Saniaispuron tarinat

Nämä tarinat on kirjoittanut Pelkotuoksu

5.9.2018

Istuin jännittyneenä emoni vieressä. Katselin vuoroin Kostotähteä, vuoroin siskoani Simpukkapentua. Näin Kostotähden hymyilevän.
”On aika nimittää Saniaispentu ja Simpukkapentu oppilaiksi”, päällikkö aloitti.
Jännityin ja tunsin kuinka Simpukkapentukin jännittyi. Näin Kostotähden kutsuvan sisartani ja minua lähemmäs. En tajunnut sitä, ja jäin paikoilleni. Havahduin vasta, kun joku tönäisi minua ja sihahti: ”Ala mennä.”
Tassuttelin varovaisesti kohti päällikköä. Hän katsoi minua ja Simpukkapentua silmiin. Tuijotin maata ja kuulin kuinka Kostotähti aloitti:
”Simpukkapentu, olet elänyt klaanissa…” en kuunnellut sanoja loppuun, ja vaivuin omiin mietteiseeni. Pian, kuulin kuinka päällikön sanat hiipuivat ja kaikki alkoivat hurraamaan. Heräsin omista ajatuksistani ja hurrasin Simpukkapennun nimeä.
Unohdin, hänhän on jo -tassu! toruin itseäni.
Kun huudot loppuivat, tajusin etten tiennyt, kuka oli siskoni mestari. Lopetin ajattelun, kun kuulin Kostotähden jatkavan.
”Saniaispentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja on sinun vuorosi tulla oppilaaksi”, Kostotähden sanat kaikuivat Saniaispennun mielessä.
”Tästä lähtien, aina siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut nimellä Saniaistassu. Saat mestariksesi Susihampaan.”
Säpsähdin kuullesani takkuturkkisen, äreän kollin nimen. Emmin. Koskettaisinko neniä hänen kanssaan?
Lopulta tassuttelin kollin luo ja näin hänen sinisissä silmissään määräilevän ja ärtyneen katseen. Hän kuitenkin hymyili. Tyydyin omaan mestariini lopulta, kun ajattelin asiaa.
Päällikkö antoi mestarikseni Susihampaan, ja hänellä on syynsä
Kuulin Susihampaan äänen korvassani:
”Tule, lähdetään reviirikierrokselle.”
Tyydyin nyökkäämään ja tassuttelin Susihampaan perässä ulos leiristä.

6.9.2018

Katsoin mestariani ja nyökkäsin.
”Minkä taistelun hävisitte?” kysymykseni taisi yllättää Susihampaan, sillä hän ärähti.
”Emme puhu siitä nyt”, säikähdin kovasti hänen äänensävyään ja tyydyin olemaan hiljaa. Tassuttelin mestarini perässä ja huomasin hänen murahtelevan välillä.
*Äh, miksi hän on niiin kärttyisä?*

Kun saavuimme leiriin, huomasin Simpukkatassun hänen mestarinsa kanssa. Nyökkäsin ja jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle. Juuri kun olin ottamassa hiirtä kasasta, Susihammas ryntäsi eteeni.
”Odotappas, ensiksi on vuorossa taisteluharjoitukset”, Susihammas ärisi ja työnsi minut pois.
Sähähdin ja loikkasin taaksepäin. Vatsani murisi ja kun katsoin mestariani, hänen silmissään näkyi pelkkää ivaa. Hän lähti etenemään ja juoksi loppumatkan leirin sisäänkäynnille. Seurasin kollia vastahakoisesti.
”Juoksehan nyt”, Susihammas huudahti ja pukkasi minua kylkeen.
Murahdin ja lähdin juoksuun. Juoksin kovaa ja kun katsoin taakseni, näin Susihampaan juoksevan perässäni.
Yhtäkkiä kuului rysäys, ja kuului huuto:
”Au!”
Käännyin taakseni ja näin mestarini makaavan maassa. Katsoin hänen taakseen ja näin juuren, jonka yli olin itse hypännyt.
Pieni naurunpurskahdus pääsi suustani ja se sai Susihampaan nousemaan. Hän hyppäsi pystyyn ja tassutteli luokseni. Yhtäkkiä tunsin viiltävää kipua naamassani ja kun katsoin mestariani, hänen kyntensä olivat paljaina, ja silmät olivat täynnä vihaa. Tajusin, hän oli raapaissut minua naamaan. Kipu sykki naamassani ja valahdin maahan. Veri vuoti ja silmääni tippui veritippa otsastani. Päästin huudon ja lyyhistyin maahan. Naamaani sattui todella paljon.
*Onko tämä loppuni?*

9.8.2018

Ähisen ja puhisen. Naamaani sattuu.
”AU!!” ulisen ja yritän nousta.
Kuulen Susihampaan naurahduksen. ”Hassu, tyhmä pentu! Ei sinusta ole mihinkään, nouse nyt laiskamato!” tunnen jonkun raapeisevan selkääni.
Kynnet osuivat selkääni ja ulisin uudestaan kivusta.
”M-miksi?” kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
”Ylös, en pääse ikinä syömään”, Susihammas ärisi.
Yritin nousta, mutta jalkani pettivät.
”Hop, hops, laiskamato!”
Sain mestarini sanoista voimaa ja nousin ylös. Tunsin, kuinka jalkani tärisivät, mutta astelin eteenpäin. Selkäni vuoti verta, mutta en välittänyt. Nyt pitäisi vain suorittaa taisteluharjoitukset kunnialla.

Istuin hikisenä harjoittelupaikall. Vuosin verta, mutta jatkoin silti. Susihammas oli käyttänyt kynsiä, vaikka harjoittelussa ei saisi.
”Jatketaan”, Susihammas ärähti.
”E-en jaksa”, vastasin ja puuskutin.
”Laiskamato!” Susihammas huudahti ja hyppäsi päälleni.
Lyyhistyin maahan voimattomana.
”Ei, älä”, ininäni tuskin kuului.
Yhtäkkiä, Susihampaan paino katosi ja kun nousin ylös, näin emoni Susihampaan kimpussa. Mestarini oli kuitenkin voimakkaampi ja raapaisi emoani kaulaan. Verta pulppusi tämän haavasta. Susihammas perääntyi.
”Saniaistassu, o-ole r-ro-rohkea, m-minä suojelen s-si-sinua”, emoni hellä kielenveto lipui pitkin päälakeani.
”Ei!” kirkaisin, kun emoni ruumis alkoi kylmettymään ja silmiin syttyi etäinen katse.
Lyyhistyin maahan ja itkin. Takaani kuulin mestarini ivallisen naurun.

”AU!!”” ulisen kivusta. Tunnen naamaani pitkin valuvan veren. Kuulin mestarini huutavan: ”Älä jaksa!”
Askeleet loittonivat ja jäin siihen istumaan. Verta valuvana, emoni menettäneenä. Surin, mutta kyyneleet eivä tulleet.
Miksi Susihammas oli niin ilkeä? Miksen olisi voinut saada mestarikseni vaikka Kostotähteä, miksi juuri Susihammas?
Suremisestani ei tullut loppua. Ajantajuni katosi.
Miksi kaikki oli niin epäreilua? Miksi minusta tuli edes soturioppilas? Miksei vaikka Vihmavarjon, parantajan oppilas?
Lopulta kuitenkin totesin ajatukseni huonoksi. En minä halunnut päivät pitkät yrttejä lajitella tai parantaa sairaita.
Yhtäkkiä kuulin jonkun tulevan. Se oli siskoni Simpukkatassu ja isäni Tummavarjo.
He tassuttelivat Kukkaiskynnen luo ja painoivat kasvonsa vasten hänen kylmää, elontonta ruumistaan. Tein samoin. Lopulta kyyneleet tulivat. Ne valuivat Kukkaiskynnen turkkiin ja siitä maahan.
Minulla ei ollut enää emoa, turvaa, joka oli suojellut minua pennusta saakka.
*Mitä minulle tapahtuu?* ajattelin surullisena.

13.9.2018

”Min-minä, ha-harjo-harjoittelin S-susihampaan kanssa ja h-hän raa-raapaisi minua.” Tummavarjon katse oli järkyttynyt.
”Mitä ihmettä”, Tummavarjo sähähti.
Painoin pääni uudelleen Kukkaiskynnen turkkiin ja itkin.
Yhtäkkiä kuulin rapinaa ja näin edessäni Vihmavarjon. Simpukkatassu oli noussut, samoin Tummavarjo. Simpukkatassu kampesi emoamme isämme selkään. Vihmavarjo astui vierelleni.
”Pystytkö kävelemään?”
Nyökkäsin ja nousin. Naamaani sattui hirveästi. Haavoja kirveli ja nipisteli. Yritin olla itkemättä, mutta kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Haavoja kirveli entistä enemmän, mutta en välittänyt. Mestarini oli minulle ilkeä, emoni oli kuollut, ja Susihammas oli tappanut hänet puolivahingossa! Nojasin Vihmavarjoon, eikä hän välittänyt. Kuljimme vierekkäin, kunnes viimein näin sumeasti leirin. Pujahdin sisäänkäynnistä ja oksa viilsi yhden haavani sisälle.
”AUUUUUU!!” kirkaisin ja kaikki kääntyivät katsomaan minuun.
Näin jonkun oppilaan katsovan minua, mutta kääntävän katseensa. Näin Susihampaan ivallisen ilmeen, mutta silmissä näkyi vain viha. Tunsin sisälläni liekit, jotka roihusivat sydämessäni. Päätin vain kestää Susihampaan irvailun ja selvitä soturiksi. Kuljin kuin sokea Vihmavarjon pesälle ja hänen ohjauksellaan pujahdin sisälle. Vastaani tuli uusia tuoksuja, yrttien tuoksu, sairauden tuoksu.
Parantaja ohjasi minut yhdelle sammalalustalle. Rojahdin siihen.
Vihmavarjo käveli jonnekin, ja luulin, että hän meni yrttivarastolle. Olin pentuna syönyt pari unikonsiementä, ja joutunut arestiin pentutarhaan kahdeksi päiväksi. Onneksi en enää välittänyt tapahtuneesta. Olisin nauranut, jos naamaani ei olisi sattunut. Vihmavarjolla tuntui kestävän ikuisuuden.
Toivoin, että hän tulisi pian.

14.9.2018

Kuulin jonkun tulevan lähemmäs. Raotin hiukan silmiäni ja katsoin oppilasta. Kuulin hänen kysyvän:
”Mitä siellä oikein tapahtui?”
Nostin päätäni ja näin Kerätassun kahtena.
”O-onko s-s-s-s-sinul-sinulla kaksoisolento?”
Kerätassu meni hämilleen.
”E-ei?” hänen äänensävynsä oli kummastunut.
”No, ensimmäiseksi harjoittelimme taisteluliikkeitä ja Susihammas raapaisi minua naamaan, siksi, koska nauroin pienesti, kun hän kompastui. Sitten hän puolivahingossa tappoi Kukkaiskynnen, koska hän yritti estää minun satuttamisen. Sitten itkin, koska hän kuoli ja sitten Susihammas TAAS raapaisi minua naamaan.” selitin vaivalloisesti.
Naamaani sattui yhä. Katsoin Kerätassua ja näytin varmasti kamalalta veriseni naamani kera. Kerätassu näytti kauhistuneelta, mutta samaan aikaan jotenkin vihaiselta.
*Minä kyllä vihaan, vihaan Susihammasta.* ajattelin tuohtuneena.
Kerätassu kääntyi ja lähti pois. Jäin siihen yksikseni makaamaan. Pian Vihmavarjo kuitenkin palasi, yrttien kera.
”Nämä saattavat hieman kirvellä, mutta pian olosi kuitenkin paranee.” Vihmavarjo naukaisi ja alkoi pureskella lehtiä tai mitä ikinä olivatkaan.
Viimein hän levitteli ne naamaani ja pian niitä alkoi kirvelemään niin paljon, että minun oli pakko tehdä jotain.
Hyppäsin ylös ja aloin kirkumaan.
”Rauhoitu, Saniaistassu. Se menee kohta ohi”, Vihmavarjo tyynnytteli minua ja nosti hampaisiinsa.
Hän laski minut varovasti takaisin sammalalustalle, kuin emoni oli joskus tehnyt. Minulla tulivat väkisinkin kyyneleet silmiin. Annoin niiden tulla. Vihmavarjo painautui kiinni kylkeeni ja alkoi nuolla selkääni, jonka karva oli varmasti veristä ja takkuista. Lopulta kyyneleet loppuivat ja vaivuin levolliseen uneen.

Heräsin pienen auringonsäteen valaisuun. Se leikki parantajan pesän lattialla ja teki siihen erilaisia kuvioita. Naurahdin. Naamaani ei enää sattunut ja haavat eivät enää tuntuneet naamassani. Vihmavarjo heräsi juuri ja tallusteli yrttivarastolle. Hän palasi pian lehtien, samojen yrttien kanssa. Hän pureskeli ne taas ja levitteli ne naamaani. Valmistauduin kipuun ja kirvelyyn, mutta sellaista ei tullut. Avasin silmäni, jotka olin sulkenut, ja tunnustelin oloani.
”Vi-vihmavarjo, minusta tuntuu ihan hyvälle. Voisinko mennä ulos?”
”Toki”, Vihmavarjo vastasi ja jatkoi yrttien lajittelua.
Tallustelin parantajan pesän sisäänkäynnille ja pujahdin ulos. Näin auringon säteet, ne tuntuivat ihanille turkkiani, pölyistä turkkiani vasten. Aurinko valaisi aukiota ja näin Kerätassun sukimassa itseään oppilaiden pesän edustalla.
”Hei Kerätassu!” huudahdin ja juoksin pesätoverini luo.
”Hei”, Kerätassu huudahti ja hänen silmiinsä syttyi lämmin katse.
Juoksin kovempaa ja lopulta pääsin Kerätassun luo. Istuuduin ja naurahdin.
”Mitä sinulle kuuluu?” kysyin.
”Ihan hyvää”, Kerätassu vastasi ja jatkoi sukimistaan.
Siristin silmiäni kirkkaassa auringonvalossa.
”Taidan hakea jotain syötävää.” mauiun.
Kerätassu vain nyökkäsi ja jatkoi taas sukimistaan. Tallustelin riistakasalle ja valitsin itselleni päästäisen. Tallustelin oppilaiden pesän edustalle päästäinen suussani ja istuuduin. Lopulta päätin mennä Kerätassun viereen. Asetuin makuulle ja Kerätassukin asettui. Aloimme yhdessä syömään päästäistä.
*Herkullista.* ajattelin ja haukkasin lisää.
Saimme päästäisen syötyä ja aloimme sukimaan toisiamme.

Leikin pienellä sammalpallolla parantajan pesässä.
”Minulla on tylsää.” totesin ja katsoin anovasti parantajaa.
”Tiedän, pääset kyllä pian pois.” Vihmavarjo iski silmää ja katsoi minua.
”En halua mennä nukkumaan”, mauiun ja kynsin maata.
”Kyllä sinä nyt menet.” Vihmavarjon ääni oli topakka.
Kävelin vastahakoisesti takaisin sammalalustalle ja käperryin siihen. En tiennytkään, mitä seuraava päivä toisi tullessaan.

Heräsin tällä kertaa sateen ropinaan. Se iski vasten parantajan pesän kattoa. Nousin makuualustaltani. Vihmavarjo oli hakenut minulle oravan. Söin sen nopeasti.
Nousin seisomaan ja tassuttelin uloskäynnille. Katsoin ulos ja näin, kuinka sadepisarat ropisevat aukiolle.
”Nyt pitää vahvistaa kaikkien pesien seiniä!” Kostotähti huudahtaa sateessa ja soturit juoksivat töihin. Katselin heitä ja pujahdin aukiolle. Juoksin riistakasalle ja hain nopeasti Vihmavarjolle kanin.
*Hän ansaitsee tämän.* ajattelin ja juoksin parantajan pesälle.
Pujahdin sisälle ja vein kanin Vihmavarjon makuualustalle.
”Vihmavarjo!” huudahdin, kun näin parantajan.
”No?”
”Toin sinulle kanin!”
”Kiitos, muuten, pääset tänään takaisin oppilaiden pesään. Olet parantunut.” Vihmavarjo näytti iloiselta ja kiitolliselta.
”Mahtavaa!” pompin ja hypin ilosta. Pujahdin uudelleen aukiolle ja en välittänyt, vaikka turkkini kastui. Kävelin rauhallisesti oppilaiden pesälle.
Kerätassu kurkisti juuri ulos.
”Ai hei, Saniaistassu! Olet aivan märkä! Tule kuivattelemaan.” Kerätassu maukui.
Nyökkäsin ja pujahdin innoissani sisälle pesään. Pesä oli lämmin ja mukava.
Istuuduin makuualustalle.
”Arvaa mitä!”
”No”, Kerätassu suki minua.
”Parannuin! Saan nyt jatkaa kouluttautumista.” kerroin innoissani.
”Sehän on mahtavaa!” Kerätassu asettui makuulle vierelleni.
Kerätassu alkoi sukimaan minua ja lopulta vaivuin rauhalliseen, levolliseen uneen.

20.9.2018

Heräsin oppilaiden pesässä. Näin vieressäni nukkuvan Kerätassun. Huokaisin ja nousin ylös. Venyttelin ja suin itseni nopeasti. Sitten kurkistin pesästä ulos. Säikähdin Susihammasta, joka oli odottamassa pesän suulla.
”Hei, pikku itkupilli.” Susihammas ärisi.
”Hei”, vastasin mahdollisimman rauhallisesti.
”Menemme nyt harjoittelemaan saalistusta”, Susihammas jatkoi ärinäänsä.
Nyökkäsin. ”Saanko ensiksi syödä jotain?”
”Et, kyllä sinun jo pitäisi jaksaa!” kolli huudahti. Hän hengitti naamaani kuumasti.
Kiiruhdin hänen peräänsä ja juoksin uloskäynnille.
”MINÄ menen ensin”, Susihammas töytäisi minut sivuun.
Lysähdin maahan, mutta nousin. Juoksin ulos ja näin mestarini kaukana, harjoittelualueella. Juoksin hänen luokseen.
”Mistä aloitamme?” kysyin.
Susihammas vain ärähti ja alkoi neuvomaan minulle jotain saalistusliikettä.

Kun palasimme leiriin, olin saanut oravan ja hiiren. Susihammas oli itse asiassa saanut myös myyrän, jonka oli lintu vienyt. Hän oli vihainen. Vein saaliini riistakasaan ja nappasin siitä pulun. Istahdin hikisenä ja hajamielisenä. Aloin repimään pulusta palasia irti. Näin jo kaukaa, kun Kerätassu tuli luokseni.
Hän katsoi hikistä turkkiani.
”Hei! Mitä on tapahtunut?” Kerätassun huolestunut ääni kysyi.

24.9.2018

Tuijottelin pulun harmaata karvapeitettä. Tunsin Kerätassun tuijotuksen turkissani.
”Ei mitään”, maukaisin hiljaa.
”Älä valehtele minulle. Tiedän että jotain on tapahtunut”, Kerätassu maukaisi tiukemmin kuin olisin ikinä luullut.
Tökin pulua kynnelläni ja tuijotin sitä yhä.
”Jotain on sattunut, mitä?” Kerätassu naukaisi lempeämmin.
”Minä..tuota..harjoittelin Susihampaan kanssa, ei muuta.” kääntelin pulua ympäri ja tökin sitä.
Kerätassu katsoi minua kysyvästi, kun käänsin katseeni häneen.
”No..Hän oli ilkeä, töni ja muuta”, tuhahdin hiljaa ja repäisin pululta yhden sulan irti. Se oli harmaa ja se hohti hieman pienessä auringonloisteessa.
”Miksi sinun pitäisi sietää sellaista?” Kerätassu kysyi.
”H-hän on mestarini.”
”Niin, mutta hän ei ole hyvä sellainen. Hän kyllä opettaa sinua, mutta on murhannut emosi! Aiotko jättää hänet rangaistuksetta?” Kerätassu madalsi ääntään.
Hengähdin. ”Olen vasta oppilas, eikä se olisi oikein.”
”Jaa, mutta sinusta tulee kohta soturi, eihän se haittaa vaikka jäisit kiinni. Et tarvitse Susihammasta enää. Tapa hänet. Voin auttaa sinua, jos apua tarvitset, mutta sanotaanko että jäät minulle velkaa”, Kerätassu maukaisi kylmää ja hiljasti. Sitten hän tassutti eteeni ja puski päällänsä arpista naamaani.
”Haluan vain auttaa, mutta haluan, että autat minua, jos joskus apua tarvitsen. Eivätkös ystävät tee niin?” hän kuiskasi.
”Tekevät. Lupaan harkita tätä.” kuiskaukseni oli hiljainen, tuskin edes Kerätassu sitä kuuli.
Sitten hän kääntyi ja lähti talsimaan oppilaiden pesälle. Repäisin pulusta uuden palasen. Terästin kuuloani. Kuulinko pientä jyrähtelyä? Sitten katsoin taivalle. Näin tummia pilviä, jotka näyttivät siltä, että olisivat ihan pian päästäneet vettä alas.
”Tuota..ehkä on parasta syödä tämä loppuun”, huokaisin ja söin nopeasti pulun loppuun. Sitten juoksin oppilaiden pesälle. Pujahdin sisälle ja huomasin itseään sukivan Kerätassun makuualustallaan. Menin omalleni, joka sijaitsi Kerätassun makuualustan vieressä.
”Hei, aion suunittella sitä”, maukaisin ja kuulin sateen ropisevan aukiolla.
”Mahtavaa”, Kerätassun silmät loistivat.
”Voisitko auttaa minua juonen suunnittelemisessa?” kysyin.
”Toki”, Kerätassu katsoi minua hilpeästi.
”Mistä aloitamme?”
Katsoin Kerätassuun ja hän katsoi minuun. *Meistä tulee vielä hyvät ystävät* ajattelin mielessäni.

26.9.2018

Kerätassu katsoi minua innoissaan. ”Toki autan, mutta ensiksi menemme tekemään suunnitelman?”
Katsoin Kerätassua ihmeissään. Olimme kahdestaan oppilaiden pesässä, miksi emme muka voisi siellä juonia hyvää suunnitelmaa?
”Menemme? Miksi menisimme sateeseen?”
”Ensiksi menemme kuitenkin kävelylle”, Kerätassu naukui itsevarmasti.
”Nytkö? Sinnehän hukkuu”, katsoin ihmeissäni Kerätassua, mutta hän ei selvästikään aikonut luovuttaa.
Sade ropisi pesän kattoon, mutta oppilaiden pesässä oli lämmintä ja kuivaa. Katselin hetken tassuihini ja mietin. *Jos haluan tehdä sen, minun on pakko.*
”Hyvä on”, nyökkäsin ja nousin.
Tassuttelin maskinaamaisen Kerätassun perässä ulos ja tunsin sateen pieksevän turkkiani. Tuuli ujelsi ja katsoin edessäni Kerätassua, joka suuntasi kohti leirin sisäänkäyntiä.
”Minne menemme?” kysymykseni kaikui ilmassa.
”Suunnittelemaan. Kun hyökkäyksen aika tulee, et voi alkaa kyselemään minulta, mitä seuraavaksi tapahtuu”, Kerätassun mauku oli itsevarma.
Katsoin naarasta hieman epäileväisenä, mutta käänsin katseeni lopulta tassuihini.
Lopulta saavuimme joelle, joka virtasi kovasti. Katsoin jokea hieman kauhuissani, mutta sitten naaras viittoi minua kuusen alle.
”Tule tänne, täällä on kuivempaa.”
Juoksin kuusen alle ja helpotuin, kun sinne ei satanut niin kovaa.
”No, mitä ensiksi teemme?” katsoin naarasta silmiin, mutta niistä en voinut päätellä mitään.
”Suunnitelmani on tämä”, Kerätassu naukaisi hiljaa, tuuli ja sade eivät enää peittäneet hänen ääntään.
”Houkuttelemme Susihampaan tänne joelle jollain konstilla. Väitämme vaikka, että joen läheisyydessä on pulskia metsälintuja. Susihammas on niin ahne, ettei voi olla käymättä lintujen kimppuun, ja sitten tönäisemme hänet veteen. Olisi hyvä, jos virta veisi hänet, koska muuten joku voi saada meidät kiinni, koska Susihampaan turkkiin jää meidän hajumme. Minulla on toinenkin vaihtoehto, ellei tämä toimi. Tehdään se huomenna”, Kerätassu henkäisi.
Nyökkäsin hiljaa. ”Tavataan huomenna tässä kuusen alla”, naukaisin hiljaa.
Kerätassu nyökkäsi.

Olimme houkutelleet Susihampaan paikalle. Hän oli juuri joen lähettyvillä ja sitten ryntäsin hänen viereensä. Viilsin hänen kurkkuaan ja tönäisin veteen. Kuului vain huuto: ”APUA!!” ja sitten Susihammas tipahti jokeen. Virta vei häntä yhä kauemmas, tai hänen elotonta ruumistaan. Katsoin Kerätassua ja hän hihkaisi: ”Sinä teit sen!!”
Ryntäsin hänen luokseen. *Olin tehnyt sen!!*

11.10.2018

Katselin Kerätassua.
”Palataan lei-” naaras aloitti lauseen, kunnes hänen etutassunsa lipesi niljakkaalla kallionkielekkeellä. Tämä putosi alemmas ja katsoin kauhuissani tapahtumaa. Kerätassu sai otteen kynsillään kallionseinämästä ja juoksin katsomaan, mitä naaraalle oli tapahtunut. Katsahdin alas.
”Kerätassu!”
”Älä vain seiso! Tee jotain!” naaras rääkäisi. Aloin kurkottamaan tassuani kohti ystävääni. Hän tarttui terävillä kynsillään kiinni tassuuni. Irvistin kivusta, mutta lähdin vetämään tassuani rauhassa ylöspäin. Kerätassu yritti auttaa työntämällä itseään eteenpäin.
”Saniaistassu!” Kerätassu rääkäisi. Katsoin hänen häntänsä osoittamaan suuntaan ja näin puun, jonka oksa taittui meitä kohti. Suljin silmäni. Sitten se osui minuun ja liukastuin. Putosimme alas, en tiennyt minne olimme menossa. Sitten molskahdin veteen. Pääni painui hetkessä pinnan alle. Suuhuni ja korviini meni vettä. Silloin tajusin sen. En pystynyt hengittämään. Hapuilin tassuillani löytääkseni Kerätassun, mutta en tuntenut mitään. Virta vei minua jonnekin, mistä en mitään tiennyt. Sitten ponnistin kaikella voimillani ja pääni nousi hetkeksi pintaan. Huomasin kauempana Kerätassun veteen vajoavan pään.
”Kerätassu! Ei!” lähdin kauhomaan vettä käpälilläni.
”Saniaistassu! Auta!” Kerätassun pää vajosi pinnan alle. Pakokauhu iski. Sitten kauhomiseni hidastui ja hidastui. Lopulta lopetin ja tajusin virran vain vievän minua. Sitten kuulin aallon ääntä. Katsoin taakseni ja huomasin kaukaa tulevan jättimäisen aallon. Aloin hätäisesti kauhomaan käpälilläni, mutta aalto vain lähestyi. Sitten, ihan yhtäkkiä pääni painui veden alle aallon voimasta ja tunsin sen aiheuttaman pyörteen. Mitä meille kävisi?

Nämä tarinat on kirjoittanut Kultasydän

Advertisement

Yksi vastaus artikkeliiin “Saniaispuron tarinat

  1. Kuulin kuinka viimeinen pentuja tuova partio saapui leiriin. *Ei ole oikein varastaa pentuja toisilta jos niitä ei ole itsellä,* ajattelin. En pitänyt Kultatähden päätöksestä varastaa muiden klaanien pentuja. *Voisin mennä katsomaan haluaisiko joku uusista pennuista jutella tai pelata tai jotain.* Nousin pediltäni ja työnnyin ulos pesästä. Lähdin kävelemään kohti pentutarhaa.

    ☆☆☆☆☆

    Astuin sisään pentutarhaan ja katselin ympärilleni. En nähnyt ketään joka olisi vaikuttanut kaipaavan seuraa. ”Kuka olet?” vesiklaanin pentu kysyi minulta. ”Olen Saniaispuro,” vastasin pennulle lempeästi. ”Okei. Minä olen Saniaispentu”, pentu sanoi hymyillen. ”Meillä on sama alku nimessä,” sanoin pennulle, vaikka arvelin että hän oli huomannut sen itsekin. Saniaispentu nyökkäsi ja nousi istumaan. ”Minulla on ikävä emoani”, hän kertoi surullisena. ”Siis Häivähdyshäntää. Oikean emoni olen tavannut vain kerran, mutta Häivähdyshäntä on pitänyt minusta huolta”, hän korjasi nopeasti. ”Ymmärrän että sinulla on häntä ikävä,” sanoin myötätuntoisesti. ”Minä olen joutunut olemaan kauan ilman emoa, sillä hän kuoli kun olin juuri tullut oppilaaksi.” ”Surullista”, Saniaispentu totesi myötätuntoisesti. ”Toivottavasti emolla ja Häivähdyshännällä on kaikki hyvin”, hän toivoi. ”Varmasti on,” sanoin lempeällä äänellä. ”Uhrikarva oli kiva kun otti minut mukaan tänne seikkailulle, mutta haluaisin jo kotiin”, pentu huokaisi. ”Tiedätkö muuten missä olemme?” hän kysyi. ”Metsäklaanin pentutarhassa,” sanoin epävarmasti. *Eikö hänelle olla kerrottu,* ihmettelin. ”Metsäklaanin?!” Saniaispentu kysyi säikähtäneenä. ”Oletko sinä metsäklaanilainen?” hän perääntyi muutaman askeleen. ”Olen,” vastasin vaimeasti. ”Voin mennä pois jos et tahdo olla kanssani.” ”Kyllä minä tahdon”, pentu takelteli. ”Minulle tuli vain se ihan yllätyksenä”, hän selitti. ”Siis se että olet Metsäklaanista.” ”No eivät metsäklaanilaiset niin kauheita ole kuin muissa klaaneissa huhutaan,” sanoin. ”Ainakaan kaikki,” lisäsin hiljaa itselleni. ”Onko Uhrikarva siis klaanitoverisi?” Saniaispentu kysyi. ”On,” vastasin. ”Entä Villisielu ja Pihkapentu?” hän jatkoi kyselemistä. ”Villisielu on, mutta klaanissa ei ole pentuja,” sanoin hieman surullisena. ”Okei”, pentu sanoi. ”Vesiklaanissa on minun lisäkseni Susipentu, Nokkospentu ja Tyrsky-”, hän selitti, mutta joutui keskeyttämään kauhean yskänpuuskan vuoksi. ”Oletko kunnossa,” hätäännyin. ”Olen. Minua vain hieman yskittää, koska on jano”, pentu selitteli. ”Haluatko että haen sinulle juotavaa?” kysyin huolehtivasti. ”Tulen mukaan”, pentu sanoi. Nousin seisomaan. ”Hyvä on,” sanoin ja lähdin kävelemään ulos pesästä. Pentu kipittin perääni iloisena. Kävelin lammikolle joka oli leirin reunalla. ”Saako tästä juoda?” Saniaispentu varmisti. ”Kyllä saa,” vastasin. Pentu nyökkäsi ja joi hieman. Kumarruin itsekin ja lipaisin vettä muutaman kerran, mutta istuin sitten sillä minulla ei ollut jano.

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispentu lopetti juomisen. ”Taidan mennä takaisin nukkumaan,” pentu sanoi minulle. ”Oli kiva jutella.” ”Hyvä on,” sanoin lempeästi pienelle vesiklaanilaiselle. *Hän on niin suloinen,* ajattelin hieman haikeana. *Olisipa minulla pentuja. Samanlaisia kuin pikku Saniaispentu.* Huokaisin. ”Minä taidan mennä saalistamaan,” sanoin vähän apeana. ”Hei hei pikkuinen. Tulen pian uudelleen käymään,” maukaisin lempeästi ja hieroin poskeani pennun poskea vasten.

    ☆☆☆☆☆

    Tassuttelin ojan viertä ja loikkasin sitten sen yli. Maistelin taas ilmaa. Nyt haistoin häivähdyksen oravan hajua. *Hieman vanhentunutta mutta se voi olla yhä lähettyvillä,* ajattelin. Lähdin seuraamaan hajua ja se muuttui koko ajan tuoreemmaksi. Lopulta huomasin oravan mutustamassa pähkinää puun juurella. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään kohti oravaa. Kun olin jo lähellä, häntäni osui vahingossa saniaisen lehteen. Orava valpastui ja lähti kiipeämään ylös puuhun. ”Hiirenpapanat!” en vaivautunut lähtemään sen perään sillä en kuitenkaan saisi sitä kiinni surkeiden kiipeilytaitojeni ansiosta. Istuin maahan ja huokaisin. *Miksi olen niin surullinen,* mietin. *Tulin surulliseksi kun jätin Saniaispennun.* Menin makuulle. *Voi kun minulla olisi kumppani ja pentuja, se olisi niin ihanaa.*

    ☆☆☆☆☆

    Makoilin soturien pesässä yhä surullisena. Pesässä oli lisäkseni muutama muu paossa viherlehden polttavalta autingolta. Kuulin kuinka joku tuli sisään, ja hajun perusteella tiesin sen olevan Pelkosurma. Naaras asettui omalle pedilleen. Hän ei ollut koskaan ollut oikein läheinen kanssani. En pitänyt hirveästi tylystä naaraasta, mutta ei hän kuitenkaan ollut pahimmastakaan päästä. Toivoin että hän vain alkaisi nukkumaan eikä huomioisi minua mitenkään. Osa minusta toivoi kuitenkin että hän alkaisi juttelemaan jotta saisin jotain muuta mietittävää kuin kumppanista murehtiminen. *Miksi en ole edes koskaan ihastunut kehenkään?* ihmettelin. *Miksi en ole koskaan tuntenut sydämmessäni ihanaa poltetta kun näen jonkun kissan?* *Tahtoisin pitää jostakusta, mutta miksi kukaan kolli ei ole kiinnittänyt minun huomiotani? Miksi? MIKSI?*

    ☆☆☆☆☆

    *Onkohan kaikkien muidenkin yhtä vaikeaa selvittää kenestä pitää,* mietin. *Pitääkö kaikkien muidenkin tuskailla joka ilta kun on menossa nukkumaan, että miksi kukaan ei kiinnitä huomiotani.* Huokaisin. *Minä niin tahtoisin että joku mukava kolli saisi sydämeni pamppailemaan. Se olisi niin ihanaa.* Unelmoin komeasta kollista joka auttaisi minut pystyyn kun kaatuisin. *Hänellä olisi kaunein turk…* ”Herätys!” Surmatassu karjaisi. ”Katsoitko sinä?!” ”Öhm, anteeksi ajattelin hieman asioita,” kerroin hänelle. ”Ei minua kiinnosta mitkään sinun juttusi,” hän raivosi. ”Haluan vain että keskityt koulutukseeni.” ” Kyllä, anteeksi,” mutisin. *Miksi hän raivoaa noin pienistä asioista? Miksi juuri hän on minun oppilaani?* ”Näyttäisitkö uudelleen sen liikkeen,” pyysin. ”Okei, mutta nyt katsot!” oppilas painotti. Nyökkäsin. Surmatassu painui kyyryyn ja kuvitteli eteensä vihollisen. Hän keinutteli takapäätään ja näytti muka odottavan oikeaa hetkeä. Sitten hän loikkasi suoraan kuvitteelisen vastustajan niskaan, pyörähtäen ilmassa, ja raapi lopuksi multaa kuin se olisi Huomenklaanilaisen selkä. ”Hienoa,” kehuin. ”Tosin tähtää hyppyäsi enemmän ja kuvittele että vastustajasi on sinua suurempi ja loikkaa korkeammalle. Surmatassu teki saman uudelleen, mutta tällä kertaa hän katsoi suoraan siihen mihin aikoi laskeutua ja loikkasi korkeammalle. ”Hyvä,” maukaisin. ”Tämä riittää, palataan leiriin.” Lähdimme vaitonaisina kulkemaan kohti leiriä. Mieleeni palasivat kumppani ongelmat. *Miksi en voi vain pitää jostakusta, miksi se on näin vaikeaa.*

    ☆☆☆☆☆

    Lepäsin soturien pesässä. Olin tullut partiosta ja ei ollut puuhaa, joten olin päättänyt mennä lepäämään. En kuitenkaan ollut yhtään väsynyt. *Entä jos menisin taas katsomaan Saniaispentua,* keksin. *Jos hän ei vaikka ole vielä ystävystynyt muiden pentujen kanssa.* Nousin ylös ja menin ulos. Tassuttelin pentutarhalle ja kurkistin sisään. ”Saniaispentu, oletko täällä?” kysyin hiljaa.

    ☆☆☆☆☆

    Kuulin kahinaa odottaessani vastausta. ”Olen,” kuului Saniaispennun iloinen ääni. ”Ajattelin tulla katsomaan sinua,” kerroin hänelle. ”Oletko saanut uusia ystäviä täällä?” kysyin, koska toivoin hänen sopeutuvan pian metsäklaaniin muiden kanssa.

    ☆☆☆☆☆

    ”Olen leikkinyt Pihkapennun kanssa, mutta sairastuin pian sen jälkeen,” Saniaispentu kertoi. ”Mutta nyt oloni on jo parempi,” hän lisäsi pirteämmin. ”Hyvä,” huokaisin. *Minun oloni taas ei,* ajattelin surullisena. *Vaikka pikkuisen Saniaispennun näkeminen piristääkin mieltä.*

    ☆☆☆☆☆

    ”Mutta leikkisin kyllä mielelläni myös Pääskytassun ja Kuoriaistassun kanssa. He ovat yhtiä parhaista ystävistäni,” Saniaispentu kertoi.
    ”Käydäänkö ulkona? Olen ollut melkein koko päivän pesässä toipumassa,” hän kysyi ja katseli pesästä ulos malttamattomana noustessaan seisomaan. ”Käydään vain,” minä suostuin, sillä ulkona oli hyvä sää. Nousin itsekin ylös ja aloin tassutella ulos päin.

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispennun kasvoilla näkyi aivan pienen hetken ajan pettymys, mutta se hävisi niin nopeasti että arvelin kuvitelleeni sen. ”Ollaanko sammalpalloa?” hän kysyi. ”Ollaan vain,” vastasin iloisena. ”Osaatko olla sitä?”

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispentu nyökkäsi. ”Olin sitä kerran Pihkapennun kanssa,” hän kertoi. Hän lähti pentutarhalle päin. ”Haen sammalta!” hän huusi vielä minulle. Hetken kuluttua pentu hölkkäsi takaisin ja tiputti sammalmöykyn. Hän taputteli sitä tasaisemmaksi palloksi ja työnsi minua päin. ”Sinä voit aloittaa,” pentu sanoi. ”Hienoa,” kehuin. ”Olet taitava tekemään palloja.” Sitten kaapaisin pallon tassuuni, ja heitin sen kevyesti päin Saniaispentua.

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispentu hyppäsi palloa päin niin riehakkaasti että kaatui kumoon. Hän nousin ylös ja ravisti turkkiaan, josta putoili kosteita lehtiä.
    ”Ei sattunut”, hän ilmoitti iloisesti. Pentu tökkäsi tassullaan sammalpallon minua kohti. Sieppasin pallon kynsiini. ”Oletko varma että olet kunnossa?” varmistin huolissani, vaikka hän oli juuri sanonut olevansa kunnossa, sillä en tahtonut että Saniaispennulle tulisi enää mitään hänen sairastumisensa jälkeen.

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispentu nyökkäsi. Nyökkäsin huojentuneena. Olin todella huolissani pennusta. *Miksi ihmeessä edes välitän toisen klaanin pennusta,* ajattelin. *Tai no nythän hän on Metsäklaanin pentu, mutta ei hän ole oikeasti Metsäklaanilainen. Mutta hän on minulle kuin oma pentu, vaikka hän on ollut täällä vain pari päivää, en voisi välittää kenestäkään Metsäklaanilaisesta pennusta enemmän.* Katsoin syvälle pennun kauniisiin vihreisiin silmiin. Hänen katseensakin oli niin suloinen. Tunsin olevani onnellinen siitä, että sain tuntea jonkun, jonka sisällä sykki lempeä sydän ja jonka katse oli mailman kaunein asia. *Hän kaipaa varmasti Vesiklaaniin,* ajattelin. *Hänen perheensä luokse, kotiin.* Räpäytin silmiäni surullisena ja toivoin ettei se näkynyt ulospäin.

    ☆☆☆☆☆

    ”Oletko sinä surullinen?” Saniaispentu kysyi myötätuntoisesti. ”Ei, en ole”, vastasin ja hymyilin lempeästi pennulle. ”En enää, kun saan olla sinun kanssasi. Minulla oli hieman mietittävää mutta ne kyllä selviävät älä sinä siitä huoli.” Aiemmin olin joutunut pakottaa hymyn kasvoilleni mutta kun katsoin pikkuisen pennun kauniisiin pikku silmiin, hymyni muuttui täysin aidoksi ja olin onnellinen. ”Rakastan sinua niin paljon että voisit olla oma pentuni,” kerroin hiljaa Saniaispennulle ja odotin hänen reaktiotaan.

    ☆☆☆☆☆

    Saniaispentu hymyili.
    ”Sinäkin olet minulle tosi tärkeä. Tärkeämpi kuin kukaan muu Metsäklaanilainen tai edes oikea emoni”, hän sanoi. Hymyilin onnellisempana kuin koskaan. ”Kiitos, tuo auttoi oikeasti”, vastasin liikuttuneena pienen kollin sanoista. ”Mitä ikinä tapahtuukin, muistan tuon aina kultaseni. Muista sinäkin että olet täydellinen.”

    ☆☆☆☆☆

    ”Kiitos. Yritän muistaa”, Saniaispentu naukaisi. Huomasin hänen vilkaisevan nopeasti tassujeni vieressä olevaa sammalpalloa. ”Haluaisitko vielä pelata?” kysyin pennulta. ”Vai tahdotko mennä lepäämään tai tekemään jotain muuta?”

    ☆☆☆☆☆

    ”Taidan mennä lepäämään”, Saniaispentu kertoi mietittyään hetken. ”Selvä”, sinulla onkin ollut varmasti rankkaa. ”Nähdään sitten myöhemmin.”

    ☆☆☆☆☆

    Tassuttelin surullisena kohti leiriä. Olin tulossa kokoontumisesta. Olin ollut alamaissa siitä saakka, kun Saniaispentu oli haettu takaisin. Vaikka olinkin itse ollut sitä mieltä ettei pentuja ylipäätään olisi pitänyt hakea muilta, olin rakastunut pikkuiseen kolliin. En olisi tahtonut että hän lähtisi, mutta näin oli silti parempi. Saniaispentu oli päässyttakaisin kotiin ja minä olin taas yksin. En tiennyt miten saisin ystäviä. Pienten kanssa oli helpompaa, enkä oikein tiennyt miten tutustua isompien kanssa. *En voi jatkaa näin ikuisesti*, mietin. *Minun täytyy löytää joku, joka tahtoo olla kanssani.* Huokaisin. Se tuntui mahdottomalta. Kukaan ei tullut juttelemaan minulle, enkä minä uskaltanut mennä juttelemaan heille.

    ☆☆☆☆☆

    ”Tule partioon”, viereeni ilmestynyt Pelkosurma murahti. ”Voisin kyllä lähteä, ei minulla muutakaan taida olla”, vastasin naaraalle. Pelkosurma ei ollut koskaan ollut läheinen minulle, enkä hirveästi pitänyt hänestä, mutta ei hän ollut inhokkikissojanikaan. Arvelin että jos olisimme läheisempiä, hän voisi olla mukavakin kissa, mutta en tuntenut häntä lainkaan.

    ☆☆☆☆☆

    Kuljimme lumessa leirin ulkopuolelle Pelkosurman ja hänen oppilaansa Mahlatassun kanssa. Pelkosurma ei ollut kertonut olimmeko menossa tarkistamaan rajaa, vai saalistamaan. Vähän matkaa kuljettuamme hän pysähtyi. ”Mitä haistat?” hän kysyi Mahlatassulta, joka avasi suunsa etsien tuoksuja.
    ”Hiiren”, Mahlatassu tokaisi ja pudottautui vaanimisasentoon. *Hän vaikuttaa oppineen hyvin, mutta on kyllä aika välinpitämättömän oloinen*, pistin merkille. Olimme selvästikin saalistamassa, joten aloin etsiä hajuja. Jossain kaukana kuului pieni linnun ääni, mutta se oli niin kaukana ettei olisi mitään hyötyä seurata ääntä, sillä lintu olisi siihen mennessä muutenkin todennäköisesti lentänyt pois. En haistanut mitään ja nenäni tuntui kylmältä.

    ☆☆☆☆☆

    Mahlatassu tuli takaisin luoksemme hiiri hampaissaan. ”Mennään jonnekin muualle”, Pelkosurma sanoi ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Minä käännyin ja lähdin hänen peräänsä. *He eivät vaikuta kovin läheisiltä*, mietin. *Emme minä ja Surmatassukaan hirmuisen läheisiä ole.* Koetin löytää ilmasta hajuja, mutta en haistanut vieläkään mitään. Lunta oli maassa ohut kerros, mutta ei vielä niin paljoa että se haittaisi kävelemistä.

    ☆☆☆☆☆

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s