olisi voinut päivän päätteeksi vaihtaa kuulumisia tai jakaa vasta napatun tuoresaaliin?
”Vihmatassu.” Mustalehti asteli esiin pesän varjoista ja seisahtui Vihmatassun vierelle. Hän katsahti silmiään siristellen Villisielun ja Pähkinäturkin pentuihin. ”Eikö sinulla ole parempaakin tekemistä kuin vahdata klaanitoveriesi tekemisiä?”
”Minä teen mitä lystään”, Vihmatassu ärähti vastaukseksi mestarilleen ja kömpi käpälilleen.
”Et niin kauan, kun minä toimin tämän klaanin parantajana”, Mustalehti sanoi kuivasti ja näpäytti Vihmatassua sättivästi kuonolle hännällään.
Vihmatassu perääntyi ylähuultaan nostaen takaisin parantajan pesään. Hän tassutti pesän perällä sijaitsevalle yrttivarastolle ja ryhtyi huiskimaan hännällään pesän lattialla lojuvia käyttökelvottomia yrtinjäämiä yhdeksi kasaksi.
Mustalehti työnsi päänsä sisään pesään. ”Ja ai niin, kunhan joudat, voisit käydä viemässä fenkolia Väärämielen lonkkakipuun”, tummaturkkinen naaras huikkasi pesän suuaukolta Vihmatassulle, joka murahti jotakin epämääräistä takaisin.
Kun hän oli saanut yrttivaraston lattian siedettävään kuntoon, hän kurkottui nappaamaan fenkolin varren mukaansa seinustalta ja jolkutti sitten ulos pesästä.
Vanha oranssihtavaturkkinen kolli loikoili klaaninvanhimpien pesän lähistöllä silmät puoliummessa, mutta hän räpäytti ne kokonaan auki, kun kuuli Vihmatassun lähestyvän.
”Mitä asiaa sinulla on tänne, pikkuinen?” Väärämieli raakkui ivallinen sävy äänessään. ”Eikös pentujen pitäisi olla tähän aikaan päiväunilla?”
Vaikka Vihmatassu tiesikin vanhuksen olevan sokea, hän ei voinut olla värähtämättä Väärämielen keltaisten silmien kääntyessä häneen päin.
”Mustalehti käski tuomaan sinulle fenkolia”, Vihmatassu murahti fenkolin varsi suussaan. ”Olit kuulemma valitellut lonkkakipuja.”
Väärämieli tuhahti ja ojentautui täyteen mittaansa. ”Vanhuus ei tule yksin”, tämä jupisi itsekseen.
Vihmatassu vain pyöritteli silmiään, katkaisi hellävaroen fenkolin varren ja asteli lähemmäs vanhaa kollia. ”Avaa suusi”, hän komensi.
”Miksi?” Väärämieli haukotteli välinpitämättömänä.
Vihmatassulla kiehahti. ”Avaa nyt vain se suu!”
Vanhus hätkähti hieman, mutta avasi sitten suunsa vastentahtoisesti ja odotti, että Vihmatassu sai puristettua mehun varresta hänen suuhunsa.
Väärämieli nuoleskeli tyytymättömänä suunpieliään ja nousi istumaan. ”Hyh.”
”Ole hyvä vain”, Vihmatassu puhahti, noukki katkaistun varren puoliskot leukoihinsa ja lähti tassuttamaan takaisin parantajan pesälle.
Matkalla aukion poikki hän huomasi Kastemielen palaavan juuri leiriin. Valkean naaraan hampaissa roikkui pieni, ruipelo hiiri.
Säälittävää. Vihmatassu siristeli silmiään seuratessaan emonsa vaivalloisen näköistä askellusta.
Kastemieli käännähti katsomaan häneen päin siniset silmät pyöreinä, ja Vihmatassu laski katseensa alas tassuihinsa pysähtymättä. Hän ei ollut puhunut emolleen sitten nimittäjäisten, muttei se häntä sen kummemmin haitannut. Olihan naaras tyrkännyt hänet Villisielun huoleksi hänen ollessaan vasta pari kuuta vanha. Hän oli edelleen katkerana Kastemielelle, vaikkei sitä juuri ulospäin näyttänytkään.
”Vein sen fenkolin Väärämielelle, kuten käskit.” Vihmatassu laski fenkolin varren palaset pieneen kasaan, jonka hän oli koonnut yrttivaraston pesälle.
Siro mustaturkkinen naaras keskeytti turkkinsa siistimisen. ”Hyvä. Saat pitää vähän aikaa vapaata.”
Sen enempiä miettimättä hän asteli oman vuoteensa luokse, käpertyi tiukalle kerälle ja sulki silmänsä.

”Herätys, Vihmatassu, sinulla on hommia.” Vihmatassu räpäytti silmänsä auki kuullessaan Mustalehden äkeän naukunan aivan korvansa vierestä.
Hänen katseensa valui mestaristaan pesän suuaukolta tulvivaa valoa vasten seisovaan suureen, kullanruskeaan soturiin, jonka hän tunnisti Tammijalaksi.
Vihmatassu kömpi ylös ja ravisteli sammalhiput irti turkistaan. ”Mitä hän täällä tekee?”
Mustalehti hipaisi hännällään hänen kylkeään ohi mennessään. ”Tammijalka lupautui opettamaan sinulle muutamia taistelu- ja puolustusliikkeitä.”
”Minä kun luulin, etteivät parantajat taistele”, Vihmatassu jupisi itsekseen ja jatkoi sitten reippaammin huomattuaan mestarinsa tuiman katseen: ”Selvä. Milloin aloitamme?”
”Nyt”, Tammijalka murahti ja viittasi häntä seuraamaan perässään.
Vihmatassu pyöritteli silmiään ja kiiruhti soturin kannoille häntäänsä heilauttaen.
Kun he olivat päässeet leirin ulkopuolelle Tammijalka käännähti katsomaan häneen päin. Soturi silmäili häntä hetken ajan ainoalla näkevällä silmällään ja sihahti sitten: ”Harjoitellaan ensiksi puolustusta. Jos joku yrittää hyökätä kimppuusi, sinun täytyy kyetä häätämään vihollinen pois.”
Vihmatassu nyökkäsi hiukan epäröiden.
”Selvä, aloitetaan.” Tammijalka röyhisti rintaansa ja pörhisteli karvojaan. ”Kun minä hyökkään sinua kohti, nouse takajaloillesi ja työnnä minut etukäpälilläsi kauemmas.”
Vihmatassu seurasi tarkkaavaisena kuinka soturi pudottautui matalaksi ja lähti hiipimään häntä kohti silmät aavistuksen kaveten. Hän otti tukevamman asennon ja valmistautui vastaamaan Tammijalan iskuun.
Samassa Tammijalka syöksähti häntä päin. Vihmatassu nousi huojuen takajoilleen, ja paiskautui havunneulasten päälle maahan kullanruskean soturin voimasta.
”Liian hidas, ja epävakaa”, Tammijalka murisi.
”En pysty parempaan näin lyhyellä varoitusajalla”, Vihmatassu ärähti takaisin ja kampesi itsensä pystyyn. Havunneulaset varisivat hänen turkistaan.
”Sinun on oltava aina valmiina.” Tammijalka kierteli hänen ympärillään hännänpää nykien. ”Vihollinen ei ilmoita hyökkäyksestään etukäteen, sillä se olisi hiirenaivoista.”
”Kyllä minä nyt sen tajuan, mutta miksi parantajien täytyy uhrata kallista aikaansa tällaiseen turhuuteen? Me hoidamme haavoja, emme tee niitä.” Vihmatassu mulkoili Tammijalkaa näreissään. Hänen olisi juuri nytkin pitänyt olla parantajan pesällä auttelemassa Mustalehteä mahdollisten potilaiden kanssa, mutta hän hukkasi aikaa täällä keskellä ei mitään opetellessaan tarpeettomia liikkeitä, joita hän ei mitä luultavammin tulisi edes koskaan käyttämään.
Tammijalka huokaisi. ”Myös Mustalehti on opetellut nämä liikkeet. Ette te harjoittele taisteluliikkeitä sen takia, jotta teidät voitaisiin kutsua tarpeen tullen taisteluun, vaan siksi, että te voisitte puolustaa kallisarvoisia yrttivarastojamme, jos sota puhkeaa joskus. Ymmärrätkö?”
Vihmatassu raapi neulasten peittämää metsänpohjaa edelleen hieman nyreänä, mutta nyökkäsi kumminkin. ”Joo.”
”Hyvä, eiköhän sitten jatketa.” Tammijalan kasvoilla käväisi heikko hymynhäivähdys, joka katosi parissa silmänräpäyksessä, mutta viipyi kollin huulilla tarpeeksi kauan, jotta Vihmatassu ehti nähdä sen.

14.8.2018

Kun Vihmatassu oli aikeissa kokeilla uudemman kerran äsken Tammijalalta oppimaansa puolustusliikettä, punaoranssi naaras pelmahti aukiolle kovaan ääneen mouruten, joka sai hänet yllättymään niin, että hän horjahti takajaloilla tasapainotellessaan ja kaatui selkä edellä maahan jo toistamiseen. Hän kömpi kiukkuisena takaisin käpälilleen.
”Mitä te teette? Ei parantajien ole lupa taistella!” Kettutassu tivasi ja silmäili häntä ja Tammijalkaa karvojaan pörhistellen.
Vihmatassu huomasi naaraan leukojen tiukassa puristuksessa riutuvat hiiret. Soturippilas oli ilmeisesti ollut aiemmin päivällä metsästämässä ja oli nyt palaamassa takaisin leiriin saaliinein. Mutta missä oli hänen mestarinsa?
Kuin Vihmatassun ajatukset lukien Pähkinäturkki työntyi tiheän pensaikon läpi aukiolle oppilaansa jäljessä. ”Kettutassu, mitä sinä oikein puuhaat? Meillä on tekemistä!” vaaleanruskea soturi kivahti turhautuneen kuuloisena ja heitti Kettutassuun polttavan katseen.
Kettutassu silmäili hetken ajan Vihmatassua, ennen kuin kääntyi mestarinsa puoleen. ”En mitään ihmeellisempää”, hän vastasi lapojaan kohauttaen. ”Palataan vain leiriin.”
”Voisitte samalla ottaa Vihmatassun mukaanne, kerta olette menossa sinne päin”, Tammijalka mörähti väliin ja asteli Pähkinäturkin luokse. ”Näemmä nyt ei ole otollinen hetki harjoitella itsepuolustusta, joten samapa tuo on lähettää hänet jo takaisin leiriin.”
Pähkinäturkki nyökkäsi. ”Hyvä on. Me otamme hänet mukaamme.” Mitään muuta sanomatta hän kutsui oppilaat luokseen hännän heilautuksella ja paineli aluskasvillisuuden sekaan.
Vihmatassu seurasi kaksikon perässä hiljaa. Hänen edellään kulkevan Kettutassun häntä luikerteli naaraan jäljessä kuin käärme. Hän yritti hillitä halunsa loikata sen kimppuun ja painaa se maata vasten, ja onnistui siinä kohtuullisesti. Pariin kertaan Vihmatassu oli ollut aikeissa näykkäistä melkein hänen viiksiään hipovaa valkeaa hännänpäätään, joka kiemurteli hänen edessään houkuttelevan näköisenä, joten hän joutui puremaan hampaansa tiukasti yhteen ja kääntämään katseensa poispäin saadakseen ajatuksensa toisaalle.
Kun he pääsivät takaisin leiriin Vihmatassu asteli sanaakaan sanomatta parantajan pesälle. Hän istahti pesän edustalle ja ryhtyi sukimaan sottaista turkkiaan pitkin, voimakkain vedoin.
”Hei!”
Vihmatassu säpsähti kuullessaan kimeän nau’un ja laski katseensa pieneen, kullankeltaiseen naaraspentuun, joka tapitti häntä silmät pyöreinä.
”Hei.” Hän veti syvään henkeä ja puhalsi hitaasti ulos. Hänen turkkinsa oli jälleen sekaisin, mutta sen siistiminen saisi jäädä myöhemmälle. ”Oliko sinulla jotakin asiaa?”

18.8.2018

Ennen kuin ehdin edes vastata Kettutassun kysymykseen, Kostotähti työntyi ulos pesästään Mustalehti, Synkkäsielu ja Pähkinäturkki kintereillään. Klaanipäällikkö näytti vakavalta lähtiessään askeltamaan minun ja Kettutassun luokse.
Samassa tunsi miten joku pieni ja pörröinen hipaisi jalkaani. Kultapentu kurkisteli viereltäni suureen, jykevärakenteiseen kolliin päin silmät pyöreinä.
”Onko tuo Kostotähti?” pentu henkäisi.
”On”, sihahdin hiljaa ja työnsi Kultapentua kauemmas. Kostotähti tuskin kaipasi yli innokasta kissanalkua pyörimään jalkoihinsa. ”Menehän nyt. Toivepentu taitaakin jo vartoa sinua pentutarhan edustalla. Katso vaikka!”
Kullankeltainen naaraspentu katsahti minuun kulmiaan kurtistellen ja hetken ajan vaikutti jo siltä, ettei hän aikonut totella minua, kunnes tämä käännähti kannoillaan ja loikki aukion poikki Toivepennun luokse, joka kipitti sisartaan vastaan ruskea turkki pörrössä.
Huokaisin helpottuneena.
”Vihmatassu. Kettutassu.”
Säpsähdin hieman tajutessani Kostotähden olevan jo parin hännänmitan päässä meistä. Korjasin nopeasti asentoani ja nyökkäsin sitten tervehdykseni päällikölle.
”Kostotähti.” Nostin päätäni ja kohdistin katseeni mustan kollin harmaisiin silmiin. Niiden kylmä ja armoton katse pakotti minut kuitenkin laskemaan katseeni alas tassuihini. En pitänyt sellaisesta avuttomuudesta – etenkään itse klaanipäällikön edessä.
”Juuri palannut partio ilmoitti haistaneensa kaksijalkoja lähellä rajojemme”, Kostotähti aloitti möreällä äänellään. ”Lähdemme tarkistamaan tilanteen Synkkäsielun, Pähkinäturkin ja Kettutassun kanssa.”
”Entä miten minä ja Mustalehti siihen liitymme?” kysyin ja siristelin silmiäni epäluuloisena.
”Me lähdemme varalta mukaan, jos sattuu jotakin. Etsimme samalla täydennyksiä yrttivarastoihimme”, Mustalehti selitti nopeasti ja astui päällikön rinnalle hännänpää hermostuneesti nykien.
”Vai niin.”
En ollut tottunut näkemään yleensä niin tyyntä mestariani sellaisena. Tuntui kuin hän ei olisi osannut hillitä omia raajojaan; naaras steppasi paikoillaan kuin hänellä olisi ollut pakottava tarve päästä liikkeelle. Minulla ei ollut aavistustakaan, millaisia kaksijalat olivat, joten en osannut pelätä niitä. Tuskinpa ne kettua tai mäyrää pahempia olivat?
”Lähdetään. Meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi”, Kostotähti murisi hampaittensa takaa katkaisten ajatukseni. Tummaturkkinen päällikkö käännähti ympäri ja lähti marssimaan leirin uloskäyntiä kohti ilmeisesti olettaen, että muut seuraisivat perässä sanomattakin. Synkkäsielu kiiruhti kumppaninsa kannoille.
Mustalehti kääntyi katsomaan minua vihreät silmät viiruiksi kavenneina. ”Mennään.”
Kirin parantajanaaraan rinnalle kiitollisena siitä, että olin säästynyt tukalalta tilanteelta Kettutassun kanssa. Minua ei huvittanut vastata soturioppilaan kysymyksiin, etenkään kun en ollut kunnolla perillä tapahtumien kulusta.

Kun pääsimme rajalle Kostotähti nosti häntänsä pystyyn merkiksi pysähtyä. Seisahduin Mustalehden vierellä ja jäin kuulostelemaan ympäristöä korvat valppaasti pystyssä. Jostain päin kuului raskaita, laahaavia askelia, jotka katkesivat kuin seinään.
”Mitä tuo oli?” kuiskasin Mustalehdelle, jonka karvat olivat nousseet pystyyn.
”Lähistöllä on kaksijalka”, naaras naukaisi ääni väristen.
Samassa ilman halki viuhahti jokin pieni ja nopea kovaäänisen pamauksen saattelemana. Kissat kyyristyivät vaistomaisesti matalemmaksi ja käännähtivät ympäri paetakseen.
Juostessani mestarini rinnalla kuulin kuinka jokin rymisteli jäljessämme. Taas kuului uusi pamaus. Pitivätkö kaksijalat yleensäkin näin kovaa ääntä?
”Hajaannutaan! Emme saa johdattaa sitä leiriin!” Kostotähti huusi joukon hänniltä ja pujahti männyn taakse Synkkäsielu tiiviisti kannoillaan pysytellen.
Mustalehti johdatti meidät tiheämmän aluskasvillisuuden sekaan. Kyyristyimme rehevän saniaispuskan taakse. Tajusin, etteivät Pähkinäturkki ja Kettutassu olleet seuranneet perässämme. Missä he olivat?
”Pähkinäturkki ja Kettutassu jäivät jälkeen!” puuskahdin Mustalehdelle yrittäen peittää yltyvän pakokauhuni.
”Rauhoitu. He ovat turvassa”, parantaja rauhoitteli ja osoitti hännällään aukion toisella puolen kyyhöttäviin kissoihin.
Puhalsin ulos huojentuneena ja silottelin karvojani parilla ripeällä nuolaisulla.
Pamaus halkoi ilmaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Heti perään kuului tuskan korostama ulvaisu.
Jännityin tunnistaessani huutajan Kostotähdeksi. Klaanipäällikkö oli saanut osuman!

Punaoranssi karvapallo vilahti aukion poikki sen puun luokse, minkä juurelle Kostotähti oli vain hetkeä aiemmin lyyhistynyt kaksijalan pelottavan voimakkaan aseen iskusta.
”Kettutassu – senkin hölmö! Tule takaisin!” Pähkinäturkin epätoivoiset yritykset saada oppilasta kääntymään ympäri ja palaamaan takaisin turvaan kaikuivat kuuroille korville. Kettutassu jatkoi matkaansa aina liikkumattoman päällikön ruhon luo.
Kuulin kuinka kaksijalka otti tukevamman asennon ja valmistautui iskemään Kettutassuun. Pomppasin pystyyn valmiina säntäämään naaraan avuksi, mutta Mustalehti astui häntäni päälle ja esti minua lähtemästä. Katsahdin mestariini tyrmistyneenä.
Parantajanaaras pudisteli päätään. ”Olen pahoillani, Vihmatassu, mutta klaanilla ei ole varaa menettää tulevaa parantajaansa”, tämä kähisi tukahtuneella äänellä.
”Et voi olla tosissasi! Hehän kuolevat tuonne!” sähähdin ja nostin huultani varoittavasti. ”Päästä irti!” Yritin tempoa itseni irti Mustalehden otteesta, mutta se oli ja piti.
Samassa kuului vaimea naksahdus ja metsän täytti kaksijalan aseen pahaa enteilevä pamaus. Katsoin voimattomana kuinka Kettutassun hento ruumis rojahti maahan ja ilman täytti tuore veren haju. Kuulin vain vaivoin miten Pähkinäturkki parkaisi aukion toisella puolella.
”Ei.” Haukoin henkeä kauhuissani.
Kaksijalka lähestyi kahden maassa lojuvan kissan ruumita. Se kumartui tarkastelemaan niitä lähempää ja näin, kuinka se potkaisi oudolla, pitkällä jalallaan Kostotähteä ikään kuin varmistaakseen, että hän oli kuollut todella. Minun teki pahaa katsella miten se nosti Kettutassun niskavilloista ilmaan ja pudotti sen sitten maahan kuin tuoresaaliilla leikkivä pentu.
”Mikä hirviö”, Mustalehti mutisi puoliääneen.
Lopulta kaksijalka kyllästyi tökkimään kissojen ruhoja ja lähti talssimaan poispäin tyytyväisyydestä hykerrellen. Kun olin varma, että se oli lähtenyt, huitaisin Mustalehteä kuonolle kynnet piilossa, jolloin tämä päästi irti hännästäni ja pinkaisin kiireen vilkkaa Kostotähden ja Kettutassun luokse. Pähkinäturkki juoksi minut kiinni silmissään huolesta synkkä katse. Klaani ei tulisi menettämään yhtäkään kissaa tänä päivänä, mikäli se olisi minun päätettävissäni. Molempia tarvittiin yhä.
Kumarruin nuuhkaisemaan Kettutassua. Mustalehti kiiruhti Kostotähden luokse. Kettutassun kyljet kohoilivat heikosti. Klaanipäällikön sydän oli pysähtynyt, muttei toivon mukaan lopullisesti.
”Heidät on saatava nopeasti leiriin, jotta voimme hoitaa haavat kuntoon”, sanoin Pähkinäturkille, joka katsoi oppilastaan hieman shokissa.
”Hyvä on.” Soturi nyökkäsi poissaolevana ja tassutti Kostotähden ja Mustalehden luokse.
Juuri kun hän oli aikeissa nostaa päällikön ruumiin selkäänsä Synkkäsielu laskeutui alas puusta. Varapäällikkö jäi tuijottamaan kumppaniaan suunnattoman raivon vallassa.
”Se kaksijalka saa maksaa tästä!” Synkkäsielu ärisi. Mitään sanomatta hän työntyi Pähkinäturkin ohitse, hilasi vaikean näköisesti Kostotähden selkäänsä ja lähti raahustamaan leiriin päin surusta raskain askelin.
Pähkinäturkki kohautti lapojaan, nosti Kettutassun selkäänsä ja hölkkäsi varapäällikön perään. Molemmat vaikuttivat olevan suunniltaan, vaikka huomasinkin heidän pinnistelevän peittääkseen sen minulta ja Mustalehdeltä.
”Mennään nopeasti. Meidän on valmisteltava sairasaukio heitä varten”, Mustalehti naukaisi kiireesti ja pinkaisi juoksuun.
Säntäsin hänen peräänsä hammasta purren.

19.8.2018

”Meidän täytyy olla nopeita, jos emme halua Kettutassun kuolevan. Kostotähti menettää hengen, mutta selviää!” Mustalehti liukui pysähdyksiin parantajan pesän edustalle. Hän kääntyi katsomaan minua karvat pystyssä ja rintakehä kiivaasti kohoillen. ”Vihmatassu, hae hämähäkinseittiä, kultapiiskua ja vettä. Tuo myös kuivaa sammalta.”
Nyökkäsin nopeasti ja sukelsin parantajan pesään. Hölkytin parantajan aukion poikki yrttivarastolle. Nappasin mukaani kepin, jonka ympärille oli keritty hämähäkinseittiä. Kumarruin noukkimaan maasta pari kultapiiskua vielä hampaisiini, ennen kuin palasin takaisin leiriaukiolle Mustalehden luokse. Parantajanaaras oli koonnut sammalia tilapäisiksi vuoteiksi parantajan pesän edustalle. Juuri silloin Pähkinäturkki ja Synkkäsielu saapuivat.
Katselin hiljaa vierestä miten he Mustalehden avustuksella laskivat Kettutassun ja Kostotähden varovasti vuoteille. Kostotähden kyljet kohoilivat taas, tosin kovin pinnallisen näköisesti, mutta ainakaan hän ei ollut menettänyt kaikkia henkiään, kuten olin aiemmin uskaltanut epäillä. Hyvällä tuurilla saisimme hoidettua molemmat kuntoon iltaan mennessä.
”Vihmatassu, toitko sinä sitä vettä?” Mustalehti tiukkasi tarkastellessaan tuomiani tarvikkeita. ”Tai sammalta?” Parantajanaaraan ääni oli huolesta kireä.
”Unohdin ne”, jupisin puoliääneen ja tarkastelin kivi sydämellä Kettutassun hentoa hahmoa, joka retkotti sammalvuoteella liikkumattomana. Soturioppilaan punaoranssi turkki oli veren tahrima siitä kohtaa, mihin kaksijalan ase oli iskenyt. Ravistelin päätäni yrittäen selvitellä ajatuksiani. ”Voin hakea ne nyt.” Käännähdin ympäri palatakseni takaisin varastolle.
”Ei ole aikaa!” Mustalehti puuskahti. ”Pähkinäturkki saa hakea puuttuvat tarvikkeet, minä tarvitsen sinua täällä.” Tummaturkkinen naaras viittoi minua luokseen.
Mustalehti oli kumartunut Kettutassun ylle. Hän osoitti tassullaan pientä reikää tämän kyljessä, josta pulppusi vuolas veri virta. Jokin oli lävistänyt nahan ja uponnut lihaan asti. Mutta mikä?
”Kaksijalan aseen osa on saatava ulos hänen kyljestään”, mestarini selitti kiireesti. ”Yritä puristaa se ensin esiin ja sitten napata se hampaillasi pois. Minä hoidan sillä välin Kostotähden kuntoon.”
”Yksinkö?” Tuijotin Mustalehteä kauhistuneena.
”Yksin. Meillä ei ole paljon aikaa, joten kannattaa aloittaa, jos mielimme pelastaa heidät”, hän murisi ja loikki klaanipäällikön luokse karvat pystyssä ja silmät niin ammollaan, että vihreän ympärillä näkyi ohut valkea rengas.
”Ketunläjät”, sähähdin kuohuksissani ja otin paremman asennon Kettutassun vierellä. Puristin varovasti tassuillani reiän molemmilta puolilta ja seurasin silmä tarkkana, kuinka esiin pilkisti pieni, kiiltävä kivi. Nappasin sen nopeasti hampaisiini, ennen kuin se ehti upota syvemmälle ja sylkäisin sitten inhoksuen maahan.
Verenvuoto yltyi entisestään. Painelin nopeasti hämähäkinseittiä haavan peitoksi ja toivoin sen riittävän. Kettutassu ei saisi liikkua tänä iltana mihinkään, jotta haava ehtisi arpeutua, mutta muuten hän oli kunnossa – ainakin kaiken järjen mukaan – sillä kaksijalkojen outo pieni osa ei ollut onneksi osunut elintärkeisiin sisäelimiin.
Pähkinäturkki saapui vierelleni. Hän tiputti pari tippaa vettä oppilaan huulien välistä tuomallaan sammalella. Katsoin toiveikkaana Kettutassun liikkuvia silmäluomia. Heräisikö hän?

20.8.2018

Kettutassu räpäytti silmänsä auki. Huokaisin helpottuneena ja kumarruin tutkimaan naaraan haavaa, ettei se ollut vain auennut uudestaan. Soturioppilaan hiljainen vaikerrus kantautui korviini, mutta tiesin, etten juuri voinut tehdä mitään kivulle, mitä hän kävi parasta aikaa läpi. Hänen olisi vain kestettävä se.
Yhtäkkiä Kettutassu nosti päätään. Hän vilkuili ympärilleen tuskan sumentamin silmin. Naaras yritti epätoivoisesti päästä jaloilleen, mutta hänen voimansa eivät vielä riittäneet ja tämä lysähti takaisin alas. Astelin tyynenä hänen eteensä ja ehdin nähdä, kuinka tämä kohdistaa katseensa minuun ja kuiskaa hiljaa:
”Kiitos.”
Sen jälkeen oppilas sulki silmänsä ja hänen hengityksensä muuttui tasaiseksi tuhinaksi. Katsoin häntä hetken ajan liikahtamatta, ennen kuin käännähdin ympäri ja annoin katseeni lipua vettä tihkuvaa sammaltukkoa pitelevään Pähkinäturkkiin, joka tuijotti oppilastaan neuvottomana. Hänen silmissään oli etäinen katse.
”Pähkinäturkki, raahaisitko Kettutassun pedin pesän puolelle? Siellä ei vedä niin paljon kuin täällä”, pyysin soturilta ja pörhistin karvani suojaksi navakalta tuulenpuuskalta, joka kävi metsän läpi parhaillaan.
Vaaleanruskea soturi ravisteli päätään ikään kuin selvittääkseen ajatuksensa ja nyökkäsi sitten. Hän tarttui pedin reunasta kiinni hampaillaan ja lähti vetämään nukkuvaa Kettutassua parantajan pesälle. Seurasin heidän etenemistään mietteliäänä.
Kostotähdellä ja Kettutassulla on varmasti nälkä, kun he heräävät. Ehkäpä minun olisi viisasta käydä noukkimassa pari myyrää heille tuoresaaliskasasta.
Astelin aukion poikki tuoresaaliskasan luokse. Pahaksi onnekseni myös Kastemieli oli hakemassa purtavaa itselleen. En tohtinut enää perääntyä, sillä naaras oli jo huomannut minut.
”Hei, Vihmatassu”, Kastemieli tervehti kaihosti hymyillen.
”Hei”, mörähdin takaisin ja noukin hampaisiini hiiren ja varpusen.
”Kuinka olet voinut?” valkoturkkinen naaras jatkoi keskustelua.
”Ja mitähän se sinulle mahtaa kuulua? Vointini ei ole kiinnostanut sinua ennenkään, joten miksi se kiinnostaisi muka nytkään?” sihahdin hampaitteni takaa ja heitin emooni vihaisen katseen.
”Sinä et ymmärrä, Vihmatassu…”
”Ymmärrä mitä? Sitä ettet rakastanut minua? Voi, ymmärrän hyvinkin.”
”Kuuntelisit nyt!” Kastemielen sinisissä silmissä oli epätoivoinen katse. ”Minä rakastin sinua niin paljon kuin vain voi emo pentuaan rakastaa, mutta en kyennyt huolehtimaan sinusta…”
”Ja sehän olikin hyvä syy jättää minut heitteille, jonka takia jouduin oppimaan tulemaan toimeen ihan yksinäni!” sähisin karvat pystyssä.
”Vihmatassu, ei se niin -”
”Mikset vain voi antaa minun olla, niinkuin silloin, kun hylkäsit minut?” murisin hiljaa ja käänsin tälle selkäni. ”Ja jos sallit, niin minulla on parempaakin tekemistä kuin hukata täällä aikaani sinun kanssasi.”
Sen sanottuani marssin pois paikalta. Rakastin emoani yhä sisimmässäni – vaikken sitä ääneen myöntänytkään – mutten vain voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että tämä oli mennyt hylkäämään minut. Hänellä tuskin oli edes järkevää syytä tunteettomalle teolleen.
Kun pääsin parantajan pesälle huomasin että myös Kostotähti oli siirretty sisälle. Hänen vuoteensa oli parin hännänmitan päässä Kettutassun pedistä. Laskin hiiren varoen päällikön vuoteen reunalle ja jätin varpusen Kettutassun pedin vierelle, josta nämä löytäisivät ne helposti herättyään.
Istuuduin alas ja silottelin pystyssä sojottavaa turkkiani parilla nuolaisulla. Keskustelu Kastemielen kanssa oli saanut minut raivon partaalle ja olin vain vaivoin onnistunut hillitsemään haluni loikata tämän kimppuun.
”Oletko kunnossa?” Mustalehti tassutti vierelleni.
”Olen”, jupisin puoliääneen. ”Tapasin vain emoni hakiessani tuoresaalista Kettutassulle ja Kostotähdelle.”
”Vai niin.” Parantajanaaras nyökkäsi ja kääntyi katsomaan heräilevää Kostotähteä, joka nosti laiskasti päätään ja katseli ympärilleen silmät sirrillään.
”Missä minä olen?” kolli kähisi.
”Parantajan pesässä.” Synkkäsielu asteli kumppaninsa vuoteen äärelle. ”Kaksijalkojen ase osui sinuun.”
Kostotähti katsahti viereisellä pedillä tuhisevaan Kettutassuun korvat luimussa. ”Miksi hänkin on täällä?”
”Kettutassu sai myös osuman”, Pähkinäturkki selosti oppilaansa vuoteen viereltä irrottamatta katsettaan punaoranssista naaraasta.
”Toipuuko hän?” Kostotähti kysyi nyt Mustalehdeltä.
”Toipuu kyllä. Hänen vointinsa on yllättävän hyvä iskuetäisyyteen nähden”, Mustalehti vastasi.
”Hyvä.” Kostotähti kurkotti nappaamaan hiiren vuoteensa reunalta ja ryhtyi syömään sitä hyvällä ruokahalulla.
Hänen toipumisensa puolesta ei ole ainakaan pelkoa… Nuolaisin tassuani ja pyyhkäisin sillä viiksiäni, ennen kuin nousin ylös ja tassutin Pähkinäturkin vierelle.
”Sinä voit mennä jo lepäämään”, sanoin soturille yllättävän lempeästi. ”Me huolehdimme Kettutassun kyllä kuntoon.”
”Selvä on.” Pähkinäturkki kömpi käpälilleen ja raahusti ulos pesästä.
Käännyin Kettutassun puoleen. Juuri silloin hän avasi silmänsä.
”Heräsithän sinä viimein. Mikä on vointi?” tiedustelin.

”Vihmatassu, meidän täytyy mennä.” Mustalehti asteli vierelleni ja kosketti kevyesti korvaani hännällään herättääkseen huomioni.
”Miksi?” kysyin uupuneena.
”Meidän täytyy mennä Yölammelle, suorittamaan nimittämisesi”, parantajanaaras kehräsi hunajaisella äänellään.
”Nytkö? Mutta-” En olisi tohtinut jättää Kettutassua yksin.
”Haluatko parantajaksi vai et?!” Mustalehti tiuskaisi.
”Tietenkin”, vastasin voimattomana.
”Mennään sitten”, hän sanoi ja asteli ulos pesästä.
Seurasin hänen perässään raskain askelin. Olin alkanut tuntea outoa vetoa Kettutassua kohtaan. Se voimistui hetki hetkeltä ja tuntui raastavana kipuna rinnassa, kun jouduin liian kauas hänestä.
En kai vain ole ihastumassa Kettutassuun?

”Tämäkö on Yölampi?” Katselin ympärilleni lumoutuneena. Kelmeä kuunvalo heijastui tumman veden pinnasta ja hohki aavemaista valoaan hiljaiselle aukiolle. Huomasin lammen toisella puolella oudon näköisen kivistä kyhätyn kasan. Siinä oli yksi sisään- ja uloskäynti, joka kävi suoraan lampeen.
”Kyllä, onko siinä jokin ongelma?” Mustalehti vastasi pistävästi.
”Ei, ei ollenkaan”, naukaisin nopeasti.
Kävelin mestarini perässä kivistä kyhätyn kasan luo. Kahlasimme vähän matkaa eteenpäin vatsakarvoihin ulottuvassa rantavedessä ja menimme kivikasan sisälle, jota olisin voinut väittää jopa jonkinlaiseksi luolaksi.
”Aloitetaan.” Mustalehti käännähti ympäri ja katsoi suoraan minuun. Tunsin karvojeni nousevan pystyyn. ”Minä Mustalehti, Metsäklaanin parantaja, pyydän Synkän Metsän kissoja kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti, jotta oppisi tapanne ja teidän avullanne hän palvelee klaania parantajana monta kuuta.” Naaras veti välissä nopeasti henkeä ja jatkoi:
”Vihmatassu, lupaatko vaalia Synkän Metsän parantajien tapoja, auttaa Metsäklaania voittamaan toiset klaanit, ja hoitamaan tärkeimmät kissat ensin, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.” Vaikka pieni epäilyksen siemen kytikin sisälläni en antanut sen näkyä ulospäin. Olisin uskollinen Synkälle Metsälle ja Metsäklaanille.
”Siinä tapauksessa, Synkän Metsän kissojen voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Vihmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Vihmavarjona. Synkkä Metsä kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja hyväksymme sinut Metsäklaanin seuraavaksi parantajaksi, heti kun eläköidyn. Siihen asti saat toimia varaparantajana”, Mustalehti lopetti seremonian.
Nyökkäsin pienesti mestarilleni. En edes säikähtänyt, kun kuulin vaimeita, hyväksyviä naukaisuja luolan uumenista. Ne toistelivat uutta nimeäni. Kenties äänet olivat Synkän Metsän kissojen, tai sitten se oli omaa mielikuvitustani.

Palasin leiriin lopenuupuneena. Olin ollut jo tarpeeksi väsynyt lähtiessäni Yölammelle, eikä matka sinne ja takaisin helpottanut oloani yhtään. Jos piti mainita hyviä puolia, niin ainakin olin saanut parantajanimeni.
”Voit mennä jo lepäämään”, Mustalehti maukui päästyämme parantajan pesälle.
”Hyvä on. Kiitos”, murahdin poissaolevasti ja astelin oman petini luokse. Kömmin reunan yli pehmeiden sammalien päälle ja käperryin tiukaksi keräksi. Hautasin kuononi käpäläni alle. Loin pesän toisella puolen tuhisevaan Kettutassuun vielä viimeisen vilauksen, ennen kuin suljin silmäni ja vaivuin uneen.

21.8.2018

Auringon ensisäteet tulvivat pesään ja lämmittivät väsymyksestä kankeat jäseneni. Kömmin haukotellen istumaan ja katsahdin vaistomaisesti pesän toiselle puolen sijoitettuihin potilaisiin. Kostotähti oli jo hereillä ja hän yritti parasta aikaa siistiä kuivuneen veren jäykistämiä karvoja kyljessään siitä kohtaa, mihin kaksijalkojen ase oli osunut. Kettutassu liikahti vuoteessaan, muttei avannut silmiään.
”Huomenta, Vihmavarjo.” Mustalehti työnsi päänsä ulos yrttivarastosta. ”Nukuitko hyvin?”
”Nukuin.” Parantajanaaraan hyväntuulisuus yllätti minut täysin.
”Ainakin se kuulosti siltä”, tämä tuhahti ja pujahti kokonaan esiin tummaturkki lehtisilpussa.
”Tarvitsetko apua?” Nousin käpälilleni ja ravistelin sammalhiput irti turkistani.
”Itseasiassa kyllä. Kettutassun side pitäisi vaihtaa. Vaihdoin Kostotähdeltä jo silloin, kun hän heräsi”, Mustalehti maukui ja osoitti hännällään punaoranssia oppilasta, joka heräili parhaillaan.
”Selvä.” Astelin aukion poikki Kettutassun vuoteen luokse ja seisahduin aivan hänen eteensä. Soturioppilas raotti väsyneenä vihreitä silmiään.
”Mitä nyt? Näin juuri hyvää unta”, Kettutassu napisi ja hieraisi tassullaan silmiään.
”Tulin vaihtamaan siteesi”, mörähdin ja kyyristyin naaraan kyljen viereen. Poistin varovasti vanhan siteen. Haava tuoksui puhtaalle, eikä siinä ollut havaittavissa tulehduksen merkkejä. ”Pysy siinä.”
Kettutassu pyöritteli silmiään. ”Mitä muutakaan voisin?”
Noudin nopeasti yrttivarastosta pari katajan marjaa sekä hanhikin juurta ja palasin sitten takaisin potilaani luo. Pureskelin juuret tahnaksi ja levitin sen haavan päälle, jonka jälkeen ojensin marjat Kettutassulle. ”Syö.”
Naaras räpäytti ihmeissään silmiään. ”Miksi?”
”Koska minä sanon niin!” ärähdin takaisin ja tyrkytin marjoja oppilaalle.
Kettutassu jupisi jotakin itsekseen ja lipaisi marjat suuhunsa. Sen jälkeen hän laski päänsä vuoteensa reunalle ja jäi tuijottamaan pesän suuaukolle päin ikävystyneen näköisenä.
Jätin naaraan omaan rauhaansa ja astelin pesän poikki Mustalehden luokse, joka yritti irrottaa varpaidensa väliin jäänyttä tikkua.
”Hiirenpapanat”, tämä jupisi puoliääneen. ”Yrttivarasto on pahemmassa kunnossa kuin edes muistinkaan.”
”Onko sinulla mitään muuta tehtävää minulle?” kysyin ja istahdin alas kietaisten häntäni käpälilleni.
”Jos Kettutassu vain jaksaa, voisit käyttää häntä pesän ulkopuolella haukkaamassa happea”, naaras maukui irrottamatta katsettaan tassustaan.
”Nytkö jo?” hämmästelin. Olin olettanut, että oppilas joutuisi pysymään aloillaan muutaman päivän ajan, ennen kuin edes olisi voinut harkita päästävänsä tätä ulkoilemaan.
”No niinhän minä juuri sanoin!” Mustalehti tiuskaisi ja nosti sitten jäätävän katseensa minuun. ”Vai kyseenalaistatko käskyjäni?”
”En tietenkään!” puuskahdin ja marssin takaisin Kettutassun luokse, joka nosti hämmästyneenä päätään. ”Ylös siitä. Me lähdemme ulos.”

22.8.2018

Kettutassu tuijotti minua silmät tyrmistyksestä leviten. ”Ulos? Nytkö? Pääsen vain vaivoin istumaan!”
”Mustalehti sanoi että voit mennä jo ulos”, murahdin lievästi närkästyneenä ja raavin kynsilläni pesän pohjaa.
”Hyvä on”, Kettutassu myöntyi ja kömpi täristen käpälilleen. Annoin hänen ottaa tukea minusta, kun tämä astui pedin reunan ylitse.
Kävelimme kylki kyljetysten aukion poikki. Seurasin soturioppilaan liikkumista tarkkaavaisena. En tahtonut hänen loukkaavan itseään vielä pahemmin ja joutumaan viettämään monta kuuta parantajan pesällä.
Ohittaessamme tuoresaaliskasaa päätinkin pysähtyä äkisti. Kettutassu horjahti hieman ja kääntyi sitten katsomaan minuun hämmentyneenä. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Testaan vain refleksejäsi”, vastasin viattomasti ja kohautin lapojani. Käännyin tuoresaaliskasan puoleen suunpieliäni lipoen. ”Onko sinulla nälkä? Voisimme jakaa tuom mustarastaan, jos tahdot.”
”Ehkä minulla vähän on”, Kettutassu tunnusti ja asteli vierelleni. ”Jaetaan pois vain.”
Väläytin naaraalle leikkisän katseen ennen kuin kumarruin noukkimaan mustarastaan kasan päältä. Tuoresaalista löytyi päivä päivältä enemmän. Lehtikato oli alkanut helittää otettaan ja suurin osa lumesta oli jo sulanut pois lähes koko metsästä.
Ohjasin Kettutassun hieman syrjempään ja laskin mustarastaan maahan hänen eteensä. ”Sinä saat luvan ottaa ensimmäisen haukun”, murahdin.
”Onpa jalomielistä”, tämä puuskahti silmiään pyöritellen, mutta kumartui kumminkin haukkaamaan palasen linnusta. Sen jälkeen hän työnsi rastaan minulle ja ryhtyi pureskelemaan omaa lihapalastansa.
Repäisin toisen linnun siivistä irti. Jouduin nyppimään alkutöikseni höyheniä irti, ennen kuin pääsin kiinni itse lihaan. Kalusin siiven loppuun hyvällä ruokahalulla. Kun olimme molemmat saaneet syötyä itsemme kylläisiksi, lähdin viemään Kettutassua takaisin parantajan pesälle.
Matkalla tunsin jonkun tuijottavan meitä. Kurkistin nopeasti lapani ylitse ja huomasin Kastemielen saapuneen aukiolle nauttimaan auringosta. Hänen siniset silmänsä seurasivat tyynesti verkkaista liikehdintäämme takaisin parantajan pesälle päin. Käänsin katseeni eteeni ja kiristin vauhtia. Kettutassu älähti yllättyneenä ja joutui ponnistelemaan ottaessaan minua kiinni.
”Mitä tuo nyt oli?” hän kivahti.
”Ei mitään.”
”Ihan varmasti oli! Et sinä voi noin vain jättää haavoittunutta potilasta heitteille.”
”Selvä! En tahdo olla samalla alueella emoni kanssa liian kauaa! Tyytyväinen?” Pysähdyin Kettutassun eteen ja jäin mulkoilemaan häntä kiukkuisena.
”Mitä?” Naaras kohotti hämmentyneenä kulmiaan.
”Tule jo.” Käänsin oppilaalle selkäni ja kaduin saman tien äskeistä purkautumistani. Ei Kettutassu voinut sille mitään, että minun ja Kastemielen välit olivat sellaiset kuin ne olivat.
Pujahdin sisälle parantajan pesään Kettutassu kannoillani seuraten. Ohjasin hänet vähin äänin takaisin omalle vuoteelleen ja istuuduin sitten alas siistimään sekaista turkkiani.

Synkkäsielu työntyi pesään saniaisverhon läpi ja katsahti Kettutassuun, joka räpäytti silmänsä auki. ”Ahaa, Kettutassu, olet hereillä”, varapäällikkö kehräsi mielissään ja asteli tyttärensä vuoteen vierelle. ”Tulinkin etsimään sinua, sinun pitäisi nimittäin vaihtaa klaaninvanhimpien makuualuset ja mennä sitten metsästämään Pähkinäturkin kanssa.”
Kettutassu tuijotti emoaan tyrmistyneenä. ”Mutta en voi -”
”Ei muttia. Ylös siitä!” Synkkäsielu sihahti.
”Synkkäsielu, hän on oikeassa, hän ei voi vielä mennä metsästämään tai -” Mustalehden yritys puhua järkeä varapäällikölle epäonnistui hänen erehtyessään katsomaan tummanruskeaa naarasta tämän vihaa liekehtiviin silmiin.
Kettutassu nousi alistuneena ylös vuoteestaan. Tunsin hänen vihreiden silmiensä tavoittelevan katsettani, mutta käänsin pääni poispäin huulta purren. Oppilas saisi selvitä tästä sotkusta omin voimin. Kuulin raskaita, loittonevia käpälänaskelia ja sitten tuli aivan hiljaista.
”Sehän meni hyvin”, Mustalehti tuhahti ja palasi takaisin pesän perälle lajittelemaan yrttejä.
Katsahdin surullisena pesän suuaukolle päin. Yhtäkkinen tarmonpuuska sai minut kuitenkin nousemaan ylös takamukseltani ja tassuttamaan Kettutassun ja Synkkäsielun perässä aukiolle.
Missä hän on? Etsin katseellani Kettutassun punaoranssia turkkia, mutta en nähnyt sitä missään. Äkillinen liikehdintä klaaninvanhimpien pesällä herätti kuitenkin huomioni.
Tassutin aukion poikki Väärämielen pesälle ja työnsin pääni sisään saniaisverhon läpi. Näin Kettutassun vanhan kollikissan makuualusten kimpussa ja itse Väärämielen istuskelemassa vähän matkan päässä sukimassa turkkiaan. Pujahdin sisälle pesään ja näykkäisin Kettutassua kevyesti hännänpäästä. Naaras katsahti minuun yllättyneenä.
”Vihmavarjo? Mitä sinä täällä teet?” hän henkäisi.
”Haen sinut takaisin parantajan pesälle”, murahdin nopeasti ja lähdin pukkimaan oppilasta pesän uloskäyntiä kohti.
”Mutta Synkkäsielu sanoi -”
”Vähät minä hänen sanoistaan välitän!” nau’uin äkeänä. ”Parantajan sana on kuitenkin painavampi.”
Päästyämme aukiolle huomasin Synkkäsielun istuskelemassa pesänsä edustalla. Hän katsahti meihin silmiään siristellen, nousi seisomaan ja lähti tassuttamaan kohti. Astuin Kettutassun eteen ja kohtasin varapäällikön tuiman katseen urheasti silmä silmään.
”Mitä sinä teet?” Synkkäsielu tiukkasi.
”Vien potilaani takaisin hoitoon!” ärisin takaisin.
”Ja millä oikeudella?”
”Parantajan oikeudella.”
Työnsin Kettutassua parantajan pesälle päin ja jäin seisomaan Synkkäsielun tielle paljastaen kynteni. En antaisi hänen enää käskyttää Kettutassua sillä tavalla.

”Uhkailetko minua?” Synkkäsielun siniset silmät roihahtivat.
”Ehkä”, murahdin tylysti ja upotin kynteni syvälle pehmeään metsämaahan.
”Satutko tietämään että olen klaanin varapäällikkö, ja että voin erottaa sinut virastasi?” Tummanruskea naaras veti huultaan ylös ja väläytti minulle terävää hammasrivistöään varoitukseksi. Minä en kuitenkaan niin vähästä hetkahtanut; pysyin järkähtämättä paikoillani ja tuijotin Synkkäsielua suoraan silmiin viiksikarvakaan värähtämättä.
Lopulta varapäällikkö antoi periksi, heitti minuun vielä kylmän katseen ja paineli juuri leiriin palaavan rajapartion luo hännällään viuhtoen.
Huokaisin helpottuneena ja vedin kynnet piiloon. Sen jälkeen käännähdin ympäri ja pujahdin sisälle parantajan pesään, jossa Mustalehti teki parhaillaan tutkimusta Kettutassulle. Oppilas pyöritteli turhautuneen näköisenä silmiään.
”Uskoisit jo – olen kunnossa!” hän sihahti ja kavahti kauemmas, kun tummaturkkinen parantajanaaras kosketti nenällään haavaa.
”Hyvä on.” Mustalehti nosti päätään ja kääntyi sitten katsomaan minuun. Kuvittelinko vain, vai olinko todella nähnyt mestarini kasvoilla hennon hymynhäivähdyksen?
”Mikä on vointisi?” Astelin Kettutassun luokse.
”Ihan hyvä”, tämä vastasi lapojaan kohauttaen. ”Haavaa ei kirvele enää niin pahasti.”
”Se on hyvä kuulla.” Nyökkäsin. ”Sinun pitää kuitenkin muistaa levätä. Ja älä huolehdi, minä pidän huolen siitä, ettei Synkkäsielu passita sinua tekemään mitään, mikä voisi olla haitaksi terveydellesi tässä tilassa.”
”Selvä.” Kettutassu väläytti minulle ujon hymyn ja kääntyi sitten Mustalehden puoleen. ”Joko voin mennä lepäämään, kuten varaparantajasi äsken minua kehotti?”
”Voit”, Mustalehti maukui hyväksyvästi. ”Tarvitsetko unikonsiementä unen saantiin?”
Punaoranssi oppilas pudisti päätään. ”En usko.”
Katselin hiljaa kuinka Kettutassu tassutti pesän poikki vuoteensa luo, kapusi reunan yli ja käpertyi tiukalle kerälle sammaleiden päälle haudaten kuononsa etukäpälänsä alle.
Tunsin jonkun tönäisevän minua takaapäin. Käännyin katsomaan Mustalehteä hämmentyneenä.
”Joku taitaa olla ihastunut?” hän kehräsi ilkikurinen sävy äänessään.
Huitaisin äkäisesti mestariani kauemmas käpälälläni ja sihahdin: ”Suu tukkoon!”
Mustalehti kohautti lapojaan ja asteli yrttivarastolle. ”Ihan miten vain”, hän naukaisi vielä lapansa ylitse minulle, ennen kuin katosi karhunvatukkatunnelin uumeniin.
Katseeni lipui vuoteessaan rauhallisen näköisesti tuhisevaan Kettutassuun. Ehkä minä hieman olin pihkassa häneen – mutta sitä en tulisi myöntämään Mustalehdelle!

23.8.2018

Havahduin hereille kuullessani saniaisverhon kahahtavan ja jonkun astuvan sisään. Avasin silmäni ja käännyin katsomaan tummanruskeaan naaraskissaan, joka jutteli Mustalehden kanssa niin keskittyneenä, ettei edes huomannut minua.
”Mustalehti.” Synkkäsielu nuolaisi rintakarvojaan nopeasti ennen kuin kääntyi katsomaan parantajanaarasta silmiin. ”Yöturkki, Liekkisiipi ja Susihammas palasivat juuri rajapartiosta.”
”Ja?” Mustalehti kohotti kulmiaan.
”No, Laaksoklaanin reviirin laitimmainen nummi on täynnä saalista, eikä siellä näy ketään, joten ajattelin ottaa meille lisää reviiriä. Sinä olisit sen aikaa leirissä vastuusssa, sillä ottaisin kaikki soturimme mukaan”, varapäällikkö maukui silmiään siristellen.
”Olet minun varapäällikköni, ja teen ihan mitä vain haluat.” Sappi kiehahti sisälläni kuullessani Mustalehden matelevan Synkkäsielun edessä sillä tavalla.
”Hyvä, hyökkäämme ensi täysikuun aikaan.” Varapäällikkö käänsi Mustalehdelle selkänsä ja harppoi ulos pesästä.
”Hiirenpapanat!” Mustalehti sihahti tiputtaessaan yrttinsä maahan ja kumartuessaan noukkimaan sitten niitä takaisin ylös. Hänen häntänsä huiski tyytymättömänä puolelta toiselle.
”Petturi”, jupisin puoliääneen ja suljin silmäni toivoen pääseväni uneen mahdollisimman pian.

Raotin silmiäni aamuvalon tulviessa sisään pesään saniaisverhon välistä. Nousin istumaan ja nyppäisin lapaani tarttuneen sammalhipun irti. Vilkuilin ympärilleni etsien Mustalehteä, mutta koska en nähnyt häntä parantajan aukiolla, oletin hänen olevan nukkumassa omassa onkalossaan pesän perällä.
Kömmin sammalreunan yli ja asteli pesän suuaukolle. Työnnyin sammalverhon läpi aurinkoiselle aukiolle, joka suorastaan kuhisi elämää. Istahdin parantajan pesän edustalle siistiytymään. Tiesin, että tällä hetkellä kaikkien Metsäklaanin kissojen huulilla oli hyökkäys Laaksoklaaniin. Mielestäni Metsäklaani ei tarvinnut enää yhtään enempää reviiriä.
Palasin takaisin pesään. Kettutassu oli jo jalkeilla. Hän suki parhaillaan verestä jähmeää turkkiaan. Oppilas nosti yllättyneenä katseensa minuun.
”Huomenta”, murahdin ja istuuduin vähän matkan päähän hänestä.

29.8.2018

”Susihammas, Yöturkki, Tammijalka, Kastemieli ja Vihmavarjo, tulkaa tänne – meidän pitää lähteä!” Synkkäsielun huudahdus raikui leirissä.
Noukin juuri valmiiksi saamani yrttikäärön hampaisiini ja tassuttelin ulos pesästä. Kissat norkoilivat leirin sisäänkäynnin tuntumassa levottomina. Tajusin olevani viimeinen tulija, sillä heti kun saavuin paikalle, soturit nousivat ylös turkit pörhössä innostuksesta ja lähtivät talssimaan Synkkäsielun perässä ulos leiristä.
Kuljettuamme jo jonkin matkaa korviini kantautui katkeavan oksan rasahdus. Olin vähällä törmätä Susihampaan takamukseen kissajoukon pysähtyessä yllättäen.
”Luultavasti vain orava”, Synkkäsielu tokaisi ja jatkoi matkaa.
Saavuimme Laaksoklaanin rajalle. Metsäklaanin kissat ylittivät röyhkeästi rajamerkit ja astahtivat nummelle itsevarman näköisinä. Pieni epäillys kuitenkin hiipi selkäpiitäni pitkin. Missä kaikki Laaksoklaanin kissat olivat?
Yhtäkkiä esiin loikki kolme kissaa. Yksi niistä asteli Synkkäsielun eteen keltaiset silmät päivänvalossa välähtäen.
”Voinko auttaa?” Tunnistin puhujan Laikkujalaksi, yhdeksi Laaksoklaanin kokeneimmista sotureista, joita tiesin.
”En usko”, Synkkäsielu kehräsi häijysti ja paljasti kyntensä ilmeisesti valmiina käymään jo tosi toimiin. Hänen päättäväisyytensä oli kieltämättä ihailtavaa.
Huomasin Laikkujalan takana kaksi muuta kissaa, jotka olin nähnyt joskus aiemminkin; he olivat Vaahterahäntä ja Viiltokuu. Mutta oliko Laaksoklaani todella niin typerä, että lähetti vain kolme kissaa kohtaamaan Metsäklaanin hurjimmat soturit?
”Valmistautukaa!” Synkkäsielu ärisi sotureilleen ja kohensi asentoaan. Laikkujalka teki samoin.
”Nyt!” Laaksoklaanin soturit vyöryivät kimppuumme joka puoleltamme. Vilkuilin ympärilläni kauhistuneena. Minähän olin parantaja – en minä osannut taistella!
Tunsin kuinka pitkät, käyrät kynnet upposivat lapaani ja parkaisu karkasi huulieni välistä. Yrttikäärö tipahti maahan ja joutui saman tien keskenään kamppailevien soturien jalkoihin.
Ketunläjät! kirosin mielessäni ja käännyin katsomaan taakseni.
Harmaaturkkinen vihreät silmät omaava naarasoppilas tuijotti minua karvat sojollaan ja huuli irvessä. Huomasin tupon likaisenvalkeaa karvaani hänen kynsiensä välissä ja minut valtasi hurja taisteluvimma. Naaras oli käynyt väärän kissan kimppuun!
Pudottauduin vaistomaisesti matalaksi ja syöksyin päin Sinitassun jalkoja. Kamppasin hänet maahan ja kierähdin hänen päälleen yllättäen jopa itseni ketteryydelläni. Paljastin kynteni ja upotin ne syvälle soturioppilaan rintaan. Naaras vikisi ja yritti päästä irti otteestani. Annoin hänen uuvuttaa ensin itsensä, ennen kuin nousin pois tämän päältä ja luikin kissojen ohitse lähimmän kiven taa tasaamaan hengitystäni.
Samassa ilman ympärilläni täytti matala murina. Nostin katseeni oranssinpunertavan turkin omaavaan kollisoturiin, joka katsoi minua vihreät silmät viiruiksi kavenneina ja kynnet paljastettuina. Tunnistin hänet jonkin aikaa sitten soturinimensä saaneeksi Tammisydämeksi.
Nousin ylös puuskuttaen ja valmistauduin kohtaamaan hänet.
”Käy kiinni, jos uskallat, ketunläjä!” ärisin tälle.

30.8.2018

Horjahdin tuntiessani Tammisydämen painon lavoillani, kun nuori soturi loikkasi selkääni. Kynnet raapivat kylkiäni ja tajusin menettäväni tasapainon ja mätkähtäväni maahan. Kierähdin selälleni ja juuri silloin kookas Laaksoklaanin soturi tömäytti käpälänsä rintakehälleni pitäen minut litistyksissä maata vasten ja kynsi paljasta vatsapuoltani takajaloillaan. Lopulta soturi päästi irti ja loikki seuraavan uhrinsa kimppuun.
Nousin ylös tuskaisesti irvistäen. Kylkiäni, vatsaani ja lapojani kirveli kollin kynsien jäljistä. Parantajat eivät kuuluneet taisteluun, eikä Tammisydän tuntunut tajuavan sitä sitten yhtään. Jos hän luuli saavansa arvostusta kynsimällä vihollisensa parantajan kuoliaaksi, hän oli pahasti väärässä. Kyllä minäkin osasin taistella!
Seurasin katseellani taistelevia kissoja. Silmäni kiinnittyivät Kastemielen valkeaan turkkiin, joka oli veren peitossa – enkä halunnut tietää, kenen. Viiltokuu painoi häntä parhaillaan maata vasten ja hapuili avuttoman naaraan kaulaa hampaillaan. Sappi kiehahti sisälläni. Kukaan ei saisi koskea minun emooni, etenkään laaksoklaanilainen!
Hyppäsin karjaisten soturin niskaan ja riuhtaisin hänet irti Kastemielestä, joka nousi ylös puuskuttaen. Kynsin soturin kylkiä hurjalla vimmalla ja ennen pitkään huomasin myös emoni auttavan laaksoklaanilaisen kukistamisessa. Vihdoin ja viimein Viiltokuu sähähti turhautuneena, ravisteli minut irti epätoivoisen oloisena ja luikki keskenään toisiaan kynsivien kissojen joukkoon ikään kuin piilopaikkaa hakien.
Olin jo aikeissa lähteä hänen peräänsä, kun yhtäkkiä tunsin Kastemielen hännän lavallani ja tämän lämpimän hengityksen niskassani.
Katsahdin emooni hurjistuneena. “Mitä sinä teet? Hänhän pääsee karkuun!” sihisin.
Kastemieli pudisteli päätään. “Tämä ei ole sinun taistelusi. Mene syrjemmälle ja yritä pysyä hengissä. Metsäklaani tulee tarvitsemaan sinua vielä enemmän kuin koskaan”, hän maukui hiljaa ja syöksyi sitten lähimpänä olevan kissan kaulaan kiinni.
Juuri kun olin aikeissa palata takaisin metsän suojiin, taistelun keskeytti hetkellisesti uusi ääni:
“Vesiklaani, hyökkäykseen!”
Vesiklaani? Täällä? Me olemme jo tarpeeksi pahassa alakynnessä muutenkin! Huomasin kahden Vesiklaanin oppilaan käyneen Yöturkin kimppuun. Nuori soturi yritti karistaa heidät irti.
Syöksyin oppilaita päin ja huidoin heitä kauemmas kynnet auringossa välähtäen. Jos en kerta voinut toimia taistelutantereella parantajana, toimisin sitten soturina klaanitoverieni rinnalla – vaikka viimeiseen asti, jos oli pakko.

31.8.2018

Vesiklaanin oppilaat roikkuivat tiukasti kiinni Yöturkissa. Tummaturkkinen soturi yritti karistaa nuorempia kissoja irti itsestään, mutta huonolla menestyksellä. Huitaisin kynsilläni lähinnä olevaa kollioppilasta tajuamatta varoa iskuni voimaa. Oranssiturkkinen soturioppilas päästi irti ja tipahti maahan ulvaisten.
“Salamatassu! Älä kuole!” Kermanvärinen naaras liukui alas Yöturkin selkää pitkin ja riensi toverinsa avuksi. En ehtinyt jäädä selvittelemään tilannetta, sillä tunsin jo kynnet nahassani ja kuinka minut riuhtaistiin kauemmas oppilaista.
“Raukkamaista!” sihisi Laaksoklaanin varapäällikkö Synkkämieli. “Metsäklaani käyttää taistelussa parantajaa!” Kolli painoi minut maata vasten ja upotti kyntensä syvälle rintakehääni. Tunsin kuinka hengitykseni salpaantui ja jouduin sinnittelemään pysyäkseni tajuissani.
“Ja sehän ei kuulu sinulle!” ärisin takaisin, riuhtaisin käpäläni irti kollin puristuksesta ja huitaisin varapäällikön kuonoa tarkoituksenani häätää hänet kauemmas.
Se näytti tepsivän, sillä Synkkämieli perääntyi hämmentyneenä taaksepäin ja tuijotti minua kuono verta valuvana. Mitään sanomatta loikin pois paikan päältä ja niin sanotusti piilouduin kissojen sekaan. Katselin kauhun sekaisin tuntein, miten kissat raatelivat toisiaan. Pystyin lähes kuulemaan kuinka turkki repesi soturin nahasta irti tuskaisen ulvaisun saattelemana.
*Tämä on hirveää!* ajattelin pujahtaessani maahan mätkähtävän Vaahterahännän tieltä. *Jotta klaanit selviäisivät, meidän kaikkien tulisi tulla toimeen, eikä taistella keskenämme jostakin turhasta maatilkusta.*
Kierähdin sulavasti lähimmän kiven taakse ja jäin seuraamaan tilannetta etäältä. En tahtonut osallistua taisteluun sen enempäänsä kuin oli pakko. Minun olisi saatava tämä loppumaan. Muuten vähäisimmätkin Metsäklaanin soturit menettäisivät henkensä ja Kostotähti saisi johtaa kahden parantajan ja muutaman oppilaan klaania.
Vedin syvään henkeä ja loikkasin kiven päälle. Katselin kissoja epävarmana ja keräsin kaiken rohkeuteni. “Lopettakaa!” Huutoni kiiri taistelunäänien ylitse ja sai kissat jähmettymään paikoilleen. Tunsin kuinka soturien katseet polttelivat nahkaani. “Tämä taistelu on aivan turha! Olemme vuodatteneet tarpeeksi omiemme verta vain pienen maapläntin takia”, sanoin kuuluvalla äänellä ja hillitsin vapinani. Annoin sanojeni vaikuttaa kissojen joukossa.

“Mitä kautta Synkän Metsän luulet tekeväsi?” Synkkäsielun katse poltteli nahkaani ja sai minut tuntemaan oloni uhatuksi, mutten antanut sen näkyä ulospäin, vaan keskityin pitämään itseni tyynenä ja lopettamaan taistelun hillitysti ilman enempää väkivallan käyttöä.
Varoittamatta Metsäklaanin varapäällikkö syöksyi Laaksoklaanin Laikkujalan kimppuun, litisti hänet maata vasten ja kynsi tätä pahan näköisesti kaulanalueelta. Tummanruskea naaras nosti verenhimoisesti kiiluvan katseensa sotureihinsa, jotka vilkuilivat toisiaan epävarman näköisinä.
“Käykää kiinni!” hän ulvoi taisteluvimman vallassa, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään totellakseen naaraan käskyä. Kaikki vain tuijottivat Synkkäsielun jalkojen juuressa vain vaivoin hengittävää Laikkujalkaa kauhistuneina. Pystyin melkein aistimaan varapäällikön turhautumisen sähköisenä värähtelynä ilmassa.
“Synkkäsielu, anna olla.” Kohdistin katseeni naaraan sinisiin silmiin, jotka leimusivat vihaisesti. “Tätä taistelua ei olisi koskaan kuulunutkaan käydä. Emmehän halua menettää vähäisiä sotureitamme, emmehän?” Tunsin kuinka sydämeni takoi vasten rintaani hullunlailla. Kuulin veren kohinan korvissani ja pienimmänkin kissan kiusaantuneen liikahduksen.

“Kenelle luulet puhuvasi?” Synkkäsielun äänessä oli uhkaava sävy, joka sai minut epäröimään. “Olen varapäällikkösi, etkä voi puhua minulle noin!”
Peräännyin muutaman askelen verran taaksepäin niin, että olin vähällä tipahtaa alas kiveltä, kun naaras lähti tassuttamaan minua kohti hännänpää tyytymättömästi väännähdellen. Juuri kun pelkäsin, että hän kävisi kimppuuni, tämä käännähtikin ympäri. Metsäklaanin kissat olivat perääntyneet kauemmas Laaksoklaanin kissoista, jotka askelsivat raskaasti taistelun uuvuttamina maassa avuttoman näköisenä makaavan Laikkujalan luo.
“Mitä ihmettä te teette? Olette kaikki hiirenaivoisia! Me voitamme taistelun. Heidän paras soturinsa on melkein kuollut! Mitä te odotatte?” Synkkäsielu maukui kimmastuneena ja osoitti hännällään Laikkujalkaa, jota autettiin parhaillaan pystyyn.
“Tuota… Vihmavarjo on oikeassa.” Yöturkki astui esiin Metsäklaanin kissojen joukosta. Hän nuolaisi veren tahrimia rintakarvojaan kiusaantuneen oloisena.
“Anteeksi?” Synkkäsielun silmät levisivät tyrmistyksestä.
“Niin. Vihmavarjo on oikeassa. Meillä on ihan tarpeeksi reviiriä!” nuori soturi jatkoi rohkeasti. Se oli kuitenkin viimeinen pisara Synkkäsielulle ja naaras syöksyi Yöturkin kimppuun ja ryhtyi kynsimään hänen selkäänsä hurjan vimman vallassa.
“Seis!” huudahdin kauhuissani ja riensin klaanitoverini avuksi. Riuhtaisin Synkkäsielun irti Yöturkista ja tömähdin maahan selälleni naaraan painosta. Yritin epätoivoisesti kiemurella pois hänen altaan, mutta tummanruskea soturitar nousi seisomaan, painoi käpälänsä rintakehälleni ja kumartui niin lähelle naamaani, että tunsin hänen viiksiensä hipovan kuonoani.

1.9.2018

“Kadut tätä vielä.” Tunsin kuinka Synkkäsielun kynnet upposivat syvemmälle rintaani. Voihkaisu karkasi huulieni välistä samalla kun yritin rimpuilla itseäni irti. Yllätyksekseni varapäällikkö hellitti otettaan ja antoi minun mennä. Kömmin nopeasti pystyyn ja hiippailin kauemmas naaraasta edelleen kuristava tunne rinnassani.
Metsäklaanin, Laaksoklaanin ja Vesiklaanin kissat tuijottivat Synkkäsielua pelokkaan näköisinä. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan.
“Mitä te hiirenaivot tuijotatte?” Synkkäsielu sähähti.
“H-häipykää reviiriltämme, ja äkkiä.” Laikkujalan ääni oli pelkkä hento pihaus, mutta se riitti saamaan Metsäklaanin kissat perääntymään takaisin omalle reviirilleen.
“Seis siihen paikkaan!” Synkkäsielun karjaisu kiiri nummea pitkin ja kaikki pysähtyivät kuin seinään. “Te ette lähde mihinkään ennen kuin nummi on meidän!”
Huomasin kihelmöivän epäröinnin klaanitoverieni keskuudessa. Tarvittaisiin enään vain pieni tönäisy ja kaikki palaisivat takaisin sinne mistä tulivatkin.
“Menkää!” korotin ääntäni Synkkäsielun uhkaavan murinan ylitse. “Tämä taistelu on jo taistelu!”
Sanaakaan sanomatta Metsäklaanin kissat lipuivat syvemmälle metsään. Kuulin Synkkäsielun raskaaksi käyneen hengityksen takaani. Olin juuri tehnyt yhden pahimmista mahdollisista virheistä, mitä vain saattoi tehdä; kyseenalaistanut klaanin varapäällikön aseman muiden klaanien valvovan silmän alla.
“Sinä saat maksaa tästä”, Synkkäsielu sihisi hampaittensa takaa ja paljasti kyntensä.
Kyyristyin matalaksi valmiina ottamaan naaraan iskun vastaan ja mahdollisesti myös liukenemaan paikalta.

2.9.2018

Tunsin kynsien uppoavan vatsaani. Irvistin kivusta ja yritin rimpuilla itseni irti Synkkäsielun vahvasta otteesta, mutta aiemmat ponnisteluni olivat vaatineet veronsa ja jäin auttamattomasti alakynteen. Tämäkö olisi loppuni? Kuolisinko näin avuttomalla tavalla?
Suljin silmäni jo luovuttaneena ja vedin kerran henkeä. Odotin jotakin – jotakin, mikä muuttaisi kaiken. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tunsin ainoastaan vihlovan kivun Synkkäsielun kynsien upotessa aina vain syvemmälle pehmeään vatsanahkaani.
Samassa naaraan paino katosi päältäni ja tunsin voivani taas hengittää. Raotin silmiäni ja näin Metsäklaanin varapäällikön painivan Laaksoklaanin varapäällikön, Synkkämielen, kanssa. Laaksoklaanilaisen apuna oli myös muutama vesiklaanilainen.
Kömmin häkeltyneenä pystyyn ja jäin tuijottamaan sanattomana, kuinka Synkkäsielu perääntyi selkäänsä köyristäen ja hurjasti sähisten takaisin metsän pimentoon.
“Miksi autoit minua?” sain kysyttyä Synkkämieleltä, joka asteli luokseni turkki sekaisin ja verestä tuhruisena. Hän näytti ontuvan hieman vasenta takajalkaansa, mutta voi muuten oikein hyvin.
“Sinun ansiostasi taistelu loppui”, kolli murahti vastaukseksi.
“Vai niin”, mau’uin hieman hämmentyneenä ja nyökkäsin.
“Kultapentu!”
Käännähdin katsomaan kahteen, pörröiseen pentuun, joista toinen lähestyi parasta aikaa parantajia ja haavoittuneita kissoja. Kultapentu oli aikeissa hyökätä heidän kimppuunsa!
“Ketunläjät!” sihahdin ja syöksyin naaraan perään.
Juuri kun kullankeltainen pentu oli aikeissa loikata lähimpänä olevan oppilaan kimppuun, nappasin tämän ketterästi kiinni ja nostin ilmaan löysästä niskanahasta roikottaen.
“Mitä sinä luulet tekeväsi?” mumisin suu täynnä karvaa Kultapennulle, joka yritti sätkytellä itseään irti.

3.9.2018

“En tiedä… vihani vain otti minut valtaansa”, Kultapentu selitti nopeasti ja rauhoittui hieman.
“Lopeta!” Katseeni kiinnittyi meitä kohti laukkovaan Toivepentuun, jonka silmät olivat levinneet ammolleen pelosta. “Voit satuttaa häntä! Hän on vasta pentu!” Kolli liukui pysähdyksiin eteeni. “Pyydän, ole kiltti…”
“Tuostahan voisi vaikka loukkaantua”, tuhahdin silmiäni pyöritellen ja laskin Kultapennun alas veljensä vierelle. “Minulla ei ole tapana satuttaa pentuja, ettäs tiedät. Tämä nuori neiti oli juuri äsken aikeissa käydä haavoittuneiden kimppuun, ja se jos mikä kielii soturin ala-arvoisuudesta.”
“Kiitos.”
Vilkaisin mitäänsanomaton-ilme kasvoillani Vesiklaanin parantajaa Lehtilampea ja nyökkäsin tälle nopeasti, ennen kuin lähdin patistelemaan pentuja takaisin Metsäklaanin reviirille päin. Tänään oli tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Tämän sulatteluun menisi tovi, kuten varmasti myös Synkkäsielulla. Mitä luultavammin saisin heti leiriin palattuani kunnon korvapuustin ja sellaisen saarnan, etten kuulisi pariin päivään yhtään mitään.
“No niin, nyt palataan kotiin”, sanoin pennuille, jotka kääntyivät katsomaan minua silmät suurina. “Eikä sitten yhtään mitään temppuja”, lisäsin vielä osoittaen sanani pääosin Kultapennulle, joka nyökytti pienesti päätään.

“Vihmavarjo, eikös hierakka autakin halkeilleisiin polkuanturoihin?” Toivepentu tassutteli vierelläni silmät suurina ja häntä kippuralla selän päällä.
Nyökkäsin hyväksyvästi. “Kyllä vain. Ja naarmuihin”, mau’uin lyhyesti ja käänsin katseeni takaisin polulle, joka oli kuiden saatossa syntynyt soturien tallomista jäljistä.
Sanaakaan sanomatta Kultapentu pyrähti juoksuun veljensä viereltä ja katosi saniaispuskan taakse. Murahdin ärtyneenä ja huitaisin saniaisen lehdet sivuun käpälälläni. Näin pienen kullankeltaisen pennun pinkovan kaukana edellämme leiriin päin.
“Eikö sisaresi koskaan kuuntele, mitä hänelle sanotaan?” tuhahdin Toivepennulle, joka kohautti lapojaan neuvottoman näköisenä. Ilmeisesti kollillakin oli vaikeuksia pitää pentuetoverinsa kurissa. Näissä tilanteissa olin onnellinen, ettei minulla ollut muita sisaruksia.
Kun saavuimme leiriin Toivepennun kanssa, Kultapentu oli jo pentutarhan luona Villisielun pestävänä. Pentu selitti tohkeissaan emolleen seikkailustaan Laaksoklaanin reviirillä, ja vaikka kuningatar näytti siltä kuin häntä ei olisi kiinnostanut pätkääkään tyttärensä sepitykset, tämä nyökytteli tasaisin väliajoin päätään ja toisti: “Niinkö? Olitpa sinä rohkea!”
Pukkasin Toivepentua Villisielun ja sisarensa suuntaan. “Menehän nyt, emosi odotteleekin jo sinua”, sanoin pennulle, joka kääntyi katsomaan minua hieman hämmentyneen oloisena.

“Saanko tulla kanssasi parantajan pesälle auttamaan haavoittuneiden hoidossa?” Toivepentu tapitti minua silmät innostuksesta leviten. Hänen ruskea turkkinsa oli ihan sekaisin ja pörhössä.
Katsoin pentua arvioiden. En ollut varma, olisiko hänestä enemmän hyötyä vai haittaa parantajan pesällä, mutta toisaalta lisä käpälistä oli aina apua.
“Hyvä on”, murahdin nopeasti ja viitoin tätä seuraamaan perässä. “Mutta muistakin, ettet häiritse minun tai Mustalehden työskentelyä. Katsoa saa muttei koskea.”
Ennen kuin Toivepentu ehti sanoa mitään, Mustalehti pujahti ulos pesästään ja loikki aukion poikki Suurkannolle. Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. Mitä asiaa vanhalla parantajanaaraalla oli klaanille heti näin taistelun jälkeen? Ei kai vain kukaan ollut menehtynyt vammoihinsa?
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkannolle klaanikokoukseen!” Mustalehti ulvoi ja kissoja alkoi soljua aukiolle pesistään. Muutamat taistelussa vakavasti haavoittuneet soturit raahautuivat parantajan pesän suulle seuraamaan klaanikokousta.
Kun suurinpiirtein kaikki Metsäklaanin kissat olivat paikalla, parantaja aloitti: “Olen päättänyt että olen palvellut tätä klaania jo tarpeeksi kauan. Olen ollut parantajana pitempään kuin muistan ja on minun tullut aika siirtyä syrjään. Haluan että Vihmavarjo ottaa paikkani klaanin johtavana parantajana.” Mustalehti vilkaisi minuun päin puhuessaan. “Kiitos.”
Tuijotin mestariani hämmästyneenä. Mitä juuri oli tapahtunut? Oliko hän nimittänyt minut klaanin viralliseksi parantajaksi? Mutta vastahan minä olin saanut oman parantajanimeni! En ollut vielä valmis siihen tehtävään! Tähän asti olin tottunut turvautumaan Mustalehden apuun, mutta entä jatkossa? Joutuisinko pärjäämään yksin? Kysymykset polttelivat nahkaani.
“Haluat antaa paikkasi petturille?!” Synkkäsielun äänessä oli syvää paheksuntaa, kun tämä sylki sanat ulos suustaan ja katsoi minua syyttävästi.
“Peturille?” Mustalehti kuulosti hämmentyneeltä.
“Niin, peturille! Tuon typerän pennun takia hävisimme taistelun! Hän lopetti sodan, petturi!” varapäällikkö sihisi raivoissaan. Tappio näytti kalvavan edelleen hänen mieltään.
“Vihmavarjo?” Mustalehti kääntyi katsomaan minuun tyrmistyneenä. Tunsin kuinka niskakarvani nousivat pystyyn. “Onko tämä totta?”
Astuin epäröiden entisen mestarini eteen. Etsin sopivia sanoja naaraan painostavan katseen alla. Pahimmassa tapauksessa hän voisi irtisanoa minut virastani ja määrätä karkotettavaksi, jos menisin möläyttämään ilmoille jotakin epäsopivaa.
“On ja ei”, vastasin lopulta. “On kyllä totta, että lopetin taistelun, mutta ihan hyvistä syistä. Paikalla oli Laaksoklaanin lisäksi myös Vesiklaani ja olimme auttamattomasti alakynnessä. Jos olisimme viipyneet siellä vielä hetkeäkään pidempään, Metsäklaani olisi monta urheaa soturia pienempi. Kaiken lisäksi emme edes olisi tehneet mitään sillä hyödyttömällä maapläntillä. Sitä paitsi se sijaitsi nummilla, ja Metsäklaanin kissat nimensä mukaan viihtyvät rehevän kasvillisuuden suojissa, eikö totta?”
Odotin levottomana Mustalehden reaktiota. Mitä vanha parantaja vastaisi?

5.9.2018

“Selvä. Pitäydyn valinnassani”, Mustalehti maukui ja nyökkäsi hyväksyvästi. “Ja eräs nuori pentu ehkä haluaa olla oppilaasi”, hän jatkoi hieman arvoitukselliseen sävyyn ja viittasi hännällään parantajan pesän edustalla hyörivään Toivepentuun hännällään.
“Kiitos, Mustalehti”, murahdin nopeasti ja jolkotin aukion poikki Toivepennun luokse.
“Vihmavarjo”, Toivepentu aloitti minut huomatessaan ja lopetti edestakaisin ramppaamisen, “olen päättänyt tämän. Olen melkein kuusikuinen, itse asiassa arvelen Kostotähden nimittävän minut seuraavan auringonkierron aikana. Minä haluan olla oppilaasi.”
Nyökkäsin mietteliäänä. En ollut ajatellut hankkia oppilasta vielä heti ensimmäisen neljänneskuun aikana, mutta ainahan sitä saattoi harkita. “Toiveesi kuultu”, vastasin lyhyesti ja työnnyin hänen ohitseen parantajan pesään, jossa oli huolestuttavan hiljaista.
Aatelin varovasti pesän perälle ja näin Kettutassun punaoranssin hahmon, joka oli käpertynyt tiukaksi keräksi vuoteessaan. Viereisellä vuoteella Kostotähti suki turkkiaan pitkin, harkituin vedoin. Hän ei edes nostanut katsettaan minuun astuessani hänen eteensä.
“Mitä asiaa?” päällikkö vain mutisi.
“Kuten ehkä oletkin saattanut jo kuulla, Mustalehti jättäytyi virastaan ja minusta tuli klaanin uusi parantaja”, nau’uin silmiäni siristellen ja istuuduin alas. “Eräs pentu on kiinnostunut paikasta oppilaanani ja päätin vielä varmistaa sinulta, sopiiko se, että pidän nimittäjäiset huomenna aurinkohuipun aikoihin.” Tarkemmin ajateltuna oppilas olisi hyvä ottaa tarpeeksi aikaisin, jotta ehtisin opettaa hänelle kaiken tarvittavan tulevaa varten, jos minulle kävisi jotakin.
Kostotähti katsahti minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Hetken ajan luulin hänen kieltävän nimittäjäiset, kunnes tämä kysyi: “Kenen pentu?”
Tukahdutin helpotuksen huokaisun. “Villisielun poika, Toivepentu”, vastasin.
“Vai niin”, tummaturkkinen kolli murahti ja pyyhkäisi viiksiään. “Tee ihan miten lystäät.”
“Hienoa.” Heilautin häntääni tyytyväisenä ja tassutin ulos pesästä. Minun olisi vietävä tieto nimittäjäisistä Villisielulle, jotta hän osaisi valmistella poikansa huomista aurinkohuipun hetkeä varten. Ja sillä välin minulla olisi aikaa palautella pyhän seremonian sanat mieleeni.
“Tillipentu, anna sammalpalloni takaisin!”
“Anna ensin itse minun käpyni!”
“Nyt loppuu tuo nahistelu!”
Työnnyin sisälle hämärään pesään, joka suorastaan kuhisi elämää. Tunsin kuinka keskenään nujakoivat pennut kierähtivät jalkojeni juureen, nousivat vinkaisten ylös ja kipittivät kiireen vilkkaan emonsa suojiin.
“Kas, Vihmavarjo, mikä sinut tänne tuo?” Villisielu katsahti minuun uteliaana. Toivepentu ja Kultapentu leikkivät hänen vierellään.
“Minulla on kahdenkeskistä asiaa sinulle”, nau’uin nopeasti ja viitoin kuningatarta lähemmäs.
“Vai niin.” Villisielu kömpi pystyyn vuoteestaan ja tassutti luokseni. “Mitä asiasi koskee?”
“Toivepentu haluaisi parantajaoppilaaksi ja ajattelin vielä kysyä sinulta sopiiko se. Nimittäjäiset pidetään huomenna”, puhuin niin hiljaa, etteivät Toivepentu ja Kultapentu voineet kuulla sanojani.
Villisielu räpäytti yllättyneen näköisenä silmiään. “Kyllä se minulle sopii”, tämä vastasi lopulta.
“Hyvä kuulla”, murahdin tyytyväisenä ja heilautin sitten vielä häntääni tälle hyvästeiksi ennen kuin pujahdin ulos pentutarhasta ja suuntasin takaisin parantajan pesälle. Huominen olisi erityinen päivä, niin minulle kuin Toivepennullekin.

Siistin sottaista turkkiani parantajan pesän edustalla. Olin nukkunut viime yönä hyvin levottomasti, sillä uusi vuoteeni – jonka olin eilen illalla nopeasti kyhännyt Mustalehden entiseen nukkumaonkaloon – oli täynnä tikkuja ja pikkukiviä. Tarkoituksenani oli parannella sitä mukavemmaksi nukkua tänään myöhemmin nimittäjäisten jälkeen. Villisielu oli jo siirtynyt pentujensa kannassa pentutarhan ulkopuolelle. Kullanruskea kuningatar pesi parasta aikaa Toivepentua, joka yritti huitoa kömpelösti käpälällään ympärillään häärivää Kultapentua kauemmaksi itsestään.
Nuolaisin vielä pariin otteeseen rintaani, ennen kuin nousi seisomaan, ravistelin pontevasti turkkiani ja tassutin aukion poikki Suurkannon luokse. Loikkasin kannon päälle ketterästi ja selvittelin hetken ajan kurkkuani. Yritin palauttaa mieleeni eilisiltana Mustalehdeltä opitut seremonian sanat.
“Minulla on ilmoitusluontoista asiaa!” kajautin kuuluvalla äänellä ja jäin odottamaan, että kissat soljuivat aukiolle pesistään. Kostotähti nilkutti ulos parantajan pesästä ja istahti Suurkannon juurelle katsellen paikalle kerääntyviä kissoja silmät viiruiksi kavenneina.
“Metsäklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla keskuudessanne ikuisesti. Niinpä on minun aikani ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, joka on osoittanut innokkuutensa ja taitonsa. Oppilaani tulee olemaan Toivetassu.” Kohdistin katseeni eturiviin vaivihkaa hiipineeseen kollipentuun, joka tapitti minua vihreät silmät suurina.
“Toivetassu, hyväksytkö paikan Vihmavarjon oppilaana?” Kostotähti kysyi Toivetassulta.
Oppilas nyökkäsi tohkeissaan. “Kyllä.”
“Puolikuun aikana matkaat kanssani Yölammelle, jotta Synkkä Metsä voi hyväksyä sinut parantajaksi”, nau’uin juhlallisesti ja loikkasin alas kannon päältä.
“Metsäklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, Kostotähti murahti lopuksi ja nyökkäsi nopeasti Toivetassulle, joka näytti siltä kuin ei olisi pysynyt nahoissaan.
Astelin uuden oppilaani luokse ja kumarruin koskettamaan neniä tämän kanssa klaanin hurratessa taustalla Toivetassun uutta nimeä.

6.9.2018

Astuin syrjemmälle oppilaani kanssa Kostotähden loikatessa Suurkannon päälle ja viittoessa Toivetassun pentuetoveria astumaan eteen. Kultapentu seisahtui epävarman oloisena kannon juurelle ja kohdisti keltaisten silmiensä katseen päällikköön.
“Kultapentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen hetkeen asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kultatassuksi. Mestariksesi tulee Synkkäsielu. Odotan, että Synkkäsielu välittää kaiken tietonsa sinulle.” Kostotähti kääntyi katsomaan puolisoonsa, joka vastasi katseeseen pienellä nyökkäyksellä. “Synkkäsielu, olet valmis ottamaan kolmannen oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta Ruosteturkilta, ja olet osoittanut olevasi voimakas ja uskollinen. Odotan, että välität kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle.”
Klaanipäällikön lopetettua seremonian, Synkkäsielu asteli uuden oppilaansa luo ja kumartui koskettamaan neniä tämän kanssa. Muu klaani ryhtyi hurraamaan uuden oppilaan nimeä. Seurasin hiljaa sivusta, kuinka Toivetassu loikki vastanimitetyn sisarensa luokse ja maukui innoissaan onnittelunsa tälle. Tunsin pienen piston sydämessäni. Minut oli nimitetty yksin, enkä ollut saanut kuulla sisarusteni onnitteluhuutoja, koska minulle ei oltu sellaisia suotu. Kaiken lisäksi en ollut koskaan saanut tavata isääni.
“Toivetassu!” kutsuin oppilastani. “Tulehan jo, meillä on paljon hommia tekemättä.” Odotin, että nuori kolli ehti ensin luokseni, ennen kuin käännähdin kannoillani ja palasin takaisin parantajan pesälle Toivetassu kintereilläni.
“Mitä me teemme ensiksi?” Toivetassu kysyi innoissaan.
“Ensiksi saat kyhätä itsellesi vuoteen sairasaukion lähettyville, josta voit tarkkailla mahdollisia potilaita. Tällä hetkellä vuoteen omia ovat Kettutassu ja Kostotähti, joten saat luvan pitää heidän tilannettaan visusti silmällä sillä välin, kun olen poissa”, selitin nopeasti ja viittasin hännälläni Kettutassuun, joka suki itseään tarmokkaasti. Kostotähti oli vielä ulkona aukiolla keskustelemassa kokeneimpien soturiensa kanssa.
“Selvä! Mistä saan sammalta?” Toivetassun into herätti minussa pientä ihailua, se oli kyllä pakko myöntää, vaikka sitä tuskin tulisinkaan koskaan tuolle sanomaan.
“Varastosta. Muista ottaa kohtuudella, että sitä jää muuhunkin käyttöön”, mau’uin vielä oppilaalleni, ennen kuin tassutin Kettutassun luokse.
“Hei”, tervehdin naarasta.
“Hei.” Kettutassu katsahti minuun yllättyneenä.
“Mikä on vointisi?”
“Ihan hyvä, kai. Kylkeen ei satu enää niin paljoa.”
“Sepä hyvä kuulla.” Istuuduin soturioppilaan vuoteen äärelle.
“Sinä sait jo näköjään oman oppilaan?” Kettutassu heilautti korviaan varaston luona häärivään Toivetassuun.
“Niin sain”, naurahdin hiljaa. “Hänestä tulee hyvä parantaja.”
“Uskon sen”, Kettutassu kehräsi huvittuneena.
Vaikenin hetkeksi ja siirtelin tassujani hieman vaivaantuneena. “Haluaisitko lähteä käymään pienellä kävelyllä?” kysyin epäröiden. “Siis ihan nopeasti vain, jotta voisin tarkastella paremmin, missä kunnossa haava on ja että joko voit palata takaisin oppilaiden pesälle.”

10.9.2018

Kevyt tuulahdus ravisteli puiden latvoja. Astelin Kettutassun rinnalla metsässä kapeaa polkua pitkin hiljaisuuden vallitessa välillämme. Naaras katseli keskittyneen oloisena tiheän oksiston läpi aina silloin tällöin pilkahtavalle sinertävälle taivaankannelle. Yhtäkkiä hän kuitenkin horjahti eteenpäin ja sai siinä rytäkässä kaadettua myös minut maahan.
Kettutassu kömpi nolona pystyyn ja vältteli katsomasta minua silmiin. “Anteeksi.” Hänen punaoranssi turkkinsa oli pörhössä ja siitä roikkui havunneulasia ja pieniä multapaakkuja vatsakarvoista. Oppilas oli kieltämättä huvittava näky, mutta niin olin varmasti myös minäkin.
“Ei se mitään”, naurahdin kepeästi, “vahinkoja sattuu.”
Soturioppilas näytti helpottuneelta. “Hyvä.”
Katseeni kiinnittyi naaraan kyljessä olevaan haavaan, joka oli jo lähes arpeutunut. “Haava näyttää olevan hyvässä kunnossa törmäyksestä huolimatta, joten uskoisin, että voit jo palata takaisin harjoituksiin, kunhan muistat ottaa yhä rauhallisesti”, murahdin ja jatkoin sitten mietteliäänä: “Meidän on varmaan paras palata takaisin leiriin. Ei sitä tiedä, mitä tihutöitä se nuori oppilas on tähän mennessä ehtinyt saada aikaan pesässäni.”
“Niin”, Kettutassu hymähti, “jos olet sitä mieltä.”
Lähdin tassuttamaan takaisin leiriin päin. Tällä kertaa korviini kantautui aivan uusi ääni kuin tulomatkalla. En kuullut enää Susihampaan ja tämän oppilaan Saniaistassun harjoittelun ääniä, ainoastaan vaimeaa vikinää. Jokin oli vialla.
“Tule, minun täytyy tarkistaa yksi asia”, sihahdin takanani tulevalle naaraalle ja työnnyin tiheän saniaispehkon läpi pienelle metsäaukiolle. Heti ensimmäisenä katseeni osui kolmeen kissaan, jotka olivat kyyristyneet jonkin äärelle. Oppilaat ynisivät hiljaa ja hakivat lohtua karvaisesta mytystä, joka makasi liikkumatta heidän edessään.
“Mitä täällä on tapahtunut?” vaadin saada tietää astellessani kolmikon luo. Samassa tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni. Tunnistin maassa elottomana retkottavan karvakasan Tummavarjon kumppaniksi sekä tämän pentujen emoksi, Kukkaiskynneksi. Naaraan kurkku oli viilletty armottomasti auki ja veri hänen turkissaan oli jähmettynyt hailakanpunaisiksi klimpeiksi. Huomasin myös, että Saniaistassun kullanruskea turkki oli veren peitossa.
“Tai oikeastaan voittekin selittää myöhemmin, mistä on kyse”, nau’uin äänessäni huomattavan kireä sävy. Käännyin Simpukkatassun puoleen. “Auta isääsi kampeamaan Kukkaiskynsi hänen selkäänsä ja palatkaa sitten leiriin. Minä tulen Kettutassun ja Saniaistassun kanssa perässä.”
“Selvä.” Soturioppilas nyökkäsi ja ryhtyi hänelle annettuun tehtävään.
Katsahdin Saniaistassun viilleltyyn naamaan huolissani. Elleivät haavat saisi oikeanlaista hoitoa ja nopeasti, ne saattaisivat tulehtua. “Pystytkö kävelemään?” kysyin oppilaalta.

16.9.2018

Lajittelin yrttejä seinustan vieressä samalla kun sade rummutti maata pesän ulkopuolella. Aina silloin tällöin pari vesipisaraa pääsi eksymään katon läpi sisälle pesään ja muodostamaan pienen pieniä lammikoita, josta en voinut olla kuin vain tyytyväinen. Näin veden hakeminen potilaille joutui sutjakaammin.
“Nyt pitää vahvistaa kaikkien pesien seiniä!” Kostotähden käsky kuului vaimeana sateen alta. Ilmeisesti muissakin pesissä oli ongelmia pitää vesi ulkopuolella.
“Vihmavarjo!” Nostin päätäni yllättyneenä kuullessani Saniaistassun naukaisun.
“No?” Pyyhkäisin viiksiini tarttuneen lehden pois.
“Toin sinulle kanin!” oppilas ilmoitti.
“Kiitos”, murahdin nopeasti ja mittailin naarasta katseellani. Hänen vammansa olivat parantuneet odottamaani nopeammin, joten uskoin hänen voivan palata jo takaisin pesätoveriensa seuraan oppilaiden pesälle. “Pääset tänään takaisin oppilaiden pesään. Olet parantunut.”
“Mahtavaa!” Saniaistassu hihkaisi innoissaan ja pujahti sitten aukiolle.
Huokaisin väsyneenä ja astelin oppilaan perässä ulos pesästä. Leiri näytti suorastaan lainehtivan ja jouduin toen teolla varomaan lätäköihin astumista. Sateesta huolimatta aukiolla hääri yllättävän monta kissaa – ilmeisesti päällikkönsä käskyn alaisina.
En kuitenkaan nähnyt Pähkinäturkkia heidän seurassaan, joten oletin kollin vieneen Kettutassun metsälle pitkästä aikaa. Olin iloinen naaraan puolesta; hän oli viettänyt parantajan pesällä pitkän tovin loukkaannuttuaan kaksijalan aseesta.
Kiertelin leirissä katsellen soturien työskentelyä. Onnekseni parantajien ei ollut pakko osallistua leirin rakentamiseen. Meidän vastuullamme oli kissojen terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen.
Saatuani tarpeeksi leirin kiertelystä, päätin palata takaisin parantajan pesälle. Pesällä minua odotti Toivetassu, joka hääri sairasaukiolla Kynsitassun ympärillä. Mustan kollin kuonoon ja jalkaan oli paineltu hämähäkinseittiä.
“Mitä on tapahtunut?” tiukkasin oppilailta astellessani heidän luokseen.

21.9.2018

Toivetassu katsoi minua epävarman näköisenä. “Hänen mestarinsa oli purrut ja raapinut häntä. En tiennyt, miten auttaa”, oppilas selitti.
“Jos kyseessä on puremahaava, se pitää ensin puhdistaa ja sen jälkeen sivellä tulehdusta ehkäisevällä salvalla”, ohjeistin samalla kun astelin varastolle ja noukin matkaani pari kortetta. Palasin takaisin sairasaukiolle ja ojensin kortteet Toivetassulle, joka katsoi minua hieman hämmentyneen näköisenä.
“Mitä minun pitää tehdä?” hän kysyi päätään kallistaen.
“Pureskele ne salvaksi, mutta varo nielemästä, sillä jotkut kortelajit saattavat olla myrkyllisiä”, mau’uin ja aloin irrottelemaan Kynsitassun haavoihin paineltuja hämähäkinseittejä. Sen jälkeen käskin oppilasta pesemään haavansa huolella, jotta salva voitaisiin levittää, kun se olisi valmista.
“Näinkö?” Toivetassu sylkäisi valmiin salvan lehdelle.
“Juuri niin”, murahdin. “Sitten levität sen.”
Katselin tarkkaavaisena sivusta oppilaani työskentelyä. Hän levitteli salvan tasaisesti Kynsitassun haavojen päälle. Kynsitassu irvisti hieman salvan alkaessa vaikuttaa, mutta näytti muuten pärjäävän mainiosti.
“Hyvää työtä, Toivetassu”, kehuin ruskeaa kollia, joka kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. Sen jälkeen käännyin Kynsitassun puoleen, joka tunnusteli paraikaa tassuaan. “Voit nukkua oppilaiden pesässä, mutta et saa pestä itseäsi ennen seuraavaa aurinkohuippua, jotta salvan vaikutus ei hälvene.”
“Selvä.” Kynsitassu nyökkäsi ja kinkkasi kolmella jalalla ulos pesästä.
“Toivetassu, siistisitkö sairasaukion?” pyysin kääntymättä katsomaan kolliin.

Advertisement