Kultasydämen tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Kultasydän

Yksi vastaus artikkeliiin “Kultasydämen tarinat

  1. ”Pilvinenä, Pilvinenä, Pilvinenä!” klaani hurrasi. Huusin vaimeammin muiden mukana. Se oli minun ensimmäinen päiväni klaanissa ja heti oli soturinimitysmenot. Kun hurraaminen loppui, mestarini Sydänsade tuli luokseni. ”Mennään saalistamaan,” hän sanoi. Nyökkäsin innoissani. Lähdimme kulkemaan nummea ylöspäin. Kun olimme kukkulan päällä Sydänsade pysähtyi. ”Haistatko mitään?” hän kysyi. Maistelin ilmaa. ”Tuolla pensaan alla on hiiri,” kerroin. ”Hienoa!” Sydänsade kehaisi. ”Kokeile saatko sen.” lähdin hiipimään kohti pensasta. Kun olin tarpeeksi lähellä loikkasin ja iskin etukäpälilläni. Hiiri pyristeli jalkojeni alla. Ojensin päätäni ja napsautin siltä selkärangan poikki. Hiiri valahti veltoksi suussani ”Mahtava loikka!” Sydänsade kehui. Painoin pääni hämillään.

    ☆☆☆☆☆

    Palasin leiriin suussani hiiri ja myyrä. Minulla oli hirmuisen kuuma aamuisen metsästyksen jäljiltä. Muut partion jäsenet pudottivat saaliinsa tuoresaaliskasaan ja lähtivät etsimään varjoa johon voisi kellahtaa syömään. Katsoin kysyvästi Sydänsadetta. Hän nyökkäsi. ”Voit ottaa.” ”Kiitos,” vastasin ja nappasin tuomani myyrän. Tarkastelin katseellani leiriä. Parantajan pesän luona oli varjoisaa joten lähdin sinne. ”Hei,” Sydänsateen ääni oli mietteliäs. Käännyin ympäri. ”Niin?” kysyin. ”Voisit mennä tutustumaan Lehvätassuun,” Sydänsade puhui oppilaasta joka oli murtanut jalkansa hypätessään puusta. ”Hänellä on varmaan yksinäistä nyt kun hän joutuu olla kaiket päivät parantajan pesässä.” ”Selvä,” mumisin ja lähdin kohti parantajan pesää. Kun olin tullut pesän suuaukolle, pysähdyin ja laskin myyrän maahan. ”Lehvätassu?” huusin epävarmasti.

    ☆☆☆☆☆

    ”Lehvätuuli, Nopsajuoksu, Lehvätuuli, Nopsajuoksu!” Hurrasin muun klaanin mukana. Olin iloinen kun minun ystäväni oli soturi ja olin ylpeä hänen puolestaan. *Vai voinkohan ajatella että hän on ystäväni kun olen tavannut hänet vain kerran,* ajattelin hieman nolostuneena tajutessani että olin pitänyt koko ajan häntä ystävänäni. Sitten ryhdistäydyin ja päätin että menisin onnittelemaan häntä. Kun olin enää parin ketunmitan päässä hänestä huomasin että Vauhtisydän, Lehvätuulen entinen mestari oli jo tullut onnittelemaan häntä. Päätin kuitenkin itsekin mennä sillä olin jo tavannut Vauhtisydämen kerran aiemmin. ”Hei Lehvätuuli!” tervehdin häntä. ”Onnea soturiudesta,” sanoin ja tunsin itseni hölmöksi, mutta en tiennyt miten klaanikissat yleensä onnittelivat. 

    ☆☆☆☆☆

    Olin aamupartiossa ja tarkistimme taas sitä rajaa jonka takana ei asunut klaaneja. Olin hieman väsynyt mutta yritin näyttää tarkkaavaiselta. Kuljimme rauhallista vauhtia rajaa pitkin. Partiossa oli tietysti mestarini ja kaksi mujta soturia joiden nimiä en tiennyt vaikka olin yrittänyt oppia kaikkien klaanini kissojen nimet. *En varmaan ikinä opi kaikkia* ajattelin masentuneena. Yhtäkkiä haistoin jotain mikä sai pääni ponnahtamaan pystyyn. Sitä hajua en ollut haistanut pitkään aikaan, ja olin ajatellut etten ikinä enää haistaisi sitä. Se oli tutuin haju koko elämäni ajalta. Ja se oli myös ihanin tuoksu mailmassa. Juoksin muiden edelle täyttä vauhtia. Sitten pysähdyin kuin seinään. Olin haistanut oikein. Kauhistuin kun huomasin että kissa oli aivan veressä ja hänellä oli kyljessään hirveä haava josta valui koko ajan lisää verta. ”Tomu!” huusin ääni särkyen ja juoksin tämän luokse. ”Tomu kuuletko minua!?” parkaisin. Kuulin että muut tulivat paikalle. ”Hakekaa Kuurapolku!” huusin shokissa. ”NYT HETI!!” Ne kaksi soturia joiden nimiä en tiennyt lähtivät juoksemaan kohti leiriä, mutta Sydänsade jäi luokseni. ”Kuka hän on?” hän kysyi varovaisesti lempeällä äänellä. ”Hän on Tomu, veljeni,” sanoin hiljaa ääni väristen. ”Ainoa tuntemani sukulainen, ainoa jota olen rakastanut yli kaiken, ainoa jonka olen koko elämäni aikana tuntenut ennen tänne tulemistani,” sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. ”Sydänsade, hän on ainoa.” Sydänsade kietoi häntänsä lohduttavasti ympärilleni. ”Teen mitä tahansa että hänet saataisiin pelastettua,” hän sanoi. ”Odota niin haen jostain hämähäkinseittiä tuon vuodon tyrehdyttämiseksi kunnes Kuurapolku tulee,” hän juoksi pois. Minä katsoin Tomua ja voivottelin: ”Tomu herää ole kiltti, herää minun vuokseni.” Työnsin kuononi hänen pehmeään turkkiinsa. ”Oletko se sinä Kulta,” Tomu kysyi ääni pihisten. ”Tomu!” olin iloisempi kuin koskaan ennen. ”Olet elossa!” ”Niin mutta en kauaa,” Tomu painoi päänsä. ”Ei hätää, parantajamme on tulossa, hän parantaa sinut ja sitten voit liittyä Laaksoklaaniin, siellä on mahtavaa,” höpötin niin nopeaa että Tomu katsoi minua kummastuneena. ”Ei Kulta, minulla ei ole enää kauaa aikaa,” Tomu maukui niin rauhallisena että minä ihmettelin kuinka hän pystyi olla noin tyyni. ”Kyllä sinulla on tarpeenksi Kuurapolun saapumiseen, Sydänsade meni hakemaan hämähä…” ”Ei Kulta en selviä,” Tomu keskeytti minut. ”Haluatko käyttää viimeiset hetkeni siihen että riitelemme selviänkö.” ”En,” huokaisin lannistuneena. ”Mutta tahdon että selviät koska rakastan sinua.” ”Tiedän sen Kulta, tiedän sen,” Tomu katsoi minua rakastavasti. ”Ja on hyvä kuolla kun tiedän että jossain on joku joka rakastaa minua ja muistaa minut ikuisesti.” ”Minä en koskaan unohda sinua!” lupaan surullisena. Hymy leviää Tomun kasvoille. ”Elä onnellinen elämä Kulta, älä sure minua liikaa,” Tomu pyytää. ”Tapaamme sitten kun sinun aikasi koittaa, mutta toivottavasti se ei ole pian. Hyvästi Kultasydän, hyvästi.” ”Hyvästi Tomu!” nyyhkytin. ”Toivottavasti pääset tähtiklaaniin, mutta jos et lupaan etsiä sinut mihin ikinä päädytkin.” Sitten Tomu valahti veltoksi ja hän ei enää liikahtanutkaan. ”Hyvästi,” kuiskasin vielä ja käperryin viimeisen kerran nukkumaan hänen viereensä.

     

    ”Liian myöhään,” Sydänsade maukui surullisena. Avasin silmäni. Sydänsade oli vierelläni istumassa ja Kuurapolku oli juuri saapunut paikalle. Nousin istumaan niin surullisena että horjahdin hieman mutta en kaatunut. ”Viedään hänet leiriin,” Kuurapolku sanoi hiljaa. Ja ne kaksi partion soturia nostivat varovasti Tomun maasta. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti leiriä. Ehdin ottaa pari askelta kun minusta tuntui että olisin kävellyt monta vuodenaikaa. Jalkani pettivät ja Sydänsade kiiruhti avukseni. Hän antoi minun nojata itseensä koko matkan ajan. Kun saavuimme leiriin kaikki aukiolla olevat kääntyivät heti katsomaan, ja sitten tuli hiljaisuus. Tomu laskettiin maahan ja minä lyyhistyin hänen viereensä. Olin niin väsynyt, että nukahdin heti.

    ☆☆☆☆☆

    Heräsin pirteänä sillä olin levännyt monta päivää, ja minusta tuntui etten voisi enää vain maata leirissä. Muut nukkuivat ympärilläni, ja ulkona oli vielä hämärää. Puikahdin ulos pesästä. Näin että aurinko oli nousemassa. Minun teki mieli mennä ulos mutta tiesin etten saisi mennä ilman lupaa. *Siellähän voisi tapahtua jotain,* ajattelin ja minua puistatti ajatus siitä, että kettu tekisi minulle samoin kuin Tomulle. *Toivottavasti hän pääsi tähtiklaaniin.* Pari soturia tuli unisena ulos pesästään. *Kunpa joku oppilaista olisi ystäväni,* huokaisin. *En minä viitsi mennä soturien pesään herättämään Lehvätuulta minulle kaveriksi.* Istuin maahan ja aloin pesemään itseäni. *Tulisipa Sydänsade pian,* toivoin.

    ☆☆☆☆☆

    Tulin Sydänsateen perässä Vauhtisydämen luo. *Menen partioon pitkästä aikaa,* ajattelin. *Onneksi tämä on metsästyspartio.* Vauhtisydän nyökkäsi kun tulimme hänen luokseen. ”Tuletko metsälle?” hän huusi Vadelmatassulle joka istui leirin nurkassa. ”Tulisin mielelläni!” hän vastasi Vauhtisydämelle. Vauhtisydän kehräsi tyytyväisenä. ”Lähdetään!” hän huikkasi ja kääntyi pois leiristä. Lähdin Vauhtisydämen perään. ”Olen aivan takanasi!” Vadelmatassu huikkasi Vauhtisydämelle. ”Ajattelin, että voisimme mennä lähelle Vesiklaanin rajaa”, Vauhtisydän kertoi ja käänsi katseensa Sydänsateeseen. Naaras nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä!” Vauhtisydän kehräsi Vadelmatassun huikkaukselle. ”Kauanko olet ollut oppilaana,” kysyin Vadelmatassulta. ”Olen ollut oppilaana vasta hetken, mutta olen jo kohdannut ketun,” Vadelmatassu vastasi. Hätkähdin kuullessani ketun maininnan. ”Minä olen ollut oppilaana melkein puoli kuuta,” kerroin ääni värähtäen. *Hän on ollut minua kauemmin oppilaana mutta olen siltikin häntä vanhempi sillä tulin oppilaaksi kahdeksan kuukauden ikäisenä,* tiesin. ”Selvä, mutta tulimme partioon joten keskitytäänkö siihen?” Vadelmatassu sanoi. ”Joo,” maukaisin ja katselin tassujani. ”Anteeksi.” ”Aletaan metsästämään”, Vauhtisydän käski. Hän avasi suunsa etsiäkseen riistan tuoksuja. Maistelin ilmaa ja haistoin kanin. Höristin korviani ja huomasin sen olevan läheisen pensaan juurella mutustamassa oksia. Huomasin että Vauhtisydän huomasi sen myös joten annoin hänen napata sen. Hän astui kuitenkin oksan päälle, ja kani lähtei juoksemaan. Kani juoksi suoraan minua kohti joten toimin nopeasti ja loikkasin sen päälle ennen kuin se ehti tehdä mitään. ”Hieno nappaus!” Vadelmatassu huudahti. ”Hyvä nappaus!” Vauhtisydän kehui minua. ”Kiitos,” vastasin hieman hämilläni kehuista, mutta ylpeänä että sain kanin kiinni. Vauhtisydän pudottautui jälleen vaanimisasentoon ja lähti kauemmas meistä. Haistoin oravan ja lähdin seuraamaan sen hajujälkeä. Huomasin sen istuvan kiven päällä selin minuun. Lähdin hiipimään sitä kohti. Kun olin tarpeeksi lähellä loikkasin isossa kaaressa kohti oravaa, mutta se huomasi minut ja kipitti nopeasti karkuun. Putosin kohtaan jossa orava oli ollu vielä silmänräpäys sitten ja tassuni lipsahti ja kaaduin mahalleni kiven päälle.*Onneksi kukaan ei nähnyt tuota,* ajattelin nolostuneena. ”Sattuiko?” Vadelmatassu kysyi hädissään. Hätkähdin kun tajusin että muut huomasivatkin. ”E- ei sattunut,” änkytin. Nousin ylös ja nuolin nolostuneena rintaani. Vauhtisydän tassutti luokseni. ”Muista olla varovainen”, hän sanoi lempeästi. ”Joo,” mumisin. ”Saimme jo hyvin riistaa”, Vauhtisydän sanoi. ”Ja sinun kannattaa käydä Kuurapolulla varmuuden vuoksi”, hän sanoi minulle. ”Palataan leiriin.” ”Selvä Vauhtisydän.” Vadelmatassu vastasi. Sydänsade tulei luokseni ja kysyi voinko kävellä itse. Otin pari askelta. ”Kyllä pystyn,” vastasin hänelle.

    Kun saavuin leiriin menin kohti parantajan pesää. ”Kuurapolku oletko siellä?” kysyin kun saavuin pesän suulle.

    Kuurapolun tarkistettua minut palasin aukiolle. Hän oli sanonut että voin jatkaa harjoituksia ja partioita kunhan ottaisin hieman varovaisemmin.

    ☆☆☆☆☆

    Haukkasin suuren palan myyrästä. Olin harjoitusten jälkeen hyvin nälkäinen. Minua ei silti väsyttänyt lainkaan. *Pitäisiköhän minun tutustua klaanini kissoihin,* mietin. *En tunne heitä juuri ketään.* Myyränpala juuttui kurkkuuni. Yskin kovaänisesti ja pari aukiolla olevaa kissaa kääntyi katsomaan minua mutta sain onneksi palan nopeasti pois. *Tiedän vain Lehvätuulen, ja nyt kun hän on soturi, niin hänellä ei enää ole niin paljon aikaa minulle. Eikä hän ehkä muutenkaan tahtoisi hirveästi olla oppilaan kanssa.* Haukkasin viimeisen palan. *Täällä on paljon mukavia oppilaita. Joku heistä tahtoo varmasti olla kaverini.* ajattelin ja putsasin viiksiäni. Sitten katselin aukiolle ja toivoin että näkisin jonkun oppilaan.

    ☆☆☆☆☆

    Katselin ympärilleni ja huomasin että Vadelmatassu tuli tarpeidentekopaikalta. *Hän varmaan meni sinne huomaamattani,* ajattelin. Hän huomasi minut ja alkoi kävellä minua kohti. ”Hei,” tervehdin kun hän oli tullut lähemmäs.
    Katselin ympärilleni ja huomasin että Vadelmatassu tuli tarpeidentekopaikalta. *Hän varmaan meni sinne huomaamattani,* ajattelin. Hän huomasi minut ja alkoi kävellä minua kohti. ”Hei,” tervehdin kun hän oli tullut lähemmäs.

    ☆☆☆☆☆

    Valkoinen naaras nimeltä Valkearoihu tassutteli luokseni. ”Hei!” naaras tervehti. ”Tulisitko kanssani metsälle?” hän ehdotti hymyillen. ”Mielelläni,” vastasin iloisena. *Vihdoinkin tämä tylsyys loppuu.* Nousin seisomaan valmiina lähtöön. ”Mihin päin mennään?” kysyin.

    ☆☆☆☆☆

    Valkearoihu näytti miettivän. ”Vaikka lähelle Huomenklaanin rajaa,” hän ehdotti. ”Sopii,” vastasin. Lähdin tassuttelemaan ulos leiristä.

    ☆☆☆☆☆

    Valkearoihu tassutteli perässäni ulos leiristä ja vierelläni kohti Huomenklaanin rajaa. ”Miten koulutus on sujunut,” hän kysyi. ”Hyvin,” vastasin. ”Sydänsade on hyvä mestari.”

    ☆☆☆☆☆

    Valkearoihu kehräsi.
    ”Uskon,” hän sanoi. ”Hän kasvatti minut ja sisarukseni,” hän kertoi. ”Niinkö?” ihmettelin. ”En tiennyt, miksi emosi ei kasvattanut teitä?” Tajusin vasta sen jälkeen ettei olisi pitänyt sanoa sitä. Se saattoi olla Valkearoihun heikko kohta ja lisäksi sen sanominen kirpaisi itseänikin, minun emoni kun oli hirviö joka jätti pennut elämään kahdestaan, vaikka he eivät syöneet vielä riistaa. *Emme olisi selvinneet ilman kulkukissojen apua,* ajattelin synkkänä.

    ☆☆☆☆☆

    ”Hän lähti klaanista. Hän vain jätti meidät,” Valkearoihu kertoi. ”Hän on nykyään erakko.” ”Olen pahollani,” sanoin myötätuntoisesti. ”Minun emoni… en juuri muista hänestä mitään,” huokaisin. ”Tiedän vain että hän hylkäsi minut ja veljeni kun olimme vielä ihan pieniä, niin pieniä ettemme olisi selvinneet ilman kulkukissojen apua, he saalistivat meille, kunnes opimme itse saalistamaan ja hekin hylkäsivät meidät.” Huokaisin uudelleen. ”Tomu oli ainoa joka minulla oli jäljellä. En tiedä ovatko emoni ja isäni elossa, enkä varmaan haluaisikaan tietää.” Minusta tuntui kuin suuri paino olisi laskeutunut pois sydämeltäni. Oli ollut todella helpottavaa kertoa jollekkulle elämästäni. Nyt minun ei tarvinnut enää murehtia niitä asioita yksin, hiljaa mieleni perukoilla. Nyt oli joku joka ymmärsi minua, jonka menneisyydessä oli samoja piirteitä kuin minun. Se oli ihana tunne.

    ☆☆☆☆☆

    ”Onneksi meillä on klaani”, Valkearoihu sanoi ja pysähtyi haistelemaan ilmaa. ”Niinpä”, vastasin ja haistelin myös ilmaa. Haistoin jonkin vanhan oravanhäivän, mutta en muuta. Siitä tiesi että oli lehtisade. Lumen tuloon ei varmaan kestäisi enään kauan. Lumi taas tarkoitti että riistaa olisi vielä vähemmän, joten nyt ruokaa pitäisi hankkia niin paljon, että kaikki saisivat syödä kunnolla ja kestäisivät rankan lehtikadon. Höristin korviani ja koetin kuulla että kuuluisiko missään riistan ääniä.

    ☆☆☆☆☆

    Valkearoihu lähti seuraamaan jotain hajua. Minä päätin kokeilla eri suunnasta jos vaikka haistaisin siellä päin jotain. Lähdin hiipimään suu raollaan eteenpäin. Nenääni tuli pieni häivähdys hiiren hajua. Pudottauduin heti vaanimisasentoon. ”Hiirenpapanat”, kuulin juuri ja juuri kauempana olevan Valkearoihun mutinan. Keskityin vain omaan hiireeni. Lähdin seuraamaan hajujälkeä. Oli seurannut hajua hetken, kunnes näin hiiren istuvan kiven juurella ja hääräävän jotain. Se ei ehtinyt reagoida millään tavalla, kun loikkasin sen päälle ja napsautin sen niskat poikki. Kiitin tähtiklaania hiirestä ja lähdin takaisin Valkearoihun luokse.

    ☆☆☆☆☆

    Valkearoihu tassutteli minua vastaan. ”Hyvä saalis”, hän kehui. Pudotin hiiren maahan. ”Kiitos”, vastasin. ”Se oli varmaan väsynyt kun se ei huomannut minua lainkaan”, sanoin vähätellen saalistani.

    ☆☆☆☆☆

    Valkeroihu tassutti luokseni. ”Hei.” ”Hei Valkearoihu”, vastasin. ”Odotan, mitä Kultatähti aikoo sanoa”, Valkearoihu sanoi. Klaanimme oli juuri saanut pennut takaisin metsäklaanilta. ”Niinpä”, vastasin. ”Luulisin ettei hän ole kovin mielissään.” Valkearoihu nyökkäsi. *Kuinkahan paljon kissoja siellä on*, mietin jännittyneenä. ”Sydänsade sanoi että minut ilmoitetaan kokoontumisessa”, kerroin. ”Mitä hän tarkoitti?” ”Sumutähti kertoo kaikille klaaneille sinun liittyneen klaaniin”, Valkearoihu kertoi. ”Kaikki hurraavat nimeäsi”, hän kehräsi. ”Ahaa…”, mutisin. En oikein pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta. Saavuimme kokoontumispaikalle ja kaikki muut ovat siellä jo, paitsi Metsäklaani. ”Tiedätkö… olen ajatellut…”, en tiennyt miten esittää asiani. ”Tai siis, minun mielestäni Viimatassu on aika mukava… ja no niin”, mumisin nolostuneena. Valkearoihun korvat nousivat pystyyn ja hän näytti yllättyneeltä. Huomasin Metsäklaanin tulevan paikalle. ”Kokoontuminen alkaa varmaan pian”, sanoin hiljaa. Valkearoihu nyökkäsi. ”Niin.” ”Toivottavasti Metsäklaani ei yritä uudelleen varastaa pentuja”, sanoin hieman huolestuneena. ”En usko, että he yrittävät uudelleen”, Valkearoihu sanoi. ”Mutta he saattavat yrittää jotain muuta.” ”Niin”, sanoin vaivautuneena.

    Kokoontumisen jälkeen lähdin kävelemään kohti leiriä. Kuljin lähellä Valkearoihua. Olin luullut olevani hirmuisen peloissani kokoontumisessa, mutta Valkearoihun rentous ja rauhallisuus oli tuonut minulle turvallisuuden tunnetta, enkä ollut edes ollut hirveän jännittynyt Sumutähden puheen aikana. Kun hän oli ilmoittanut minun liittyneen klaaniin, olin toki nolostunut ja painanut pääni alaspäin, mutta en ollut niin nolostunut kuin olin ajatellut. Valkearoihu oli tosi mukava ja pidin hänestä paljon, vaikken tuntenutkaan häntä hyvin. Sitten ajatukseni lähtivät seilailemaan mukavasta naaraasta todella ihanaan naaraaseen. Viimatassuun. Hän oli ihana ja pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään toisesta. En ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle, mutta hän vaikutti todella ihanalta ja urhealta. Oikeastaan aloin tajuta pitäväni hänestä niin paljon, että aloin hiljaa mieleni perukoilla toivoa että hän olisi minun kumppanini. Enkä edes oikeastaan tiennyt miksi, sillä en tuntenut häntä lainkaan, enkä ollut edes koskaan ollut samassa partiossa hänen kansaan. Jokin hänessä vain oli niin ihanaa.

    Havahduin ajatuksistani, kun olimme lähempänä leiriä. Päätin että voisin mennä juttelemaan Valkearoihulle, sillä oli jäänyt vähän taemmas ja hän oli edempänä. Lähdin kävelemään hänen luokseen ja toivoin ettei hän juttelisi jollekulle muulle.

    ☆☆☆☆☆

    ”Hei”, Valkearoihu kehräsi iloisena. ”Mitä pidit kokoontumisesta?” ”Hei”, vastasin. ”Se oli… hienoa, mutta tapahtuuko useinkin niin, että toisten klaanien päälliköt kysyvät, että saavatko he saalistaa toisen klaanin reviirillä?” kysyin. ”Se vaikuttaa oudolta ajatukselta, koska eivätkö rajat ole juuri sitä varten että kaikki pysyisivät omalla reviirillään ja saalistaisivat siellä?”

    ☆☆☆☆☆

    ”Niin”, Valkearoihu sanoi. ”En ole kuullut, että ikinä olisi pyydetty tälläistä. Yleensä reviiriä yritetään ottaa taistelemalla.” ”Luuletko että Metsäklaani aikoisi hyökätä Vesiklaaniin?” kysyin toivoen ettei niin kävisi, sillä se vaikuttaisi varmasti kaikkiin klaaneihin.

    ☆☆☆☆☆

    ”Toivottavasti ei”, Valkearoihu totesi. ”Onko Sydänsade kertonut, mitä harjoittelet huomenna?” hän kysyi sitten vaihtaen puheenaihetta. ”Hän taisi suunnitella jotain rajapartiopuuhaa illemmalle, jotta saan levätä aamulla”, kerroin muistellen Sydänsateen suunnitelmia seuraavalle päivälle. *Minulla on myös varmaan aikaa viettää Valkearoihun kanssa*, mietin. *Tai jos uskallan, ehkä jopa jutella Viimatassulle.*

    ☆☆☆☆☆

    ”Minullakaan ei varmaan ole mitään aamulla”, Valkearoihu sanoi ja saavuimme leiriin. ”Menen nyt nukkumaan”, ilmoitin hänelle ja käännyin kohti oppilaiden pesää.

    ☆☆☆☆☆

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s